Yle Areenan historiasarjassa
on nähtävillä amerikkalainen kaksiosainen dokumentti ”Musta Amerikka
ratissa” (”Driving While Black”). Tarkastelukulma on paljon laajempi kuin
pelkästään auton ratin takaa maailmaa katsova. Dokumentti hakee lähtökohtia mustan
miehen ja naisen matkalle tähän pävään aina 400 vuoden takaa. Keskityn tässä
arviossa aikakauteen 1800-luvulta
nykypäivään. Dokumentin avainkäsitteitä ovat ”liikkuminen”, ”etsiminen” ja ”vapauden kaipuu”. Musta väestönosa on
rauhattomasti vaeltanut aikakaudesta ja tapahtumasta toiseen enemmän tai
vähemmän haasteellisissa olosuhteissa.
Ohessa tulee kerrattua Amerikan historiaa monikerroksisella tavalla.
”Liikkuvuus on vapauden edellytys”, todetaan dokumentissa.
Autot symboloivat tätä vapautta, mutta hyvinkin mutkikkaalla tavalla, jota
dokumentti pyrkii valaisemaan. Auto on sekä avannut mahdollisuuksia mustille että sulkenut
reittejä.
Afroamerikkalaisten liikkumista on pyritty rajaaman kautta historian
– niin tapahtuu nykyisinkin. Orjat pyrkivät irti kahleistaan pakenemalla
pohjoiseen ”maanlaista rautatieverkostoa”
hyväksi käyttäen. Kysymys oli etappitiestöstä kohti vapautta, joskus
Kanadaan saakka. Paossa epäonnistuneita rangaistiin hirvittävillä tavoilla.
1850-luvulta alkaen lainsäädäntöä kiristettiin: pakomahdollisuudet
kaventuivat entisestään. Tämän tien päässä oli sisällisota. Vuosina 1861-1865
käytiin sota, jossa 11 etelän orjuutta
kannattavaa osavaltioita yritti irrottautua liittovaltiosta. Hanke epäonnistui.
Sota merkitsi valtavaa mustan väestönosan siirtymistä pohjoiseen, irti
orjuudesta. Vuonna 1863 Abraham Lincoln julisti kaikki orjat vapaiksi. Seurasi
uusi ongelma: mihin musta väestönosa sijoittuisi? Töitä ja omaisuutta heillä ei
ollut.
Jälleenrakentamisen kausi (sisällissodasta vuoteen 1877)
merkitsi mahdollisuuksien avautumista mustalle väestölle, koska aiempi
lainsäädäntö ja rajoitteet purettiin. Mustille avautui jopa mahdollisuus
sijoittua hallintoon. Helppoa se ei silti ollut. Valkoiset vastustivat joka
ikistä yksittäistä vapautta, jonka mustat olivat onnistuneet voittamaan sodan
jälkeen. Kysymys oli selvästikin valkoisten vastaiskusta (white backlash):
haluttiin palata vanhaan yhteiskuntajärjestykseen.
Vuonna 1877 jälleenrakennuksen ja edes kohtuullisen
sovinnollisuuden aika oli ohi ja valkoisten asenteet jyrkkenivät. Mustat työskentelivät vuokraviljelyperiaatteella
valkoisille hyvin pienellä palkalla. Afroamerikkalaiset joutuivat riippuvuussuhteeseen
valkoisista johtuen pienistä ansioista ja pääomien puutteesta. Mustat sidottiin
turpeeseen. Seurauksena oli velkakierre.
Tämän kaiken kanssa yhtä jalkaa jyrkkenivät liikkumisen
rajoitukset. Teitä ja rautatieasemia valvottiin, jotta arvokas ja halpa
työvoima ei pääsisi karkumatkalle. Likaisen työn teki Ku Klux Klan. Mustia metsästävät ”orjapartiot” toimivat Ku
Klux Klanin alkeismuotona. Kehitettiin ”Jim Crow” -rotuerottelu, jolla edelleen
rajattiin mustien liikkuvuutta. Jim Crowssa muodostettiin kaksi ”tilaa”,
valkoisten tila ja mustien tila, joita ei saanut sotkea keskenään. Tämä oli
alkupiste kymmenien vuosien rotuerottelulle etelän kahvioissa, ravintoloissa, busseissa ja junissa. Yhteiskuntaan luotiin
selvä hierarkia, jonka tunnus oli: ”olet vähäarvoisempi”.
Etelän rotuerottelu oli väkivaltaista ja johti lynkkauksiin.
Jokainen lynkkaus taas johti muuttoaallon kiihtymiseen. Muutto kohdistui
sellaisiin kaupunkeihin kuin New York, Los Angeles, Detroit. Vuosien 1916 ja
1970 välillä yli 6 miljoonaa afroamerikkalaista muutti pohjoiseen.
Eikä tässä kaikki: vuonna 1896 rotuerottelu julistettiin lainsäädännöllä lailliseksi. Jim Crow -erottelu
saavutti huippunsa.
:::::::::::::::::::
Varsinainen sysäys muuttoliikkeelle etelästä pohjoiseen tapahtui,
kun Henri Ford tarjosi 5 dollarin päiväpalkalla
töitä autotehtaallaan. Se tarjosi
keskiluokkaisen elintason tehdastyöläiselle. Musta mies tienasi
parhaimmillaan autotehtaalla vähintään 90 prosenttia valkoisten palkasta. GM
seurasi Fordin perässä.
Fordin T-malli merkitsi autojen massatuotannon lopullista
läpimurtoa. Hyödystä mustat saivat aimo annoksen. Auto tuli kaikkien ulottuville vuonna
1913, kun sarjatuotanto alkoi ja T-mallin hinta putosi
300-400 dollariin. Käytetyn auton sai satasella. Vuoteen 1929 mennessä auto alkoi olla kaikkien
ulottuvilla. Autoteollisuus mahdollisti
ainakin jossain määrin irtautumisen joukkoliikenteessä vallinneesta rasismista.
Autoteollisuus edisti mustien oikeuksia enemmän kuin juuri mikään muu
kehitystrendi. Ja kaikki tämä toteutui, vaikka Henry Ford itse oli rasisti ja antisemitisti.
Toisaalta mustat saivat kantaakseen autoteollisuuden raskaimmat
ja vaarallisimmat työt (työskentely sulatoissa).
Toki pohjoisessakin oli rotusortoa, mutta kaiken kaikkiaan elämä oli helpompaa ja
vapaampaa kuin etelässä. Henkilöauto tarjosi yksilöllistä vapautta. Se
mahdollisti matkustamisen aivan eri
tavalla kuin aiemmin. Kun perheellä oli varaa autoon, heillä oli mahdollisuus lähteä.
Autot ja tiet loivat aivan uuden elämänpiirin sekä mustille
että varsinkin valkoisille. Totuuden nimissä on myönnettävä, että ei automainoksissa näkynyt mustia, rotu oli edelleen
määräävä tekijä kanssakäymisessä.
Autoilu mahdollisti vierailut etelässä sukulaisissa. Samalla
voitiin leuhkia pohjoisen korkealla elintasolla. Auto oli tuon kaiken symboli.
Mustien omaisuus oli usein autoissa. Kiinteistöomaisuutta heillä ei ollut.
(jatkuu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti