En ole vieläkään saanut käsiini Thomas Pikettyn uutuuskirjaa ”Capital in the 21st Century”, mutta olen lukenut nyt useita englantilaisia ja amerikkalaisia referoivia kirjoituksia siitä, joten uskallan sanoa kirjasta ja meneillään olevasta keskustelusta jotain.
Pikettyn pääväite on, että olemme palaamassa ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneeseen ”hyperperimysyhteiskuntaan” (hyperpatrimonial society), jossa perintöjen kautta rikastuneet muodostivat superrikkaiden kerman. Nyt tulojen ja varallisuuden muodostus on erilainen kuin 100 vuotta sitten, mutta lopputulos on sama.
Välillä vallitsi kokoonpuristumisen vaihe, jossa tulo- ja omaisuuserot pienenivät dramaattisesti. Tätä vaihetta kesti keskeisesti sotien välisen ajan. Kaikkineen voidaan tämä vaihe laajentaa aikavälille 1930-luku- 1970-luku. Kolmekymmentäluvun suuri lama tuhosi perityt omaisuudet ja samalla heikkeni vanha rikkaiden sukujen kausi.
Uusi hyperkyvykkyysyhteiskunta (hypermeritocratic society) vyöryi menestykseen mielestäni varsinaisesti 1980-luvun vaihteesta lähtien. Piketty katsoo paradigman muutokseksi sen, kun omaisuuksien tuotot ylittävät tulojen ja bruttokansantuotteen kasvun. Juuri näin tapahtui 80-luvulta alkaen. Aineisto on suppea eli käsittää Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin varallisuus- ja tulotilastot, mutta voitaneen karkeasti yleistää koskemaan koko läntistä maailmaa.
Sata vuotta sitten rikkain 10 prosenttia omisti 90 prosenttia varallisuudesta Euroopassa. 2010-luvulle tultaessa rikkain 10 prosenttia omisti Euroopassa 60 prosenttia kaikesta varallisuudesta ja Yhdysvalloissa 70 prosenttia. Nyt ei siis ole polarisaatiossa vielä yhtä pitkällä kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta suunta on selvä.
Varsinkin Yhdysvalloissa on kiinnitetty huomiota rikkaimpaan 1 prosenttiin. Se nimittäin erottuu aivan selvästi omaksi ryhmäkseen top-kympistä (2% - 10 %). Kontrasti on melkoinen, kun verrataan maailmansotien väliseen aikaan, jolloin 1 prosentin osuus putosi 20 prosentista seitsemään prosenttiin kaikesta omaisuudesta.
Viime mainittu muutos teki tilaa keskiluokan kultakaudelle, jota kesti erityisesti 1950-luvulta 1980-luvulle saakka. Olen itsekin käsitellyt 1980-lukua seurannutta aikaa, jolloin keskiluokan tulot ovat pudonneet joko suhteellisesti tai jopa absoluuttisesti.
Ketä nämä superrikkaat sitten ovat? Ensinnäkään he eivät ole pääosin menneiden aikojen rikkaita perijöitä, vaan suurten yritysten johdossa toimivia henkilöitä (Piketty: supermanagers, chief executive class). Joka tapauksessa he ovat joko finanssisektorilla tai ei-finanssisektorilla toimivia teollisuusjohtajia, investointipankkien johtajia tai teknologiayritysten johtajia.
Piketty korostaa, että näiden johtajien (top 1 %) menestys ei johdu supertuottavuudesta tai -tehokkuudesta. Piketty perustelee tätä sillä, että yhtä prosenttia seuraavien yhdeksän prosentin palkkiot eivät pysty alkuunkaan kilpailemaan superrikkaiden tähtitieteellisistä palkkioista.
Miten tällainen tilanne on päässyt syntymään? Pikettyn mukaan siksi, että suurten yritysten johtoporras on päässyt itse määrittämään omat palkkionsa (set their own pay). Suomessahan tästä on versio, jonka mukaan suuryritysten hallituksissa ristiin istuvat johtajat tukevat toinen toistensa palkkioiden korotuksia. Meritokraattinen ekstremismi tai ”Winners take it all” -kulttuuri on johtanut ankaraan lobbaukseen, jonka ansiosta verotuksen progressiota on erittäin vaikeaa kiristää. Ja toden totta Yhdysvaltain korkeimman marginaaliveron taso on edennyt omien tilastoseurantojeni mukaan seuraavasti: Truman-Eisenhower-Kennedy 91-92 %, Johnson 70 %, Reagan 28 % , Clinton 39 %. Bush nuorempi 35 % ja Obama 39 %.
Veroalet eivät määräydy markkinoilla, vaan perustuvat (lobbaus)vallan käyttöön, joka on toteutettu vedoten rikkaimpien tehokkuuteen. Finanssikriisi on saattanut puristaa tuloeroja hieman pienemmiksi, mutta ei ole onnistunut taittamaan pitkäaikaista trendiä.
Kehitys on johtanut rikkaiden jatkuvaan rikastumiseen, koska ”money tends to reproduce itself”. Pikettyn keino kehityksen pysäyttämiseksi on progressiivinen varallisuusvero suurimmille omaisuuksille.
Mitä pahaa on suurissa tulo- tai omaisuuseroissa?
Englantilainen Prospect-lehti summaa Pikettyn ajatukset niihin yhtyen seuraavasti: ”Tulojen ja varallisuuden epäoikeudenmukainen jakautuminen on huono asia taloudellisesti ja sosiaalisesti. Se on taloudellisesti paha, koska se kaventaa kuluttamisen pohjaa, jolle investoinnit perustuvat; ja se on paha sosiaalisesti, koska se kaivaa maata (todellisten) kyvykkyysarvojen alta, joille demokraattiset yhteiskunnat perustuvat”.
Mikä erottaa Pikettyn Krugmanista, Reichista ja Stiglitzistä, jotka ovat puhuneet näistä asioista jo kymmenen vuotta? Pikettyllä on ollut käytössään valtava tilastoaineisto, jolla hän pystyy perustelemaan argumenttinsa perinpohjaisesti.
Kritiikkiäkin on esitetty: eikö nykyaikainen teknologinen kehitys tee johtajista arvokkaampia kuin ennen? Eikö tällöin ole kysymys muusta kuin ”itse määritetyistä palkoista?” Varmaan ITC-alueella on yrityksiä, joissa uudet tähtiyksilöt ovat saaneet tuottavuuden nousemaan sfääreihin, mutta he ovat kyllä eri henkilöitä kuin nämä finanssimaailman velhot, jotka melkein tuhosivat pankkinsa.
Paradoksaalista on, että joissakin tapauksissa nämä sanokamme vaikkapa peliteollisuuden firmojen johtajat ovat maksaneet yhteiskunnalliset velvoitteensa viimeistä piirtoa myöten, vaikka tilinpäätössuunittelu ja yritysmyynnit olisivat mahdollistaneet monenlaiset muut ratkaisut.
Voisiko meillä olla edessämme uusi yhteiskunnallista vastuuta korostavien suuryritysten johtajien aikakausi?
PS
Yle uutisoi (23.5.2014) Financial Timesin asettaneen kyseenalaiseksi Pikettyn teesit:
”Financial Timesin mukaan esimerkiksi kirjan laskukaavoissa on virheitä ja tietoja on kerätty väärin alkuperäisistä lähteistä. Kun virheet korjataan, ei aineisto enää tue Pikettyn teesejä, lehti kirjoittaa.
Piketty vastasi lehden väitteisiin, että useista lähteistä kerättyä aineistoa on pitänyt yhdenmukaistaa kirjaa varten. Hän totesi, että olisi yllättynyt, jos historiallisen data-aineiston kohentaminen muuttaisi paljon kirjan olennaisia johtopäätöksiä varallisuuden jakautumisesta pitkällä aikavälillä.”
Myös minä pitäisin yllättävänä, jos Piketty tutkimus murenisi kuten Rogoffin ja Reinhartin kuuluisa ”90 prosentin hypoteesi”. Niin monet muut lähteet tukevat Pikettyn johtopäätöksiä ainakin Yhdysvaltojen osalta. Jään odottamaan lisätietoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti