maanantai 9. syyskuuta 2013

Taistelu finanssikriisin jälkeisestä perinnöstä

Yhdysvaltain työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen, 59 prosenttia. Ei se ennen suurta taantumaakaan ollut kuin 63 prosenttia. Mutta heikentyminen on joka tapauksessa huomattavaa luokkaa.

Paul Krugman on yksi tunnetuimmista keynesiläisistä elvyttäjistä maailman taloustieteilijöiden joukossa. Nyt hän on laskenut New York Timesin kolumneissaan, mitä olisi tapahtunut, jos työllisyyden parantamiseen olisi kuluneen viiden vuoden (2009-2013) aikana panostettu huomattavasti enemmän kuin mitä tapahtui.

Krugman vaati jo vuosia sitten 1/3 lisäystä Obaman elvytyspakettiin. Krugman käyttää nytkin kerrointa 1,3 kuvaamaan sitä lisäelvytystä, jonka hän laskelmassaan - teoreettisesti - ”panostaa” verrattuna Obaman hallinnon käyttämään elvytykseen. Tuo 1,3 kerroin olisi aiheuttanut 1760 miljardin dollarin ”lisästimuluksen” kulutukseen. Olisiko se siis merkinnyt vastaavansuuruista liittovaltion velan lisäystä? Ei, sanoo Krugman; laskelman lisäpanostus olisi merkinnyt ”melko konservatiivisen arvion mukaan, että jokainen BKT:n ylimääräinen dollari toisi 1/3 dollarin verran korkeammat tulot ja alemmat menot”. Tämän mukaan mainitun suuruinen lisävelanotto olisi kasvattanut liittovaltion velkaa vain 760 miljardin dollarin verran. Näin Yhdysvaltain velka, joka nyt on suuruusluokkaa 16 000 miljardia, olisi noussut lähelle 17 000 miljardia dollaria. Luvut näyttävät suurilta, mutta suhteutettuna Yhdysvaltain kokonaistalouteen, ne ovat vähemmän maagisia.

Krugman myöntää, että tämän suuruinen elvytyksen lisäys olisi ollut poliittisesti mahdoton, mutta tässä onkin kysymys vaihtoehdosta todellisuudessa tapahtuneelle. Krugmanin viesti lyhykäisyydessään on, että varaa lisäelvytykseen olisi ollut ja sen positiiviset seuraukset olisivat näkyneet kohoavana työllisyysasteena, koska julkinen kulutus olisi kasvanut ja työpaikkoja olisi saatu sitä kautta toteutunutta enemmän.

Krugmanin artikkelissa näen jo nyt - taantuman ollessa vielä osin päällä - taistelun finanssikriisin aiheuttaman tilanteen perinnöstä. Krugman haluaa palauttaa mieliin vahvasti hellimänsä ajatuksen elvytyksen välttämättömyydestä – ja nyt ei ole kysymys pelkästään keskuspankin setelielvytyksestä – ja että elvytys jäi syyttä suotta vajaaksi. Ja koska se jäi vajaaksi, työttömyys pysyy pitkään tarpeettoman korkealla tasolla. Pitkäaikaistyöttömyys nelinkertaistui taantuman aikana, ja sitä on vaikeaa pienentää.

Krugman syyttää konservatiivisia tahoja velkapelkojen ja inflaatiouhkien lietsomisesta. Näillä aseilla torpedoitiin kaikki pyrkimykset lisäelvytykseen. Washington on jakautunut kahtia: republikaanit väittävät, että kaikki taantumantorjuntaohjelmat olivat turhia ja itse asiassa pahensivat kriisiä, kun taas demokraatit ovat sitä mieltä, että Obama teki suurtyön estäessään talouden täydellisen romahduksen.

Eurooppa on sitten luku sinänsä. Putoaminen laman syövereihin on esimerkki austerity-politiikasta (”anti-stimulus”) eli kysymys on täysin päinvastaisesta linjasta taantuman hoidossa kuin mitä Krugman on halunnut ajaa.

Finanssikriisin ollessa pahimmillaan näytti siltä, että uusliberaalit haukat ovat lopullisesti jääneet tappiolle. Käsitys on väärä. Minusta näyttää siltä, että republikaanit pyrkivät yhä enemmän selittämään tapahtunutta finanssikriisiä ohimenevänä ilmiönä. He ovat käyneet vastahyökkäykseen ja väittävät, että kaikki hallituksen toimet itse asiassa heikentävät taloutta.

Republikaanien hyökkäykset ovat provosoineet Krugmanin vastahyökkäyksen vastahyökkäykseen. On kuitenkin selvää, että jo toteutetut hallituksen sääntelynkiristykset ovat realismia, joskin monet republikaanit pitävät niitä vapaata markkinataloutta kahlitsevina. En usko, että Dodd-Frank -pankkisääntelylain (2010) mukaista valvontaa yritetään kaataa (johdannaisten läpinäkyvyyden parantaminen, kuluttajasuojan parantaminen, FDIC:n valtuuksien lisääminen, luottoluokittajien valvonnan lisääminen jne.).

Ajan henki on kuitenkin hyvin ristiriitainen. Todetaanko jälleen kerran, että historia opettaa vain sen, että se ei opeta mitään? Olisiko kuitenkin liikaa pyydetty, että edes kokemus opettaisi jotain.

Olen määrittänyt näissä blogikirjoituksissa kauden 1800-luvun puolesta välistä 1920-luvun loppuun ensimmäiseksi laissez-faire -kaudeksi ja sitä seurannen 40-50 vuoden jakson 1930-luvulta aina 1970 luvun loppuun sääntelyn kaudeksi. Kahdeksankymmentäluvulla käynnistyi toinen laissez-faire -kausi, jonka kuvittelin päättyvän vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin. Osittain näin on tapahtunutkin, mutta yhtä lailla voidaan sanoa, että laissez-faire -intoilijat ovat nousseet kumpujen yöstä ja haluavat heittää haasteen sääntelijöille.

Olen optimisti: paluuta ensimmäisen laissez-fairen ilmiöihin ei ole. Pankkikriisit 1837, 1857, 1873, 1884, 1893, 1907 ja vihdoin 1929 kertovat omaa karua kieltään. Suurimman osan tästä ajasta Yhdysvalloilla ei ollut keskuspankkia, joka olisi pääomittanut kaatuvia pankkeja. Silti teekutsuliikkeen kellokkaat haluaisivat lopettaa Fedin.

Mutta olemmeko ottaneet opiksi toisen laissez-fairen kokemuksista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti