tiistai 24. syyskuuta 2013

MOT ja Mannerheim

Nyt näyttää vallitsevan varsinainen marsalkka Mannerheimin uran uudelleenarvioinnin aika. Itse keskityn tässä vain MOT-ohjelman (23.9.2013) antamaan kuvaan vuoden 1944 ratkaisevista taisteluista. Keskiössä on tietenkin venäläisten läpimurto kannaksella 9-10.6. 1944.

Ensiksi puutun siihen tapaan, jolla asioita MOTissa käsiteltiin. Päämajan strategiset virheet esitellään ikäänkuin näistä asioista ei olisi ollut tietoa aiemmin. Pidän tätä hämmästyttävänä. Kymmenet eri lähteet todistavat kritiikistä, joka kohdistui toimenpiteisiin Kannaksella ja Itä-Karjalassa keväällä 1944.

En tietenkään ole sotahistorioitsija, ja joku voisi sanoa, että ei kannata puuttua tähän asiaan. Esitän - kerta kiellon päälle - seuraavassa osittain poikkeavan näkemyksen MOTissa kerrottuun nähden.

Lähtökohtani on talvisota. Luin huolellisesti aikanaan kirjan ”Puna-armeija Stalinin tentissä. Talvisodan jälkipuinti Kremlissä 14.-17.4.1940”, jossa käsiteltiin Neuvostoliiton sotilasjohdon toimenpiteitä talvisodassa. Tarkastelu on kriittinen, mutta mielestäni hyvin asiallinen. Itse Stalin johti palautetilaisuutta, jos näin moderni käsite sallitaan.

Tuosta arviointitilaisuudesta minulle jäi tulikirjaimin mieleen Stalinin johtopäätös: suomalaisia vastaan olisi pitänyt kohdistaa murhaava tykistötuli sodan loppuvaiheessa. Olen varma, että tämä ratkaisu – tai pikemminkin ratkaisun puute Talvisodassa – oli Stalinilla mielessään, kun hän kohdisti infernaalisen tykistökeskityksen suomalaisten pääasemaan. Tykistökeskitystä tukivat meri- ja ilmavoimat. Oli mahdotonta puolustautua, koska maa puolustajien alla nousi ja laski holtittomasti murhaavan tykistötulen vaikutuksesta.

Olen kyllä käynyt syntymäkotikuntani sankarihautausmaalla katsomassa, mitä tapahtui 9-10.6.1944. Nuo päivämäärät ovat todella monessa kivessä.....

Mutta oliko virhe, että Kannaksella ei ollut tuossa vaiheessa – siis 9.-10.6.1944 – enemmän sotilaita?

Yhdyn täysin niihin, jotka pitävät päämajan menettelyä strategisena virheenä keväällä 1944. Olen käsittänyt, että vanhaa marsalkkaa ei haluttu vaivata hermostuttavilla asioilla. Se on vain osatotuus. Päämajoitusmestari Airon virhe numero yksi oli juuri se, että hän ei informoinut Mannerheimia riittävävästi. Virhe numero kaksi oli Airon kuuluisa viilipyttymäisyys. Häntä on aina pidetty rauhallisuuden perikuvana. Hermojen pitävyys onkin tärkeää sodassa, mutta juuri tuolloin olisi tarvittu nopeampaa reagointia, kuin mihin Airo pystyi.

Aivan oikein on myös tuotu esille, että Mannerheim ei johtanut sotaa kollegiaalisesti, siis eri aselajien johtavat kenraalit saman pöydän ääressä, vaan kunkin kenraalin kanssa erikseen keskustellen. Tätä ei voi pitää nykyaikaisen – silloisen – sodanjohdon kannalta järkevänä.Tottakai valmisteluvaiheen jälkeen viimekätinen päätös olisi ollut kaikissa tapauksissa ylipäälliköllä.

Täydennysjoukkoja ei tuotu Kannakselle riittävällä ripeydellä. Pitää paikkansa, mutta onko tämä koko totuus? On totta, että joukkojen siirroissa viivyteltiin. Mutta toisaalta oma käsitykseni on aivan selvä: mitkään täydennykset eivät olisi pysäyttäneet neuvostojoukkoja suurhyökkäyksen käynnistyessä.

On mielestäni jotenkin hämmentävää, että väitetään Suomen menetysten kasvaneen, kun joukkojen siirroissa viivyteltiin. Mitenkähän on? Tappiot olisivat olleet todella suuret, jos joukot olisivat ehtineet pääasemaan. Samoja vereksiä joukkoja tarvittiin myöhemmin Vuosalmessa ja Tali-Ihantalassa, kun Neuvostoliiton joukot olivat ratkaisemassa lopullisesti sotaa edukseen. VKT-linja kesti pääosin ja maan miehitykseltä säästyttiin.

Jälkiviisaus on kaikkein viheliäisin viisauden muoto. Mannerheim teki selviä virheitä. Hänen sotilasstrateginen osaamisensa ei ollut ajan tasalla. Mutta sodan lopputulos on kuitenkin se, joka ratkaisee kaiken.

Johtiko Mannerheim sotaa täysin yksinvaltiaasti? Väite esitettiin MOTissa. Tästäkin esitän oman kritiikkini. Mielestäni varsinkin Airo pystyi vaikuttamaan Mannerheimin mielipiteisiin ja useissa tapauksissa jopa kääntämään ylipäällikön pään.

MOTin loppuosassa lainattiin jalkaväenkenraalin, jatkosodan aikaisen yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin muistelmia. Heinrichs totesi, että sodan loppuvaiheesta pitäisi tehdä analyyttinen, puolueeton tutkimus. Perusteltua on, että Heinrichsin sanoihin tartutaan. Mutta muuttuuko mikään oleellinen siitä, mitä nyt tiedetään? Yksityiskohdat voivat tarkentua, mutta merkittäviin uusiin totuuksiin en jaksa uskoa.

Edellä esittämälläni haluan torjua sen näkemyksen, että kritiikkiä Mannerheimin menettelyjä kohtaan ei olisi esitetty sodan lopuvaiheessa ja historioitsijoiden taholta vuosikymmenien ajan. Jo tavallisilta etulinjan rivisotilailta kuului huolestuneita huomioita, kun neuvostoliittolaiset rakensivat kaivantoja kohti Suomen asemia pääaseman edessä. Hyökkäystä valmisteltiin ilmiselvästi.

Oma näkemykseni on, että samaan tahtiin kuin Mannerhemin sotilasstrategiset taidot ja kyvyt heikkenivät hänen valtiomiestaitonsa kohenivat. Tarkoitan tässä nyt Suomen olemassaolon kannalta suuria kysymyksiä, itsenäisenä säilymistä ja itsekunnioituksen säilyttämistä.

Kun Mannerheimiin kohdistuvaan kritiikkiin lisätään Juhani Suomen pahansuovat arvioinnit, alkaa olla kysymys pyrkimyksestä marsalkan uudelleenarviointiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti