Unto Hämäläinen käsittelee Helsingin Sanomien artikkelissa ”Värillä ei ole enää väliä” 29.9.2013 vasemmiston ja porvariston voimasuhdemuutoksia itsenäisyyden aikana. Tekstiä tukemaan piirretty pylväsdiagrammi havainnollistaa tapahtuneita muutoksia.
Ensin Hämäläinen laskee vasemmiston ja porvariston eduskuntapaikkojen suhteen ja päätyy jakoon 144-56 porvaripuolueiden hyväksi. Sitten hän aivan oikein huomauttaa, että ”varmuuden vuoksi on syytä todeta, että tuo on vitsi, siis vanha vitsi”. Juuri näin.
Haluaisin jatkaa tai täydentää Hämäläisen ajatusta seuraavassa.
Puoluekenttä on kokonaisuudessaan liikkeessä ja on ollut sitä koko itsenäisyyden ajan. Aiemmin vasemmiston ja porvariston railo oli selkeämpi kuin tänään, jonka Hämäläinenkin toteaa. Keskityn seuraavassa enemmän muutoksiin porvaripuolella. Väitteeni on, että meillä ei ole porvaristosta irrallaan olevaa oikeistopuoluetta eduskunnassa. Oikeiston nimikkeellä kulkeva kokoomus on sosialidemokratisoitunut. Joku voi sanoa, että sen vasen reuna on sosialidemokratisoitunut, mutta minä sanon, että puolueen linja ratkaisee ja kokoomus on voimakkaasti niiden ihanteiden kannalla, jotka SDP ja kokoomuspuolue jakavat.
Näin ei ole suinkaan ollut aina. Kokoomus oli patamusta porvaripuolue vielä Jussi Saukkosen aikaan 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa. Sitten tuli Juha Rihtniemi 1960-luvun lopulla, joka modernisoi kokoomuksen ulkoista ilmettä, mutta ei nähdäkseni juurikaan muuttanut politiikan sisältöä. Vasta Holkeri, Suominen ja kumppanit reivasivat politiikan sisältöä hyvinvointiyhteiskuntakelpoiseksi. Nykyisin on jo unohdettu Kookoomuksen vanha oikeistolinja.
Suomen puoluekentästä puuttuu siis oikeistopuolue. Sen asemaa yrittää ottaa Kokoomuksen Nuorten Liitto (KNL). Sen ohjelma on aidosti oikeistolainen. Kokoomus on eräänlainen tandem-puolue, jossa KNL edustaa perinteisiä ja uusia oikeistoarvoja. Emopuolue suhtautuu siihen vieroksuen. Joka tapauksessa Suomen puoluekentässä on KNL:n kokoinen reikä, oikealla on tilaa. Tulevaisuudessa näemme venyyko kokoomus edelleen keskeltä (keskustaoikeistosta tai pikemminkin keskustavasemmistosta ) oikeaan reunaan vai paukkuuko se jostain kohtaa.
Vuosikymmenien varrella (erityisesti 1970-luvulta alkaen) kokoomus on sulauttanut ohjelmaansa sosaaliturvaan ja sosiaalisiin etuihin liittyviä piirteitä. Kaukana takanapäin on vanhan kokoomuksen taistelu ”sosialisointia” vastaan, mikä oli niin ilmeistä vielä 1950- ja 1960-luvulla.
Samaan aikaan vasemmisto on karistanut käytännön politiikasta sosialisointipyrkimykset lähes tyystin. Suurimmalle osalle vasemmistosta kelpaa markkinatalouden ja yhteiskunnan järjestämien palvelujen (lue: nykymallisen sosialismin) yhdistelmä.
Sosialismin sortumisesta johtunut pöly ei ole vielä laskeutunut, joten äärivasemmalla ei ole tilaa. Vasemmistoliitto on siirtynyt useita piiruja keskemmälle. Kun kokoomus on ”vasemmistolaistunut”, on ollut ilmeistä, että kärsijän rooli on jäänyt SDP:lle. Samalla koko puoluekenttä on siirtynyt oikealle.
Kokoomus ja demarit ovat olleet lähellä toisiaan monestakin syystä. Erityisesti vanha aseveliakseli loi polkuja puolueiden väliselle yhteistyölle myös valtakunnan politiikassa. Asetelma oli täysin selvä: sodan jälkeen railo aukesi kommunisteien ja sosiaalidemokraattien väliin sos.demin asettuessa vahvasti skandinaavisen mallin kannalle kommunistien (väitettyjä tai todellisia) kumousajatuksia vastaan. Näin sinivalkoinen sosiaalinen markkinatalous muodosti yhteisen suunnan kahdelle isolle puolueelle. Yhteistyö onnistui 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa, hävisi välillä pitkäksi aikaa Honka-liiton epäonnistumisen jälkeen, mutta nousi uudelleen Holkerin hallitusta (1987) muodostettaessa. Tämän jälkeen ideolgiset erot ovat olleet vaimenemaan päin.
Miksi Suomesta puuttuu oikeistopuolue? Tätä on syytä tarkentaa. Meillä on nimittäin runsaasti oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. He ovat vain jakautuneet eri puolueisiin. Heitä on kokoomuksessa, Suomen Keskustassa ja perussuomalaisissa ehkä myös RKP:ssä. Skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan loistavat saavutukset ovat estäneet varsinaisen oikeistopuolueen muodostumisen.
Juuri se, että skandinaavinen malli on saanut kokoomuksen liikkumaan kohti sosialidemokraatteja on luonut pohjan nykyiselle järjestelmälle. Suomen Keskusta on perinteisesti ollut alkiolaisilla linjoilla, siis etujen tasaamisen kannalla. Tästä on muodostunut suomalais-skandinaavinen linja. Tarkemmin sanottuna meillä on käytössä skandinaavisen linjan eräänlainen Suomi-versio.
Viime aikoina tilanne on muuttunut. Väliintulevana muuttujana ovat perussuomalaiset. Puolueessa on paljon erilaisia aineksia hyvin konservatiivisista ja natioanalistisista aineksista aina työväenpuolueeksi ”ilman sosialismia” saakka. Tosiasiassa sosialismia sen perinteisessä muodossa ei edusta Suomessa enää yksikään puolue. Työväenpuolue ilman sosialismia on lähinnä propagandaa. Tämä on sekoittanut entisestään perinteistä vasemmisto-porvaristoasetelmaa (ennen puhuttiin sosialisteista ja ei-sosialisteista).
Perussuomalaisten rooli selviää ehkä lähitulevaisuudessa. Puolueeseen on kasautunut ”nykymenon vastustajia”. Perussuomalaiset ovat tosiasiassa hyvin heterogeenisistä aineksista muodostuva ”vastustuspuolue”, jonka rivit eivät tahdon pysyä kasassa edes oppositiossa saatikka sitten, kun puolue on oikeasti vastuussa valtakunnan politiikasta. Todennäköisesti hallituksen ovesta astuu sisään puolueen eliitti ja takametsien ja takapenkkien miehet jäävät taustalle osoittamaan mieltään.
Varteenotettava vaihtoehto hallitusyhdistelmäksi on keskustan ja vasemmiston ns. punamulta. Sillä on pitkät perinteet eikä sitä ole käytetty aikoihin. Myös Suomen Keskustan ja SDP:n ideologiset erimielisyydet ovat helpostikin sovitettavissa. Keskustalle yhteiskunnan palvelut ovat aina olleet hyvin merkittävä asia.
Viime aikoina ideologinen kamppailu on nostanut päätään myös nykyisen hallituksen sisällä. Se johtuu paljolti siitä, että hyvinvointiyhteiskunta - sen lisäksi, että se on osoittautunut kalliiksi järjestelmäksi talouden iskukykyyn suhteutettuna – on leimattu sosialismin ilmentymäksi. Liian paljon sääntelyä ja byrokratiaa! On siis ikäänkuin palattu ikivanhoihin ilmaisuihin tai ainakin propagandassa yritetään luoda sellaista kuvaa.
Ei ole sattumaa, että kriittinen asenne on noussut esille juuri talouden taantumassa. Se on ollut pikemminkin odotettua historiankin valossa. Kritiikin määrä ja aste riippuu paljolti siitä, millaiseksi talouden pitkän aikavälin tilanne muotoutuu. Jos hyvinvointiyhteiskunta pystytään sopeuttamaan vallitsevaan taloudellisen tilanteeseen - mikä on todennäköistä - ilman suuria vaurioita, ei tapahtune mitään dramaattista.
Jos läntinen talous ajautuu jatkuviin kriiseihin tilanne muuttuu. Varsinkin oikeistosta tulee vahva haaste nykyiselle demokraattiselle järjestelmälle. Historia osoittaa, että kansalaiset liikkuvat oikeisto-vasemmistoakselilla heilurimaisesti sen mukaan, mikä taho tarjoaa houkuttelevimman vaihtoehdon. Populistisen äärinationalismin ja autoritäärisen oikeistopuhurin yhdistelmä on historiassa osoittautunut isoksi riskiksi. Jos oikealla aktivoidutaan, reagoidaan myös vasemmalla. Yleispuolueiden liikkumatila kapenee, mutta poliittisen kentän keskustassa on silti tungosta. Kansanvaltaisen järjestelmän kannattajien on syytä pysytellä valppaina.
Nykyiset nuoret ovat tulevaisuuden päättäjiä. Unto Hämäläinen ennakoi aivan oikein sen tilanteen, jossa nykyisen konsensuksen takuumiehet ja naiset väistyvät. Tilalle tulee uusi sukupolvi, jonka asenteet voivat olla kärjistyneempiä. Silloinkin on tietenkin hyvin vaikeaa päätellä, missä jakolinjat kulkevat. Vanha vasemmisto-porvaristo ulottuvuus tuntuu hieman haetulta. En usko, että sitä sellaisenaan kaivetaan esille muutoin kuin propagandassa.
Historiasta on hyvin vaikea hakea taitekohtaa varsinkin, jos tullaan lähelle sitä aikaa, jota eletään. Kuvittelin, että finansskriisi voisi olla jokin paradigman muutos, mutta nyt näyttää siltä, että ideologinen linja, jonka kukin omaksuu, on paljon vahvempi kuin järjettömän talouspolitiikan tuhoista oppiminen. Jotenkin näyttää siltä, että erot ovat ainakin osin kärjistyneet. Näyttää siltä, että vasemmiston vanha jäykkäniskaisuus (ehdottoman totuuden puolesta saarnaaminen) on vaihtunut oikean laidan kategoriseksi oikeassa olemisen puolustamiseksi. Suomen poliittinen järjestelmä voi polarisoitua amerikalaisen mallin mukaisesti, varsinkin jos konsensus alkaa maistua vanhanaikaiselta. Todellinen kaiken kyseenalaistava ”kunnon rähinä”, voi alkaa saada sijaa poliittisessa kamppailussa. Polarisoitumisen ytimessä ovat kasvavat tuloerot. Niitä mikään puolue ei voi sivuuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti