Kun ihmisiltä on kysytty, mitä vuosikymmentä he pitävät parhaana kokemistaan, ovat monet vähintään keski-ikäiset vastanneet, että 80-luku täyttää parhaiten kriteerit (Ylen tutkimus). Olen valmis myöntämään, että tuolloin monet niistä tavoitteista, jotka 1960-luvulla oli asetettu, täyttyivät. Oli saavutettu oikea hyvinvointiyhteiskunta. Myös henkilökohtaisesti koin sen niin, sillä työelämä avautui tuolloin jatkuvan laajentumisen näköalana. Silloin ei valitettu sitä, että joudutaan supistamaan toimintaa, vaan sitä, että laajenemista ei tapahtunut riittävästi.
Evan asenteita ja arvoja mitanneen tutkimuksen (Taloustutkimuksen internetpaneeli 14.-30.1. 2014) mukaan 80 prosenttia on sitä mieltä, että on edelleen onni ja etuoikeus olla suomalainen. Vuonna 1984 peräti 90 prosenttia piti suomalaisuutta onnena ja etuoikeutena. Vuosi 1984 oli se Orwellin vuosi…..
Kahdeksankymmentäluvun hyvinvoinnin laajentumiset törmäsivät 1990-luvun lamaan. Muistan itse niin, että 1990-luvun laman kaltaisen ilmiön ei oikeastaan pitänyt olla mahdollinen. Oli tuudittauduttu koko ajan lisääntyvään hyvinvointiin ja elämänlaadun parantumiseen. Erikseen olivat sitten ne, jotka varoittivat siitä että elämme ylivarojen, mutta ne ihmiset olivat pääosin niitä, jotka ennustivat aina, että huonosti tässä käy.
Tietenkään kasinopeli ja kulutusjuhlat eivät koskeneet kuin osaa väestöstä. Suuri osa vakiintuneen työpaikan säilyttäneistä ei tuntenut omakohtaisesti ongelmia, eivätkä tunteneet nekään, jotka hurlumheissa olivat mukana. Krapula tuli vasta 1990-luvulla. Työllisyystilanne olikin erinomainen varsinkin vuosikymmenen lopulla (työttömyys oli kolmen prosentin paikkeilla) . Työpaikat saatiin kuitenkin minun mielestäni aikaan velkarahalla: raksalle pääsi töihin ilman ammattitaitoakin ylikuumenneessa taloudessa. Taloutta kuitenkin rahoitettiin ulkomailta mm. Japanista saaduilla luotoilla: syntyi valtava luottoekspansio.
Ihmiset rakastavat menestystä ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian lujaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: ”mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee”.
Hyvät ajat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä bkt:n nopea kasvu vuosina 1994-2007 johti siihen, että Ylen edellä mainitussa tutkimuksessa toiseksi suosituimmaksi vuosikymmeneksi nousi 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.
Finanssikriisin jälkeinen aika on liian lähellä, jotta voidaan sanoa, onko nyt kysymyksessä paradigman muutos (hukattu vuosikymmen) vai vain tarkentuminen uuteen normaaliin. Mutta muutoshan se on sekin.
::::::::::::::::::
Kun ajattelen itselleni läheistä 1960-lukua, niin minulle tuo vuosikymmen - yleisellä yhteiskunnallisella tasolla, ei henkilökohtaisella tasolla - ”siirtyi” kohtaan 1965-1975 osin sen takia, että olin liian nuori havainnoidakseni yhteiskunnallista kehitystä sitä ennen, mutta osin sen takia että 60-luku sellaisena kuin sen muistan ”jätätti” vähän kalenteriin verrattuna. Oikeastaan vuosikymmen päättyi öljykriisiin 1973.
Usein asia kuvataan niin, että 1960-luvun alkupuoli jatkoi 1950-luvun perinnettä. Henkilökohtaisesti muistan juuri vuodet 1962-1964 voimakkaan elintason nousun vuosina omassa perheessä (siirryttiin viileästä ”ruokakomerosta” jääkaappiin ja lämmityksessä keskuslämmitykseen) ja siksi mieleenpainuvina. TV:n hankkiminen irrotti meidät nuoret radiosta, jota seurattiin enää harvojen pop-ohjelmien lähteenä.
Yleisemmällä tasolla Helsingin nuorisofestivaalit vuonna 1962 (joista minulla ei ole henkilökohtaista muistikuvaa) kuuluivat vielä selvästi vanhaan maailmaan. Ne olivat paljolti itäblogin junailemat festivaalit ja haluttiin unohtaa Suomen porvarilehdistössä. Kuuban ohjuskriisi (lokakuu 1962) ja Neuvostoliiton jättimäisen 57 megatonnin ydinlatauksen räjäyttäminen (lokakuu 1961) Novaja Zemljalla olivat pelon lähteitä, mutta kuitenkin muistikuvissani jotenkin etäisiä. Pelot heijastuivat vanhempien puheista.
Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun.
Hiirellä kuva suuremmaksi ja selkeämmäksi.
Aika kultaa menneet. Silti uskallan väittää että tulevaisuuteen optimistisesti suhtautunut 1960-luku oli tiedeorientoitunut. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).
Edistysajatteluun pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.
Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle. Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään juuri vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään em. piirroksessa.
Yhteiskunta vasemmistolaistui voimakkaasti. Työmarkkinoille ja yliopistoihin vyöryi ihmisiä, jotka käyttivät joukkovoimaa hyväksi ajaakseen etujaan. Kuuluin itse tähän suurten ikäluokkien yliopistorynnäkköön (aivan samalla tavalla kuuluin 1960-luvun vaihteen keskikouluinvaasioon).
Yhteentörmäys porvarillisen hegemonian kanssa oli väistämätön. Näen asian niin, että nimenomaan porvarillinen hegemonia oli vahvoilla ja vasemmisto haastoi sen eikä päinvastoin niin kuin se usein nähdään. Vastustettiin jähmeää ylhäältä päin ohjattua hallintoa kotimaassa ja suurvaltaimperialismia maailmalla.
Monet nykyiset vihervasemmistolaiset ajatukset voidaan johtaa 1960-luvulta. On selvää, että vanhojen kapinallisten sukupolvien väistyttyä heidän lapsensa ovat jatkaneet siitä, mihin silloin jäätiin ja samalla on tapahtunut vihervasemmistolaisten puolueiden modernisoituminen. Ei teollisuustyöväestö enää sanele vasemmistopuolueiden agendaa.
Mutta myös isänsä ja äitinsä ”kieltäjät” ovat osa tätä päivää. Osa nuoresta sukupolvesta (tai nyt jo keski-ikäisistä) ei halua seurata vasemmistolaisin tunnuksin varustautuen työtä paremman maailman puolesta. HS:n Saska Saarikosken ajattelusta ei voi tunnistaa mitenkään hänen isänsä Pentti Saarikosken ajattelua. Nuorilla (tai 60-lukulaisia nuoremmilla sukupolvilla) on omat agendansa.
Eri sukupolvien ajattelussa näkee helposti ylilyöntejä, joita osa sitten katuu tai kieltää esim. nuoruuden hairahdukset ”varttuessaan ja viisastuessaan”. Hyvin monet pysyvät toki vakaumuksessaan. Panen kuitenkin merkille, että osa esim. 60-luvun radikaalien nykyistä vastustajista (antiteesin esittäjistä) sortuu samalla tavalla ylilyönteihin kuin ”alkuperäiset” radikaalit. Niinpä haukkumasanat sinkoilevat estottomasti ilmassa (kulttuurimarxilaiset….”).
:::::::::::::::::
Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon. Viime mainittu osoittaisi, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuisivat hitaasti. Hiukan epävarmasti kallistun viime mainitun ensisijaisuuden kannalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti