Oheinen teksti on jatkoa edelliselle blogikirjoitukselleni koskien kirja-arviota esseekokoelmasta ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty”.
Ennakoimattomuuden teemaa osana Dostojevskin kirjailijaminää käsittelee esseessään Tomi Huttunen: ”Idiootin ennakoimaton puhe”. Huttunen konkretisoi ennakoimattomuuden sanan ”yhtäkkiä” esiintymistiheyteen. ”Idiootti” on romaani ennakoimattomuudesta. On jopa laskettu kuinka monta kertaa sana ”vdrug” esiintyy eri kirjoissa. ”Idiootissa” se esiintyy 630 kertaa (505 s.) ja ”Karamazovin veljeksissä” peräti 1165 kertaa (694 s.). Huttunen kuvaa sanan käyttöä monomaaniseksi. Tämä ”yhtäkkisyys” (ennakoimattomuus) voi olla myös Dostojevskin menestyksen salaisuus!
Kristina Rotkirchin esseessä ”Dostojevskin pimeä puoli” kirjoittaja keskittyy pohdiskelemaan Dostojevskin suhdetta juutalaisuuteen. Eräs läheltä kirjailijaa seurannut havainnoija ihmetteli, miksi kiihkeästi sorrettuja puolustava kirjailija suhtautuu niin vihaisesti juutalaisiin.
Dostojevskin henkilöhistoriasta ei löydy erityistä syytä suhtautua kalseasti juutalaisiin. Keisarivallan aikana juutalaiset pyrittiin eristämään. Vankeusaikanaan tapaamastaan juutalaisesta (Isai Fomits) Dostojevski piirtää karrikatyyrin (ahne, tyhmä, kerskailunhaluinen).
Myöhemmin Dostojevskin suhtautuminen muuttuu yksiselitteisesti pahansuovaksi juutalaisia kohtaan. Juutalaisinho kulminoitui suoranaiseksi vihaksi. Kielteinen suhtautuminen muuttui vähitellen ohjelmalliseksi. Tosin kirjailijan suhtautuminen muiden kansakuntien edustajiin oli yleensäkin torjuva. Armon saivat vain slaavilaiset kansat. Euroopassa havaitsemansa kaupallisuuden sijasta hän kaipasi venäläistä ”uhrautuvaista ihmisrakkautta”. Juutalaiset olivat esteenä, koska ”jutkut” uhkasivat venäläistä kansaa.
Mitä konservatiivisemmaksi Dostojevski muuttui ikääntyessään, sitä voimakkaammaksi muuttui juutalaisvastaisuus. Keisaria lähellä oleva äärikonservatiivi Konstantin Pobedonostsev oli hänen suojelijansa. Dostojevski pääsi suojelijansa kautta korkeisiin piireihin ja oli muutoinkin maineensa huipulla. Suhtautuminen juutalaisuuteen oli molemmille herroille yhteinen: kirjailija paheksui, että ”juutalaissakka” oli päässyt pesiytymään mm. Berliiniin.
Dostojevskia voidaan pitää osin sen kuvan propagoijana, mikä juutalaisista luotiin. Toisaalta hän kielsi juutalaisvihansa, mutta pinttynyt ajattelumalli löi heti läpi kun tilaisuus tuli. Juutalaiset olivat hyväksikäyttäjiä, itsekkäitä ja muita alistavia. Juutalaisia vainottiin, mutta he olivat kirjailijan mielestä itse syyllisiä kohtaloonsa.
Kirjailijan juutalaisvieroksunta jatkui uran loppuun saakka: Vielä ”Karamazovin veljeksissä” esitetään karkeita valheita juutalaisten ruokottomuuksista. Rotkirch päätyy johtopäätökseen, että kirjailijan juutalaisvihalle ei löydy yksiselitteistä syytä.
Esseessään ”Kirottu ja siunattu Dostojevski” Torsti Lehtinen lähestyy kirjailijaa uskonnollisten ja elämäntarkoituksellisten teemojen näkökulmasta. Ollaan siis Dostojevskin ajattelun ytimessä. Pietarin katuja ajatuksiinsa vaipuneena kävellessään kirjailija pohti ei enempää eikä vähempää kuin koko ihmiselämän tarkoitusta. Kysymys oli ehkä enemmän etsimisestä kuin löytämisestä.
Väliin tulevana muuttujana Dostojevskilla oli hänen pelihimonsa, joka ”pani hänet toistuvasti pelaamaan leivän lastensa suusta”. Dostojevski korostaa tunnetta yli järjen: ”Järjen tikapuut eivät yllä Jumalan luo. Usko ja intohimo kantavat pitemmälle”. Looginen seuraus tästä oli, että lankeemus ja katumus vuorottelivat kirjailijan elämässä.
Lehtiseen niin kuin moneen muuhunkin tekee vaikutuksen Dostojevskin kunnioittava suhtautuminen laitapuolen kulkijoihin, joka tosin myöhemmässä vaiheessa muuttui rikollisen aineksen ja rikollisuuden syväluotaukseksi. Miksi Jumala loi ihmisen, joka tunsi niin suurta viehtymystä pahaan?
Dostojevskilla oli kaikki edellytykset langeta yksioikoisten mielipiteiden saarnaajaksi, mutta hän vältti vaaran moniäänisellä ja moniarvoisella poetiikalla. Kaikki Dostojevskin henkilöt ovat Lehtisen mukaan kirjailijan alter egoja.
Lehtinen palauttaa hienon esseensä lähtökohtiinsa kiteyttämällä Dostojevskin Jumala-kuvan. Jumalan olemassaolon epäily ei sinänsä ollut hänen prioriteettinsa: ”Hän halusi uskoa ja ajoittain uskoikin, että ihminen, Jumalan kuva, voi saavuttaa Jumalan kaltaisuuden.”
Esseekokoelma on avoin ikkuna sekä niille, jotka eivät ole vielä löytäneet kirjailijaa että niille, jotka haluavat perehtyä Dostojevskin vaikuttimiin kirjojen takana. Esseekokoelman yksittäisiä esseitä tarkastelemalla ja vertaamalla voisi päätellä, että Dostojevski ei parhaalla tavalla avaudu hänen olemustaan tai kirjallista ilmaisuaan yksityiskohtaisesti syynäämällä. Martti Anhava kysyy aiheellisesti esseekokoelman viimeisessä kirjoituksessa ”Todella ehkä”, että ”vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostustaan sellaiseen ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen, joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti