Dostojevski – elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija! (osa 1)

”Dostojevski - kiistaton ja kiistelty” (Siltala, 2017) on Martti Anhavan Tomi Huttusen ja Pekka Pesosen toimittama esseekokoelma, jossa kirjoittajina on kymmenkunta Dostojevskin itselleen läheiseksi kokemaa henkilöä. Näkökulmat vaihtelevat kirja-arvioinneista Dostojevskin henkilön monipuoliseen analysointiin.

Teos perustuu maaliskuussa 2015 Helsingin yliopistossa pidettyyn luentosarjaan, jossa suurta kirjailijaa lähestyttiin lämmöllä tai kriittisesti luennoitsijasta riippuen. Suuri kiinnostus luentosarjaa kohtaan synnytti ajatuksen julkaista luennot kirjoituskokoelmana.

Ja tässä on nyt tulos arvioitavana.

Fedor Dostojevskin arvostus on vaihdellut lähes parin sadan vuoden aikana laidasta laitaan. Esseekokoelmassa on nähtävissä ainakin osittain arvostuksen aaltoilut. Keskityn tässä joihinkin esseihin oman kiinnostukseni mukaisesti.

Aiemmin olen arvioinut Dostojevskia hänen henkilöhistoriansa kautta: nuoresta radikaalista tuli vankeustuomion myötä jyrkkä nationalismi, jolle tänäkin päivänä löytyy vastinetta ja vastakaikua. Ajatellaanpa vaikkapa Vladimir Putinin kansallismielisyyttä tai hänen vieroksuvaa suhtautumista läntiseen arvomaailmaan ja kulttuuriin. Myös Dostojevski korosti ylemmyydentuntoisesti venäläistä sielunmaisemaa. Suhtautuminen kristinuskoon oli Dostojevskille eräs vedenjakaja: aivan kuten monet nykyisin Dostojevski näki venäläisten sisäistävän kristinuskon jotenkin jalostuneemmin kuin länsieurooppalaiset kanssasisaret tai -veljet. Ehkä kysymys on perinteen kunnioittamisen deterministisestä ”oikeaoppisuuden” tavoittelusta.

Toisaalta olen pyrkinyt ymmärtäen tutkimaan nimenomaan venäläisen sielunmaiseman näkökulmasta suhtautumista yli rajojen levinneisiin aatteisiin ja uskontoihin. Kysymys on ”venäläisyyden” oppimisprosessista, vaikken sulatakaan putinilaisia politiikkaohjelmia.

Dostojevskin asema on kirjallisuuden historiassa sellainen, että harva edes häveliäästi uskaltaa esittää kriittisen arvion hänen teoksistaan. Tässä esseekokoelmassa ei kuvia kumarrella, vaan tartutaan härkää sarvista ja kriittisesti eritellen käydään läpi suuren taiteilijan kirjailijaolemusta. Eikä suuressa kuvassa ole kysymys tietenkään kirjailijan mitätöimisestä. Näkökulman etsintä alkaa esipuheesta. Siinä pohditaan lyhyesti oliko hän antisemiitti, isovenäläinen chauvinisti vai anteeksiannon apostoli.

Virginia Woolf löysi varmaan yhden katselukulman Dostojevskin sisimpään sanoessaan, että suurta D:tä lukiessamme ”joudumme vasten tahtoamme mukaan, kiepumme, sokaistumme, läkähdymme ja samaan aikaan haltioidumme pyörryttävästi”. Toisaalta käsiteltävään kirjaan sisältyvässä Mika Mihail Pylsyn esseessä ”Elämässä kärsien kuin helvetissä” valitaan näkökulmaksi kirjailija Vladimir Nabokovin hyvin kriittinen asenne kirjailijaan. Välillä jää ihmettelemään Nabokovin vaikuttimia: miksi hän lyö niin siekailemattoman kovaa? Joka tapauksessa hänen mukaansa Dostojevskin kokeminen suurenmoiseksi johtuu monien keskinkertaisten kirjailijoiden ylistävistä vuodatuksista. Nabokov näki Dostojevskin muoti-ilmiönä, jota PITI ylistää. Nabokov suorastaan käynnisti kampanjan Dostojevskin kirjallisen tuotannon yliarvostamista vastaan ollen varmasti tunnetuin Dostojevskin kriitikko.

Nabokovin voi nähdä ylemmyydentoisena makutuomarina. Päästyään vauhtiin Nabokov leimaa Dostojevskin ”kolmannen luokan kirjailijaksi”, sentimentaaliseksi karkeaksi koomikoksi ja surkeaksi lehtimieheksi.

Nabokov piti luentosarjan aiheesta leimaten ihailijoiden kritiikittömän palvonnan itse asiassa ”lukutaidon puutteeksi”. Dostojevski on pikemminkin dramaturgi (näyttämölle sovittaja) kuin kirjailija.

Nabokovin kritiikki on uskomattoman kärkevää, muttei ainutlaatuista. Varsinkin demokraattinen ja yhteiskunnallinen kirjallisuuskritiikki on hyökännyt Dostojevskin kirjailijanlaatua vastaan.

Jotkut kriitikot syyttivät Dostojevskia siitä, että hänellä on viime kädessä vain yksi aihe eli ns. ”venäläinen idea”, ajatus venäläisestä messianismista (johon kyllä itsekin viittasin edellä). Ehkä punainen lanka tälle kritiikille löytyy huomiosta, että Dostojevskin tyyli on väitteen mukaan ”syvälliseksi naamioitu”.

:::::::::::::::::

Ehkä tähän väliin sopii mukaelma eräästä aiemmasta blogikirjoituksestani, joka tarjoaa pohdinnan dostojevskiläisestä ideologiasta:

”TV:ssä meni taannoin Dostojevski-dokumenttisarja. Eräässä kohtauksessa Dostojevski asetetaan Ivan Turgenjevia vastaan. Kun kohteliaisuudet on lausuttu, Dostojevski menee asiaan ja syyttää Turgenjevia länsimielisyydestä, kaiken länsiroskan yliarvostamisesta ja - mikä pahinta - liberalismista. Turgenjev puolestaan oli mennyt niin pitkälle, että oli toivonut Venäjän häviävän sodan lännelle.

Dostojevskilla patrioottisuus oli kaiken ylitsekäyvää. Hän syytti Turgenjevia likipitäen maanpetturuudesta. Hurjimmillaan hän julisti: ”Venäläiset ovat Jumalan valittu kansa!”.

Väittely kahden kirjailijan välillä päättyy kinasteluun omantunnon merkityksestä. Turgenjev korostaa omaatuntoa osana liberalismin olemusta. Dostojevski tyrmää tämän moraalittomana: ”Omatunto ilman Jumalaa on kauhistus”.

Dostojevski elää edelleen tämän päivän Venäjällä mukana – ja varmaan Turgenjevkin. Heidän väittelynsä kaikuu tämän päivän venäläisyydessä korvissamme niin, että ulkopuolisetkin kuulevat.

Dostojevski on kiteyttänyt osaan ajattelustaan eräänlaisen vastustuskulttuurin. Se heijastuu tänäkin päivänä ainakin joidenkin venäläisten ajattelussa.

Mutta mitä vastustetaan? Ajattelun keskiössä on läntiset luotaantyöntävät vaikutteet: mammonismi, amerikkalainen epäkulttuuri, kapitalismin protestanttiperäinen henki. Tätä vasten asettuu ”poliittinen uskonto”, ortodoksia, joka on länsimaisen konsumerismin vastavoima.

Minulle jää vaikutelma, että venäläisyyteen halutaan liittää käsite ”sisäistyneisyys” vastakohtana lännen pinnallisuudelle. Venäläinen ylevyys on jotain sukua sosialismin korkealentoisille tavoitteille – johon sitä sattuneesta syystä ei kuitenkaan haluta verrata enää tänä päivänä.

::::::::::::::::::::

Tämän jälkeen on virkistävää vilkaista, miltä Dostojevski vaikuttaa Kalle Holmbergin näkökulmasta. Kirjaan sisältyvän esseen nimi on ”Epäilyksen evankeliumia Ateneumissa”. Holmberg antautuu Dostojevskin vietäväksi ”matkalle, jolla olen vieläkin” (Kalle Holmberg kuoli hiukan ennen tämän esseekokoelman julkaisemista). Holmberg sisäistää Dostojevskin elämän verraten sitä omaansa: ”Rauta-aika, oma Siperiani”.

Siispä luomaan näytelmää, jonka Holmberg ohjaa, ja joka perustuu Dostojevskin keskeiseen tuotantoon. Elettiin vuotta 1983. Mukana olivat Vesa-Matti Loiri, Esko Salminen, Rea Mauranen…..

Holmberg tajusi dostojevskinsa oikein, kun hän heittäytyi kirjailijan maailmaan holmbergilaisella hillittömyydellä. Ehkä tämä on ainoa oikea (?) tapa reagoida Dostojevskiin.

Holmberg halusi ohjaustyönsä pohjaksi ”tilan, joka resonoi Dostojevskiin”. Tila oli Ateneum tai osa siitä, holvit, käytävät, sokkelot….. Holmbergin näytelmän kohtaukset kulkivat huoneittain. Katsojia sopi kerrallaan reilut nelisenkymmentä.

”Dostojevski on maailman suurin dramaatikko, joka ei ole kirjoittanut ainuttakaan näytelmää (vrt. Nabokovin määritelmään Dostojevskin dramaturgiluonteesta!), toteaa Holmberg. Holmberg tiivistää oman dostojevskinsä – ja arvaan, että monen muunkin – lausahdukseen: ”mitä tahansa voi tapahtua”. Arkisesti sanottuna Holmberg on Dostojevskin kanssa samalla aaltopituudella.

jatkuu….