Yleisurheilu, rakkauteni

Olin itse yleisurheilussa vain harrastaja. Penkkiurheilu sen sijaan on ollut lähellä sydäntäni aina 1960-luvun alusta asti. Muistan esimerkiksi Pohjola – Balkan ottelun vuodelta 1963. Kuinkahan moni edes kuvittelee, että näin eksoottisten maaryhmien välinen ottelu on joskus käyty. Suomen urheiluliitto teki siitä jopa 31-sivuisen raportin! Maaottelut ovat kaiken kaikkiaan menettäneet merkitystään ja ne on korvattu GP-kisoilla jäniksineen. Suomi-Ruotsi on tässä katsannossa reliikki…..

Edellä mainittu tuli mieleen kun kolmiloikkaaja Simo Lipsanen poisti ennätystilastoista Pertti Pousin Kuortaneen juhannuskisoissa 1968 hyppäämän SE:n 17.00. Olin tiiviisti radion ääressä, kun kyseinen Pousin haamuhyppy näki päivänvalon: Se oli melkein maailmanennätyshyppy, sillä puolalaisen Jozef Szmidtin ME oli 17,03. Samoissa juhannuskisoissa Pousi hyppäsi pituudessa tuloksen 804. Hän oli ensimmäinen hyppääjä maailmassa, joka ylitti kaksi haamurajaa 17.00 ja 800. Vieläkin yhdistelmä on harvinainen. Myöhemmin syksyllä Pousi menetti kuntonsa muistaakseni osin loukkaantumisten takia. Olisi ollut hienoa nähdä Pousi huippukunnossaan Mexico Cityn yläilmoissa käydyissä olympiakisoissa, jossa Szmidtin ennätys meni päreiksi monen miehen voimin. Sen olympialaisen kilpailun jälkeen ME kirjoitettiin 17,39. Ja minä valvoin yötä myöten nuo kisat……

Lipsasen oikeutetusti ylistetyn ennätyksen merkitys on siinä, että juuri, kun on kuviteltu, ettei ”aika mennyt koskaan palaa”, kaveri nimeltä Lipsanen hyppää maailman kärjen tuntumaan.

Missä ovat Suomen yleisurheilun lahjakkuudet laajemmassa mielessä? Vastaan, kuten Pertti Pousi: he ovat muissa lajeissa. Esimerkiksi hyppyvoimaiset ovat koripallossa ja lentopallossa ja muissa palloilulajeissa. Yleisurheilun lahjakkuusreservejä pitääkin hakea muiden lajien parhaista. Topi Raitanen on esimerkki huippusuunnistajasta, joka on tehnyt läpimurron 3000 metrin estejuoksussa. Muiden rikkoutumattomina säilyneiden vanhojen ennätysten osalta ei tarvitse mennä sentään 1960-luvulle, mutta 1970-luvulta on säilynyt vielä Markku Kukkoahon 400 metrin ennätys Münchenin olympiakisoista 45,49. Sillä irtosi kuudes sija loppukilpailussa. Tähän päivään verrattuna tuon aikainen taso varttimailereissa oli hurja: Ossi Karttunen juoksi käsiajanotolla 45,8 (1973) ja sähköllä 45,87 (1974). Viime mainittu on hieman parempi aika. Tästä onkin lyhyt hyppäys yhteen viimeisten 50 vuoden ajan hienoimmista suomalaissaavutuksista ottaen huomioon, että kysymys oli pikajuoksusta. Tarkoitan tietenkin 4x400 metrin viestijoukkuetta Münchenin kisoissa, jossa syntynyt ennätys 3.01,12 on niin kova, että sillä olisi pärjätty vielä 2010-luvun suurkilpailuissa! Legendaarisessa joukkueessa juoksivat Stig Lönnqvist, Ari Salin, Ossi Karttunen ja Markku Kukkoaho. Ei ole näköpiirissä, että suomalainen joukkue pystyisi rikkomaan tuon ennätyksen. Tänä päivänä 47 sekunnin alitus taitaa olla haavetta vain, ja jopa 48 sekunnin alitus tekee tiukkaa. Alan uskoa yleisurheilun vanhoja veteraaneja, jotka puhuivat ratakierroksesta ”miehentappolajina”, koko ajan pitää juosta täysillä.

Münchenin viestijoukkueen tasolle nostaisin erään yksilösuorituksen nimittäin Voitto Hellstenin huikean käsiajanottoajan 46,1 Melbournen olympiakisojen välierissä. Ja se juostiin tiilimurskaradalla.

Entä 1970-luvun alussa hurjastelleen Raimo Vilenin 100 metrin ajat, muistaakseni kolme kertaa 10,1 ja kerran 10,0. Viimemainittu Vuosaaressa juostu haamuaika ei pärjää nykymenijöille. Kaivoin esiin muistilokeroistani, että 10 tasan juoksussa oli epävirallisena ajanottolaitteistona sähköinen ajanotto, joka näytti vain noin 10.40 aikaa…. Samuel Purola ja Samuel Samuelsson kepittävät Vilenin ajat. Suomella on tällä hetkellä koossa saumat kaikkien aikojen pikaviestijoukkueen kokoamiseen.

Tietenkin on muistettava, että vanhimmat ajat on juostu kokonaan toisen tasoisilla radoilla kuin nuo nykysprintterien tempaukset. Toisaalta taas doping-valvonta on nyt aivan eri tasolla kuin sanokamme 1970-luvulla.

Sitten on kuulantyönnön surullisen kuuluisa historia. Tulokset olivat viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä verrattomasti parempia kuin tämän päivän tulokset, mutta sitä mukaa kuin 20 metriä muodostui voitetuksi kannaksi tuli doping-tuomioita usealle pukkaajalle. Tuli mieleen, että tuolloinen välinpitämätön suhtautuminen käryihin kertoi jotain ilmapiiristä: katsotaan nyt, miten pitkälle tällä pelillä pärjätään.

Tietenkin menneinä vuosikymmeninä tehtiin tuloksia, jotka - vaikka eivät enää olekaan ennätyksiä - ovat erittäin kilpailukykyisiä tänä päivänä. Ajatellaan vaikka Rainer Steniuksen varhain keväällä 1966 Yhdysvalloissa hyppäämää pituushyppytulosta 816, Tapio Kantasen 3000 metrin esteaikaa 8.12,6 Münchenissä 1972 tai Antti Kalliomäen parhaita suorituksia Lasse Virenistä ja Pekka Vasalasta puhumattakaan.

Naisten puolelta säkenöivänä briljanttina jää historiakirjoihin Mona-Lisa Pursiaisen 200 metrin aika 22,39 (1973). Kotimaisilla juoksijoilla ei ole mitään mahdollisuuksia tällaisiin aikoihin nykyisin. Melko lähelle rankingissa pääsee Riitta Salinin 400 metrin aika 50,14 Rooman EM-kisoissa 1974. Rooman pitkän viestin joukkue oli myös vertaansa vailla. Sinikka Tyynelän ennätysaika 4.06,01 vuodelta 1977 on nykykatsannossa jo selvästi heikompi.

Siinäpä katsaus tosivanhojen rata- ja kenttäennätysten historiaan. Kun monissa urheilulajeissa on totuttu inhimillisen suorituskyvyn rajojen kerta toisensa jälkeen tapahtuvaan rikkomiseen, on yleisurheilussa ennätyskehitys hidastunut huomattavasti 1900-luvun viimevuosikymmeniltä lähtien. Monien mieleen tulee d-alkuinen sana. Monien käsittämättömien ennätysten ajoittuminen 1970- ja 1980-luvulle – enkä nyt viittaa ensisijaisesti Suomalaisiin urheilijoihin – johtuu doping -kulttuurin ”läpimurrosta” ja valvonnan puutteellisuudesta. Tässä katsannossa Uwe Hohnin keihästulos 104,80 (1984) on hullun aikakauden ikuinen muistomerkki.

Kello on lahjomaton. Jos ei aivan poikkeuksellista lahjakkuutta satu löytymään jostakin, niin esimerkiksi 800 ja 1500 metrin juoksijoiden taso kotimaassa ei ole kummoinen verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Olavit Salonen, Vuorisalo ja Salsola kirmaisivat 1,48:n aikoja, joiden saavuttaminen tekee tiukkaa nykyjuoksijoille. Kahden Olavin maailmanennätysaika 3.40,2 on kivikova mailereillemme. Ja tässä välissä on 60 vuotta!

Robert(o) L. Quercetani totesi vuonna 1965 ilmestyneessä teoksessaan ”Kilpakenttien kuninkaat”, kuinka veltostuneet elämäntavat ovat ”viime aikoina” levinneet Yhdysvalloista Pohjoismaihin. Pidin ilmaisua hieman asenteellisena, kun nuorena poikana kirjaa luin, mutta kuinka oikeassa tämä yleisurheilun guru olikaan!

Viime aikoina on tullut esille monien huippu-urheilijoiden suoranainen köyhyys: tee siinä sitten tuloksia! Raha on se valtti, joka vetää jääkiekon pariin. Ei isojen rahojen tavoittelu yleisurheilussakaan ole mahdottomuus. Onnistumisen mahdollisuudet ovat vain seitin ohuet.