Itämeri – Venäjän sisämeri?

Itämeren tilanne on jännittynyt. Yhä suurempia sotaharjoituksia järjestetään. Venäjä pyrkii Itämeren valtiaaksi, sanotaan.

Tässä tilanteessa presidentti Putin vieraili Suomessa.

Ilma oli ja on sakeana spekulaatioita sekä ennen vierailua, sen aikana että sen jälkeen. Heinäkuun uutisköyhyys täyttyi villeillä huhuilla tai arvauksilla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Milloin Niinistö hymyili väärässä paikassa, milloin hän melkein sanoi EI, milloin Putin unohti onnitella Suomea juhlavuoden kunniaksi. Onhan näitä….

Hanna Smith tapansa mukaan ilmoitti topakasti, että Putin viitatessaan Itämeren alueen neutraaleihin maihin positiivisessa mielessä ei voi tarkoittaa Suomea. Me kun emme ole puolueeton maa vaan sotilaallisesti liittoutumaton maa. Epäilenpä, että Putin käytti termiä nimenomaan Suomesta ja Ruotsista enkä ymmärrä olla loukkaantunut moisesta.

Putinin sanamuoto on tietoisesti valittu ja kuvaa sitä ajattelua, jonka Venäjä haluaisi laajemminkin olevan voimassa. Hanna Smithin lanseeraama Venäjä pyrkii dominoimaan Itämerta. Sillä on omat syynsä tarkoitusperiinsä, veikkaan. Venäjä kokee Itämeren alueen ongelmana nimenomaan Baltian-maiden Nato-jäsenyyden kautta. Vanhastaan Neuvostoliitto-Venäjä on halunnut sulkea väylän Pietariin tarvittaessa ja torjua muiden pyrkimykset estää kulku Pietariin tai Pietarista pois.

Riidassa on kaksi osapuolta Yhdysvallat-johtoinen länsi ja toisaalta Venäjä. Teoreettisesti asiaa voidaan verrata siihen, että venäläisiä sota-aluksia liikkuisi jatkuvasti Meksikon lahdella. Kuuban kriisin aikana (1962) Yhdysvallat veti selvät rajat Neuvostoliiton etenemiselle.

Niinistön ja Putinin tiedotustilaisuudessa molemmat teroittivat, että Itämeren nyt toteutettavat sotaharjoitukset eivät ole suunnattu ketään vastaan. Nyt vain harjoitetaan omaa puolustusta. No, tämä on tietenkin normaalia hyviin tapoihin kuuluvaa supliikkia. Ei siihen voi suhtautua ironisesti.

En mitenkään halua puolustaa Venäjän lentoaseen aiheuttamia vaaratilanteita Itämeren yllä. Se tuntuu olevan herkkä reviiristään ja ”laajentaa” aluevesirajaa Kaliningradin kohdalla. Näyttää olevan niin, että molemmin puolin halutaan kokeilla ärsytyskynnyksen korkeutta. Vahingossa syttyvän konfliktin vaara on ilmeinen. Silti ajattelen niin, että jos jotain tapahtuu, niin asiat ovat neuvottelumekanismin piirissä.

Suomea on kehuttu pragmaattiseksi Venäjä-suhteissaan, jota se onkin. Ei harrasteta ideologista tai periaatteellista vastakkainasettelua, vaan annetaan käytännön tapahtumien ohjata suhteiden kehitystä. Tämä ajattelu poikkeaa Baltian maiden vastaavasta kuin yö ja päivä. Myös Ruotsissa ollaan tarpeettoman usein hermoherkkiä.

Toisaalta Suomen on sanottu kävelevän nuoralla ja tasapainoilevan Venäjän, EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Hyvin amerikkalainen mielipide! Onneksi Niinistö heti torjui moisen balanssispekulaation.

Näihin on totuttu. Wall Street Journal esitti, että Helsingin alle on rakennettu maanalainen tunneliverkosto siltä varalta, että Venäjä hyökkää. Hyökkäysuhka todetaan relevantiksi jo Zapad 2017-sotaharjoituksen yhteydessä. Toivottavasti lehden käyttämä lähde ei ole Suomesta. Kun elää ja asuu kaukana kohdemaasta, josta uutisoi, on helppo esittää kaikenlaisia väitteitä. Sen verran voi sanoa, että Venäjän lehdistöllä oli hauskaa referoidessaan näitä juttuja.

Huomaan, että käydyssä keskustelussa - Suomessakin – on viitteitä siitä, että verhottua jehuilua on ilmassa. Haluttaisiin näyttää Venäjälle, että meillä mennään meidän tavoin – ainakin retoriikassa. Ajoittain lähestytään presidentti Niinistönkin pilkallisesti esille ottamaa ajattelua, jossa kilpaillaan, kuka sanoo rumimmin Venäjän aikomuksista tai toimenpiteistä. Jos sota oikeasti syttyisi, niin kuinkahan moni näistä leuhkijoista olisi poistumassa maasta ensimmäisten joukossa? Niin sota, missä olosuhteissa se voisi syttyä? Siihen tarvitaan laaja kansainvälinen konflikti ennen kuin Suomi joutuisi nykyisessä liittoutumattomassa asemassa sodan osapuoleksi. Näille, jotka lietsovat jännitteitä sota tuntuu olevan täysin irrationaalinen käsite. Spekulointi sodan syttymisestä voitaisiin korvata aloitteellisuudella rauhan puolesta. Ja sitähän Suomen puolelta on harjoitettu.

Suomen on tehnyt oikean valinnan, kun on säilyttänyt asevelvollisuusarmeijan. Se on rauhan säilymiseen tähtäävän ulkopolitiikan paras tuki.

Onneksi Niinistö painotti, että kansainvälisissä suhteissa on tapahtumassa myös positiivisia asioita. Ympäristökysymysten lanseeraus oli merkittävä konkreettinen toimi huomion kääntämiseksi pois ikuisista ”jännitteistä”. Tarvitaan siis pragmaattisia aloitteita, joilla muuten takkuavaa yhteistyötä Itämeren valtioiden kesken ja laajemmin pidetään yllä.

Kun lukee Helsingin Sanomia jää vaikutelma, että Venäjälle on näytettävä kaapin paikka. Rautaan tulee vastata raudalla. Erityisesti toimittaja Kari Huhta on valmiina sormi liipaisimella. Jaksan vieläkin ihmetellä, miten sitoutumaton lehti voi olla näin Nato-sitoutunut.

:::::::::::::::::::::::

On vahinko, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin ambivalentti Venäjän ystävä Donald Trump. Vaikuttaa siltä, että demokraattien lisäksi republikaanit joutuvat nyt valvomaan, ettei Trump tee turvallisuutta vaarantavia diilejä suoraan presidentti Putinin kanssa. Vakka kantensa valitsee. Autoritäärisesti hallintoon suhtautuvat valtionpäämiehet hakeutuvat toistensa seuraan.