Matti Klinge, kansakunnan muisti

Matti Klinge julkaisee hengästyttävään tahtiin muistelmateoksia. Edellinen oli nimeltään ”Anarkisti kravatti kaulassa” (Siltala, 2015). Totesin kirjaa blogissani 10.12.2015 arvioidessani seuraavaa: ”Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein”.

Yhteenvetona totesin lopuksi: ”Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristöntarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi”.

Juuri ilmestyneen jatko-osan nimi on ”Yliopistoa ja Itämerta. Muistelmia 1982-1990.” (Siltala, 2015). Tyyli on säilynyt suurin piirtein samanlaisena, mutta nyt on siirrytty Klingen kunnioittaman Kekkosen ajasta Koiviston aikaan. Sujuvasti siirtyminen Klingeltä käy. Hän oli Koiviston valitsijamiehenä sekä vuoden 1982 että vuoden 1988 vaaleissa ja oli muutenkin maltillisella tavalla Koiviston miehiä.

Klingestä heijastuu tietynlainen herkkähipiäisyys arvostelulle. Hän tekee valtavasti töitä kirjallisen tuotantonsa eteen ja odottaa kunnioitusta urakkaansa kohtaan ja loukkaantuu, jos ei sitä saa tai arviointi on nihkeää. Erityisesti tämä tulee esille muistelmien jättimäistä ”(Helsingin) Yliopiston historiaa” (kirjoittajina Klinge, Knapas, Leikola, Strömberg) käsittelevässä osassa. Tietysti kokemus on aito ja voi olla perusteltu, mutta ulkopuolisen on vaikea ryhtyä tuomariksi. Joka tapauksessa saamansa vähäisenkin kitkerän kohtelun hän muistaa muistelmissaan!

Hiukan huvittuneena rekisteröin nykypäivän tavan kirjata ylös tekemisiä vaikkapa sähköpostin tai tekstiviestien avulla – moderneimmista viestittelytavoista nyt puhumattakaan - tai ”mietelmien” julkaisemista twitter-viesteinä. Toisessa päässä on ihastuttavalla tavalla vanhanaikaisen Klingen tieteellisellä tarkkuudella tapahtuvaa sattumusten ylösmerkintää ja arkistointia (kirjeet, muistilappuset, lehtileikkeet….), joista hän sitten muistelmateokseensa poimii helmet. Tietysti pitää pitää mielessä, että sähköiset välineet tulivat pikku hiljaa käyttöön vasta Klingen uuden kirjan käsittelemänä ajanjaksona.

Kuinkahan paljon viestittelystämme tänä päivänä hukkuu tietokoneen muistin syövereihin, josta ne sitten putsataan jossain vaiheessa pois. Paradoksaalisesti tekstin, kuvien ym. tuottamisen helppous on johtanut niiden huolettomaan ja huolimattomaan säilyttämiseen jälkipolville.

Uudessa muistelmateoksessaan Klinge on ärtynyt, kun hänen vanhat kamunsa, Ruotsissa tuolloin vaikuttaneet Jörn Donner ja Pentti Saarikoski näkevät Koiviston valtaantulossa suuren vapautuksen hetken, siis Neuvostoliiton kahleista. Klinge näkee parivaljakon olevan Ruotsin asialla, ts. naapurissa on hyvä menekki ajatuksille, joissa Suomi Koiviston myötä vihdoin voi vapautuneesti orientoitua länteen. Klinge taas korostaa jatkuvuutta, ja uudessa presidentissä hän näki nimenomaan tämän puolen. Kyllä Koivisto oli melko varovainen irtiotoissaan Kekkosen ajasta.

Tartun tässä jatkuvuuden teemaan, joka on nähdäkseni koko Klingen historianäkemyksensä ytimessä. Komppaan Klingeä hyvin monissa jatkuvuuteen liittyvissä asioissa, vaikka vierastankin hänen historian argumenttien nimissä perustelemaansa Krimin Venäjään liittämistä. Blogikirjoituksessani 10.12.2015 totesin, että ”Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin, laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan `suhdanteista vapaata´ Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Klinge korostaa Venäjän läheisyyden ymmärtämistä, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti”.

Uuden kirjan luvussa ”Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen” kerrotaan Paasikiven postuumisti julkaistujen päiväkirjojen vaiheet.

Kun 25 vuoden karenssiaika oli 1980-luvun puolessa välissä umpeutumassa, otti Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi yhteyttä Klingeen ja pyysi tätä mukaan päiväkirjojen toimittamistyöhön. Paasikivi oli Klingen henkinen sukulaissielu, sillä Paasikivi ”ajatteli kynällään”.

Päädyttiin ratkaisuun, jossa Matti Klinge yhdessä Yrjö Blomstedtin kanssa toimitti päiväkirjat. Herrojen välillä näkyy olleen runsaasti vääntöä, mutta tulosta syntyi. Päiväkirjoihin sisältyivät vuodet 1944-46 (jolta ajalta Paasikiveltä oli toki muistelmateos), jotka sisälsivät todistusvoimaista tietoa noista kriittisistä ajoista. Päästiinhän päiväkirjojen avulla Paasikiven pään sisään: mitä hän oikeasti ajatteli? Klinge tosin epäilee, että presidentti oli stilisoinut ja ”toimittanut” tekstejä jälkikäteen sovinnaisempaan muotoon.

Julkaisutyötä helpotti, että Paasikiven omintakeisella pikakirjoitustyylillä kirjoitetut päiväkirja-aineistot oli puhtaaksikirjoitettu jo 1950-luvulla. Sen jälkeen tulkintataito onkin ollut harvojen herkkua.

Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1985 koitti hetki, jolloin KOP:n tallelokero avattiin ja päiväkirja-aineisto otettiin ulos television ja lehdistön seuratessa. WSOY ryhtyi heti valmistelemaan painatusta. Yksi käsikirjoitusversio vietiin presidentti Koivistolle. Presidentti huolestui ja halusi aineiston vain tutkijoiden käyttöön. Klinge taivutteli presidentin julkaisun taakse. Samana syksynä käynnistyi varsinainen mediarumba, jossa Klingeä juoksutettiin paikasta toiseen kirjan tiimoilta. Mutta senhän Klinge tunsi ansainneensa. Myös päiväkirjojen toinen oikeudenomistaja Juhani Paasikivi, joka oli jo loitontunut Suomesta kauan sitten (asui Ruotsissa) joutui julkisuuden valokeilaan.

Päiväkirjojen ensimmäistä osaa myytiin 50 000 kappaletta ja toista osaa puolet siitä. Entä päiväkirjojen kaiken kattava vaikutus? Mikä se oli? Annetaanpa Klingen vastata: ”Vastaanoton voinee sanoa olleen yleisesti innostunut mutta rauhallinen, lopultakaan päiväkirjat eivät muuttaneet vallinnutta historiakuvaa.” Klinge nimeää julkaisun suomalaiseksi glasnostiksi hiukan ennen Venäjän glasnostia.

Klinge näkee luvussa ”Waltari, Sinuhe, Paasikivi” Mika Waltarin yhteyden Suomen paasikiveläiseen ilmapiiriin heti sodan jälkeen. Hän viittaa erääseen Paasikiven päiväkirjojen julkaisuajankohdan aikaiseen kirjoitukseensa, jossa katsoi, että Waltari auttoi kirjallisessa tuotannossaan suomalaisia ”oppimaan olosuhteisiin alistumisen filosofiaa”, siis vähän paasikiveläisen ajattelun mukaan. Waltari itse teki melkoisen loikan sodan aikaisen propagandistin roolista ”alistujan” rooliin sodan jälkeen. Sinuhen ajatusmaailmassa ”voima vallitsee maailmassa, mutta viisas ottaa sen lukuun ja pysyy kolhittunakin hengissä”. Waltarin tuotannossa – klingeläisittäin arvioituna - Mikael Karvajalka taas edustaa uutta aktiivista Suomea: ”Olen syntynyt kaukaisessa maassa , jonka nimi on Finlandia”. Tällä Klinge viittaa kekkoslaiseen politiikkaan.

Uudelleen Klinge ja Waltari joutuivat tapahtumien keskiöön, kun jälkimmäisen kiistanlaista patsasta suunniteltiin ja työstettiin. Klingellä oli jälleen keskeinen rooli, hän johti muistomerkkivaltuuskuntaa. Uudessa teoksessaan Klinge kuvaa patsashankkeen värikkäitä vaiheita asiaan kuuluvalla analyyttisyydellä.

Edellisessä muistelmateoksessa Klinge kritisoi varovaista Paasikiveä ja vertasi häntä rohkeampina pitämiinsä Mannerheimiin ja Kekkoseen, mutta nyt hän on huomattavan neutraali kohdesankariaan kohtaan. Monien muiden omakseen tuntema Paasikivi on kokenut arvostuksen kohoamisen lähinnä ehkä juuri sen takia, että hän oli varovainen Neuvostoliiton uhkailujen ja viettelysten edessä. Hän oli kuitenkin viimeiseen saakka patriootti. Huomattavan pitkälle Venäjän toimintaa ja tarkoitusperiä ymmärtävänä Klinge kannattaa yleisesti ottaen läheisempää yhteyttä suureen naapuriin.

Paasikiven uuvuttavan raskaat päiväkirjat saattoivat väsyttää monen lukijan, mutta Klinge on jakanut oman teoksensa noin sataan muutaman sivun pituiseen teemaan ja armahtaa siten lukijan. Kirjan voi näin ollen aloittaa monestakin kohtaa lukukokemuksen häiriintymättä. Lopulta Klinge saa lukijan innostumaan paljon suuremmasta luku-urakasta kuin oli alun perin kuvitellutkaan.

Suhtaudun Klingeen arvostavasti. Täytettyään 80 vuotta, hän antoi haastattelun, jossa hän hieman haikeasti, mutta ironisesti totesi, että ”ennen oli sellainen käsite kuin yleissivistys”. Niinpä. Historiaa hän piti yleissivistyksen keskeisenä osana. Onko kysymys katoavasta kansanperinteestä?