Francis Fukuyama ja identiteettipolitiikka vs. liberaali demokratia

 

Wikipedia määrittää identiteettipolitiikan seuraavasti: Identiteettipolitiikka on poliittisen ryhmän muodostamista rodun, sukupuolen, etnisen ryhmän, seksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella.

Francis Fukuyama  kirjoitti  vuonna 2018 kirjan,  jonka nimi kuuluu ytimekkäästi ”Identiteetti” (Antti Immosen suomennos,  2020). Alaotsakkeena on ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Alkuperäisen teoksen nimi on ”Identity:  The Demand for Dignity and the Politics of Resentment”. Alaotsakkeella viitataan identiteettiä korostavien tahojen kokemaan arvostusvajeeseen ja siitä johtuvaan kateuteen, jotka sitten yhdessä synnyttävät identiteetti-ilmiöitä. Teoksellaan Fukuyama osallistuu identiteettipolitiikasta käytyyn/käytävään keskusteluun.

Identiteetti-teoksen voidaan sanoa olevan osa Fukuyaman itsekriittistä arviota omista kirjallisista töistään, kirjoittihan hän vuonna 1992 teoksen ”Historian loppu ja viimeinen ihminen”, jossa hän vannoi – Moskova-johtoisen sosialismin raunioilla -  liberaalin demokratian nimiin taistelussa tulevaisuuden yhteiskuntajärjestelmien paremmuudesta. Palaan tähän asetelmaan hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Uudella vuosituhannella liberaali demokratia on kärsinyt tappioita ja vastaavasti autoritaariset vallanpitäjät ovat saavuttaneet menestystä. Autoritarismi nojaa hyvin vahvasti identiteettipolitiikkaan. Voitaneen siis objektiivisesti todeta, että Fukuyama on 1990-luvun vaihteen arvioissaan ainakin osin erehtynyt: liberaalin demokratian kilpailijana autoritaarisuus (lue: identiteettipolitiikka) on saavuttanut kiistatonta menestystä.

Identiteettipolitiikassa kysymys ei ole uudesta asiasta, vaan jo useamman vuoden valokeilassa olleesta polttavasta aiheesta. Ajankohtaisimmillaan aihe oli Fukuyaman Identiteetti-kirjan ilmestymisen aikoihin, mutta ei toki ole menettänyt merkitystään 2020-luvulle tultaessa.

Identiteettipolitiikan nousussa oli kysymys siitä, että osin politiikan ulkopuolelta, osin sen sisältä tulleet (uudet) voimat järisyttivät liberaalidemokratian perustuksia. Hyvin usein kysymys oli populistisista voimista, jotka hakivat paikkaa auringossa omilla teemoillaan. Avainasia identiteettipolitiikan kannattajien mielestä  oli ja on yhteyden rakentaminen suoraan kansaan ja kansalaisiin sen vastapainoksi,  että perinteisen liberaalin demokratian katsottiin etääntyneen tavallisista kansalaisista. Myös identiteettipolitiikan innokkaat kannattajat polarisoivat kansalaismielipidettä,  sillä noudatettua populistista politiikkaa määritti usein kansallismielisyys, joka loitonsi (ääri)nationalismin vastustajia identiteettipolitiikan harjoittajista.

On mielenkiintoista palauttaa mieleen Fukuyaman pari vuotta vanhat ”Identiteetti”-kirjassa esittämät arviot ja verrata niitä tämän päivän vallitseviin näkemyksiin identiteettipolitiikasta.

Olen itsekin kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi 26.10.2018  kirjoituksessa ”Populismista ja antipopulismista” pohdiskelin asiaa seuraavasti: ”Onko sinänsä arvokas liberaali ajattelu tunkenut liian ärsyttävästi läpi? Onko itsetyytyväinen liberaalidemokratia muodostunut joillekin järjestelmän negatiivisten piirteiden ilmiasuksi? Onko demokraattinen edistys kääntynyt itseään vastaan? Ovatko liberaalirattaiden kärryiltä pudonneet tulleet vihaisiksi ja pyrkivät nyt kääntämään kärryjen suunnan?”

Ja vielä samassa yhteydessä:

”Ettei siis tulla (koskien identiteettivajeesta kärsiviä) nähdyksi? Ettei siis tulla ymmärretyksi? Ettei siis tulla kunnioitetuksi? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihmiselle – kuten tämän kirjoittajalle – joka on ehkä hiukan naiivisti kuvittelut liberaalidemokratian pysyvän vahvana läntisissä demokratioissa.”

:::::::::::::::::::::

”Identiteetti”-kirjan kirjoittamisen katalysaattoriksi Francis Fukuyama nimeää itsensä Donald Trumpin. Trump näytti tarjoavan aluksi vaihtoehdon - vahvan johtajan mallin – poliittisten puolueiden monia turhauttavan kilpailun sijaan. Vahvan johtajan  tavoitteellisena  haaveena näytti olevan pyrkimys yhdistää kansa. Trump on ollut kuitenkin kaukana vahvasta kansan yhdistäjästä. Hänestä ei ole siihen ollut, päinvastoin hän on lietsonut eripuraa.  Ehkä lähelle tätä kansanyhdistämispäämäärää pääsi Franklin Delano Roosevelt vuoden 1932 jälkeen. Rooseveltin ”New Deal -aikaa” kesti kaksi sukupolvea.

Fukuyaman ei ole tarvinnut tarkistaa kriittistä  käsitystään Trumpista. Mitä hän sanoi tarkalleen ottaen kirjassaan vuonna 2018?  ”Luonteen osalta oli vaikeaa kuvitella yksilöä, joka olisi  soveltunut häntä vähemmän Yhdysvaltojen presidentiksi”. Ja edelleen: ”Häneltä puuttuivat kaikki suuren johtajan hyveet – perusrehellisyys, luotettavauus, pätevä arvostelukyky ja omistautuminen julkisille asioille sekä ominaisuuksia luotsaava moraalitaju”.

Identiteettipolitiikan näkökulmasta Trump on – konservatiivi Fukuyaman pettymykseksi - mitä selvin populistinen nationalisti. Fukuyama murehtii paitsi autoritaarisesti hallittujen maiden kasvua (Kiina, Venäjä, Filippiinit, Unkari, Puola jne.) niin myös kahden liberaalin demokratian, USA:n ja Englannin (brexit) kääntymistä pois liberalismista kohti nationalismia.

Fukuyama torjuu yksioikoiset mielipiteet koskien ”Historian loppua”. Ensinnäkään hän ei ollut kirjaa kirjoittaessaan niin jyrkkä mielipiteissään,  kuin mitä jälkikäteen on haluttu sanoa. Hän jätti lukuisia varauksia liberaalin demokratian voittoa koskien. Fukuyama oikoo  arvostelijoidensa käsityksiä seuraavasti:  ensinnäkin ”sanalla  `loppu´ ei tarkoitettu ”Historian loppu -teoksessa” `päättymistä´ vaan `kohdetta´ tai `päämäärää´”, toisaalta hän huomauttaa, että alkuperäisen esseen otsakkeen perästä on jäänyt huomiotta siinä oleva kysymysmerkki. Selittelyä?  Ehkäpä, mutta ainakin voidaan sanoa, että Fukuyama on totuuden epäilijä ja etsijä. Toiseksi Fukuyama auliisti myöntää,  että hänen alkuperäinen arvionsa tulevaisuuden kehityksestä on vähintäänkin liioiteltu. Liberaali demokratia ei ole ollut läheskään niin lyömätön vaihtoehto kuin Fukuyama luuli. Hän on parannellut useissa teoksissa arvioitaan vanhoista näkemyksistään, ja jatkaa niiden uudelleenarviointia ”Identiteetissä”.

Oikoessaan arvioita ”Historian lopussa” esittämistään hän luo tilaa uusille arvioille liberaalista demokratiasta luopuneiden maiden identiteettipolitiikasta.  Fukuyaman teksti kiertyy lopulta aina Friedrich Hegelin ajattelun ympärille: Hegelille ainoa järkiperäinen ratkaisu on halu tulla tunnustetuksi, joka  tapahtuu jokaisen ihmisen universaalin arvon tunnustamisen kautta. Juuri tämä on liberaalin demokratian haaste: sen on pystyttävä liberaalin demokratian keinoin (”nykyistä universaalimmilla tavoilla”) luomaan edellytykset tulla tunnustetuksi. Muutoin joudumme kärsimään vastentahtoisesta identiteettipolitiikasta, josta on syntynyt vaihtoehto liberaalille demokratialle.

Identiteettikäsitykset eivät ole vain vaihtoehto liberaalille demokratialle vaan kulttuurirajat ylittävä välttämättömyys, joka kertoo halusta tulla tunnustetuksi. Sama koskee arvokkuuden vaatimusta. Juuri tämän takia haaste liberaalille demokratialle on niin suuri: identiteettipolitiikalla on syynsä! Ajatellaanpa vaikka Ranskan suuren vallankumouksen tavoitteita!

Liberaali demokratia perustuu mm. tasa-arvoon ja valinnanvapauksiin. Valitettavasti näitä on alettu pitää itsestäänselvyyksinä demokratioissa. Rutinoituminen saattaa johtaa joidenkin mielestä demokratian yhdentekevyyteen.

Identiteettipolitiikka synnyttää itse dynamiikkansa,  koska kaikki (etniset, sukupuoleen perustuvat jne.) ihmiset muodostavat ryhmiä,  joilla on uhriksi joutumisen kokemus,  ja joilla on tarve identiteettiin. Modernisaatiossa ”kaikki” identiteetin vaihtoehdot ovat läsnä! Juuri tämä yhteiskunnan piirre – jatkuvasti muuttuva maailma - saattaa tehdä jotkut yksilöt ja ryhmät onnettomiksi: haikaillaan ”vanhaa hyvän ajan” yhteisöllisyyttä. Juuri näitä ihmisiä identiteettipoliitikot käyttävät hyväkseen: teitä on petetty, seuratkaa meitä!

Tunnetuin tällainen modernisaatio on globalisaatio, tai sitä lähempänä EU: kansallisvaltiovaltio luhistuu, epäonnistuu, kuuluu viesti! Mikä siis apuun ahdistuksessa?  Vastaus voisi olla,  että ihmisillä on monia henkisesti helpottavia vaihtoehtoisia identiteettejä (sukupuoli, työpaikka, rotu, koulutus, kansallisuus…..) ahtaampien identiteettien sijasta. On myös mahdollisuus luoda laajempia ja yhdistävämpiä identiteettejä. Parhaassa tapauksessa eri asioita positiivisella tavalla yhdistellen luottamus liberaaliin demokratiaan kansalaisten keskuudessa  lisääntyy.

Vasemmalla ja oikealla on eräitä kipupisteitä,  jotka identiteettikeskustelussa kannattaa tuoda esille: monikulttuurisuuden korostamisella helposti vähätellään maahanmuuttajien kansalliseen kulttuuriin integroimisen merkitystä. Assimiloituminen ei ole monissa tapauksissa käytännössä onnistunut. Populistisessa oikeistossa  taas haikaillaan taaksepäin sellaisen kansallisen kulttuurin perään, jota ei ole enää olemassa.

EU:ta koskevaan identiteettikeskusteluun Fukuyama hakee ratkaisuja,  jotka tuntuvat hiukan irrallisilta ja teoreettisilta. Fukuyama itsekin on skeptinen 28 jäsenmaan yhteisten liberaaleja demokratioita ja identiteettejä koskevien menettelyjen suhteen. Usko tuntuu horjuvan.

Maahanmuutto on elimellinen osa identiteettikeskustelua. Fukuyaman väitteen mukaan oikeisto pyrkii lakkauttamaan maahanmuuton kokonaan ja vasemmisto vaatii rajoittamatonta velvollisuutta ottaa siirtolaisia vastaan. Nämä argumentit eivät ainakaan Euroopan liberaaleissa demokratioissa pidä  paikkaansa. Kaiken kaikkiaan  Fukuyaman konservatiivinen näkemys suosii amerikkalaista näkökulmaa.

Fukuyama ottaa kantaa Barack Obaman Affordable Care Actin  (ACA) puolesta. ACA:n vastustajat yrittävät lavastaa sen identiteettikysymykseksi (musta presidentti auttaa muita mustia). Tosiasiassa monet hyötyjät ovat maaseudulla asuvia köyhiä valkoisia. Identiteettipolitiikka on vaikeuttanut ACA:n kaltaisten hankkeiden läpimenoa.

Lopuksi Fukuyama tarttuu oleelliseen muutokseen ideologisissa ja poliittisissa voimasuhteissa,  kun hän toteaa, että ”vanhaa valtaa” edustavat keskusta-vasemmisto- ja keskusta-oikeistopuolueet ja uutta  identiteettikysymyksistä nousevat puolueet. Ollaan haasteiden edessä.  Ristiriidat uusien ja vanhojen poliittisten voimien kesken ovat usein jyrkempiä kuin ”vanhojen puolueiden” aikaan.

Internetin läpimurto kaikkine seuraamuksineen on hyödyttänyt enemmän populistisia tahoja kuin perinteisiä puolueita. Some on suosinut identiteettiryhmiä. Tämä on näkynyt erityisesti autoritaarisesti johdettujen  maiden kansannousuissa, mutta myös oikeistolaisten identiteettiä korostavien tahojen toiminnassa demokratioissa. Some on pirstonut identiteettiryhmiä pienempiin osiin ja mahdollistanut väärän ja valheellisen tiedon levittämisen  ennenkuulumattomalla tavalla. On syntynyt lukuisa määrä  lisää identiteettiryhmiä.

Fukuyama päättää kirjansa arvioon ja ennustukseen, että ”nykyinen maailmamme liikkuu samanaikaisesti kohti vastakkaisia dystopioita: yhtäältä kohti hyperkeskittymistä ja toisaalta kohti loputonta sirpaloitumista”.