Otsakkeen mukainen lausahdus on ollut huonossa huudossa viimeiset
neljä vuotta. Totuin siihen joskus kymmeniä vuosia sitten radion uutisissa. Nyt
tiedon heikko laatu tuntuu joskus oletukselta. Olisi helppoa kiinnittää asia
Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin. Nimittäin jo vuonna 2016 nousivat
sellaiset käsitteet uutisointiin kuin ”Vaihtoehtoinen totuus” ja
”Totuudenjälkeinen maailma (tai aika)”. Molemmat viittaavat siihen, että uutisointia ja faktatietoa olisi
kohdannut jonkinlainen laadullinen heikkeneminen. Käsite disruptio on tässä yhteydessä ehkä
hiukan kaukaa haettu, mutta jonkinlaisesta luottamusta herättävän tiedon
murenemisesta on kysymys.
Someviestintä on ollut omiaan vaikuttamaan rapauttavsti
faktoihin. Koko tiedotuskenttä on mullistuksessa. Aiempi rakenne on murtunut ja
”kaikista” on tullut tiedottajia. Tässä ympäristössä propagandan tekijät ovat nähneet
tilaisuutensa.
Uutistenlukijat esitetään usein luotettavan tiedon
takuutahoina. Apu-lehdessä 50/2020 haastateltiin 80-vuotiasta ex-uutisankkuria
Arvi Lindiä. Hän oli aikoinaan luotettavan tiedonvälityksen perikuva. Usein
unohdetaan (ja tämä on varmaankin sukupolvikysymys), että Yleisradion
ensimmäinen pitkäaikainen uutisankkuri oli Heikki Kahila, Lindin edeltäjä.
Sen aikaiset pääuutistenlukijat (en muista, että ankkuri-nimeä
olisi käytetty tuolloin Suomessa) olivat jäykkiä ja virallisenoloisia ja hyvä
näin, mutta nykyisin sellaisella habituksella ei enää menestytä.
Unohdetaan helposti, että uutisvälitys on kehittynyt
tavattomasti Lindin ja Kahilan päivistä.
Yksi ei ole muuttunut: useimmat pitävät totena sitä, mitä Matti Rönkä sanoo.
::::::::::::::::::::::::::::::
Tiedonvälityksen luotettavuudesta
puhuttaessa ei voida sivuttaa ilmiötä nimeltä populismi. Myös populismin
nousu on ollut viimeisen neljän vuoden
asia.
Populismia sinänsä on ollut ja sitä
on tutkittu jo 1960-luvulta lähtien (esimerkiksi agraaripopulismi
elinkeinorakennekysymyksenä), mutta sen tulo politiikan keskiöön on 2010-luvun asia.
Onko populismin leviäminen ollut syy tai edellytys perinteisen
tiedonvälityksen haurastumiseen vai ovatko molemmat edenneet omia teitään?
Yksi populismin johtavista
tutkijoista, Juha Herkman määrittää populismin seuraavasti: ”Populismi on
poliittisen itsemäärittelyn affektiivinen prosessi, jossa rakennetaan
vastakkainasettelu kahden kuvitellun ryhmittymän, väärinymmärretyn kansan ja
sitä uhkaavien ryhmien (eliitit, maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt) välille.
Itsemäärittelyssä käytetään ajankohdan poliittisiin vaatimuksiin sopivia
ideologisesti ja moraalisesti latautuneita merkitsijöitä.”
Määrittelyssä ”vastakkainasettelu”
on avainsana ja puhtaan/väärinymmärretyn kansan vastapoolina on ”kansaa” uhkaava
voima, olipa se sitten eliitti tai jokin muu ryhmä.
Populismi purkautuu tiedonvälityksen kautta mielipiteenvaihdon
eturintamaan, mutta se on myös kaikkialla rehottavan polarisaation lähde, kuten Herkmanin määritelmä osoittaa. Tästä
rakentuu monimutkaisia kysymyksiä kuten esimerkiksi Donald Trumpin rooli
toisaalta itse eliitin jäsenenä, ja toisaalta myös poliittisen eliitin vastustajana.
Donald Trump rakensi menestyksensä luultavasti alun perinkin
ristiriitaisuuksien varaan. Se takasi kiinnostuksen pysyvyyden. Tästä tullaan
tiedonvälitysilmiöön nimeltä Donald Trump. Trumpin mielestä hänen ympäristönsä
täyttyy häneen itseensä kohdistuvista valemedioiden valeuutisista. Tosiasiassa
hän itse jakaa mielipidebulkkia, joka on totuudenvastaista, puolueellista tai
valikoivaa.
Yltynyt faktojen vääristely synnytti nopeasti
faktantarkistajien vastavoiman, jonka merkitystä ei ole syytä aliarvioida,
mutta ei myöskään liioitella. Saattaa olla, että eri ihmiset lukevat faktojen
vääristäjien tekstejä ja eri ihmiset faktantarkistajien tekstejä. Nämä ryhmät
eivät löydä toisiaan. Faktojen vääristäjien rumputulessa faktantarkistajat
eivät ole vahvoilla, vaikka yrittävätkin parhaansa. ”Uutisen” ensimmäinen
lanseeraaja on aina vahvoilla.
En tiedä onko käsitykseni subjektiivinen tai olenko naiivi, mutta muistan oman kouluaikani faktojen
kunnioituksen aikakautena. Oleellista on, että oli olemassa tunnustettu objektiivinen
totuus, jota kohti edettiin parhaan
mukaan. Tällainen ajattelu on kaukana siitä muutaman vuoden takaisesta hokemasta,
että jokaisella on oma totuutensa, jota voidaan puolustaa oikeutetusti siinä kuin mitä faktaa tahansa.
Somekulttuurin yhdistäminen edellä
kuvattuun totuuden ”subjektivisoitumiseen” asettaa kuulijan/lukijan hankalan
haasteen eteen.
Vakava asia on, että tiedon suhteellistamista tai
disinformaatiota käytetään osana demokratian rapauttamista, joka on hiipien
levinnyt nyt myös Länsi-Euroopan maiden keskustelukulttuuriin ja
päätöksentekoon puhumattakaan autoritaarisista demokratioista. Samaan nippuun
kuuluu oikeusvaltion horjuttaminen. Nyt on edetty niin pitkälle, että joudutaan testaamaan kestääkö demokratia
Donald Trumpin: ”Jos minä en voita,
näette romahduksen, jollaista ette ole aiemmin nähneet”. Onneksi Twitter on
herännyt ja rajoittanut räikeimpien valheellisten viestien näkyvyyttä.
Tyypillistä oikean reunan populisteille on asenne: omia
kannatetaan loppuun saakka, right or wrong! Kaikki totuudet ja epätotuudet
menettävät merkityksensä, kun valtion
päämiehen (esim. Trump) ja hänen
kannattajiensa suhdetta mietitään. Vallitsee miltei uskonnollinen kultti:
johtajalta voi joskus lipsua, mutta
periaatteessa hän on aina oikeassa.
Demokratiavaje on tukittavissa kohtuullisella
aikavälillä, jos kansalaiset itsekriittisesti
välttävät sitoutumista populistisimpiin ja epädemokraattisimpiin tavoitteisiin.
Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita.
Yhdysvaltain polarisoituneesta ilmapiiristä on ollut toki
jotain hyötyäkin liberaalille medialle. Lehtien levikit ovat hyötyneet Trumpin
aggressiivisuudesta, vastareaktioille on ollut tilaus. En kuitenkaan yhtyisi
niihin jotka katsovat, että viestinnän asiallistuminen - Trumpin jälkeeen - johtaisi median tylsyyteen.
Sitä paitsi polarisaatio ei tule poistumaan ainakaan lähiaikoina.
Haittana vastakkainasettelusta on ollut
keskustelupuheenvuorojen jyrkentyminen. Paine saattaa olla kova
kantaaottavuuden suuntaan ihan tavallisilla kansalaisilla. Pilkallisuudella
vielä terävöitetään verbaalista ilotulitusta. Henkilösuhteet ovat kovalla
koetuksella.
Yksi varteenotettava muutos aiempaan on politiikan, uutisten
ja historian viihteellistyminen. Kun sekalaista tietoa on paljon tarjolla (myös
misinformaatiota) houkuttelee se ryhtymään heppoisin eväin ”asiantuntijaksi”.
Faktoista ei niin väliksi, kunhan tarinaa piisaa.
Salaliittoteorioiden rehottaminen on yksi nykyisen mediailmapiirin
ilmenemismuodoista. Houkuttelevan alustan tarjoaa koronan kaltainen pandemia, josta
todellisten asiantuntijoidenkin mielipiteet
käyvät ristiin. Pandemia pakotti ottamaan faktat faktoina, mutta pian
aina taustalla kytevät salaliittoteoriat tai katteeton epäluulo saivat
vallan. Rokotefobia on saanut huolestuttavat mittasuhteet. Joku totesi oivallisesti, että
salaliittoentusiasteilla on aina tarina
puolellaan. Viranomaiset joutuvat tyytymään varoittaviin faktoihin.
Mediakenttä on pirstoutunut monenlaisiin ja monentasoisiin
julkaisuihin, joista joihinkin kannattaa kiinnittää varoituslappu. Mikään ei
ole niin houkuttelevaa kuin haastaa valtamedia (vrt. vastamedia). Monet pienen
levikin vastamedian julkaisut
harrastavat valtamedian kyseenalaistamista. Niillä on siihen oikeus, mutta
samalla kannattaa kysyä, millä asialla ne ovat.
Ainoa todellinen vastakeino mis- ja disinformaatiota vastaan on hyvä yleissivistys,
mutta se vaatii kovaa elinikäistä tiedonhankintaa ja kriittistä mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti