Yhdysvaltain sydänmaiden kapina, osa 2

 

 

Teollisuustyöpaikkojen Ruotsila toteaa alkanen kadota jo 1970-luvulla. Silloin teollisuustyöpaikkoja oli vajaa neljännes työpaikoista, mutta 2000-luvun alussa enää vain 9 prosenttia. Samalla teollisuuden palkat putosivat dramaattisesti,  joka merkitsi amerikkalaisen keskiluokan köyhtymistä.

Ruotsila ei lainkaan mainitse sitä tosiasiaa, että teollisuuden työpaikat vähenivät kaikkialla länsimaissa. Yhdysvallat otti ensimmäisenä vastaan työpaikkojen kilpailun Itä-Aasian maiden kanssa ja ehkä rajummin kuin muut , mutta missään tapauksessa se ei kärsinyt työpaikkojen menetyksestä yksin. Heikko sosiaaliturvan taso jyrkensi keskiluokan alamäkeä verrattuna Länsi-Eurooppaan.

Niin, Ruotsila on vakuuttunut siitä, että vuoden 2016 vaalikampanjan  yhteydessä Hillary Clinton lähestyi  sydänmaiden väkeä väärin perustein tarjoten heille heidän inhoamiaan etuisuusohjelmia ja  tulonsiirtoja,  kun olisi  pitänyt  tarjota nationalismia (ml. tuontirajoitukset, epäsuotuisten kauppasopimusten vaihtaminen parempiin ja suhtautuminen kriittisesti ympäristönsuojelumääräyksiin) sekä kulttuurista ja arvokonservatismia, kuten Trump omien keskilännen vierailujensa yhteydessä. Mutta tietenkin Clinton vierasti näitä teemoja. Kaiken lisäksi Clinton sortui ruostevyöhykkeellä vaalikampanjansa pahimpaan virheeseen suhtautuessaan alentuvasti yleisöönsä,  jonka maailmankatsomus taisi poiketa melkoisesti Clintonin omasta. 

Ruotsila edustaa oikeistonäkemystä myös finanssikriisiä koskevan elvytyspaketin suhteen. Hän kauhistelee paketin suuruutta tuskin mainiten, että syynä oli  finanssikriisin seurauksena  talouden romahtamisuhka. Autoyhtiöiden liittovaltioon sitomisella ei ollut tarkoituksena sosialisointi vaan autoteollisuuden väliaikainen pelastamisohjelma. Juuri elvytyspaketin seurauksena USA:n talous kääntyi nousuun ja sen mukana työllisyys. Kun kehutaan Trumpin työllisyysasteen hyvää kehitystä unohdetaan,  että kehitys sai lähes lineaarisesti etenevän vahvan alun jo Obaman aikana. Tämän Ruotsila toki ohuesti myöntää.

Jotta Ruotsilan ajattelu avautuisi tarkemmalla tasolla,  tarvittaisiin konservatismin eri muotojen uuskonservatismin, paleokonservatismin ja libertarismin määrittelyä. Sivuutan ne kuitenkin tässä yhteydessä.

Ruotsilan moittiessa demokraattihallintoja holtittomasta velkaantumisesta (esim. finanssikriisin elvytysratkaisujen aikaan),  kannattaa ottaa rinnalla esille Trumpin saavutukset, kun hän on tehnyt kuuluisia diilejään sopimuskumppanien kanssa. Trumpin tarkoitus lienee parantaa kauppatasetta sopimuksillaan, mutta näin ei ole käynyt. Liittovaltion kauppataseen alijäämä oli ennätykselliset 67,1 miljardia dollaria elokuussa 2020, joka on korkein lukema sitten vuoden 2006 elokuun.

Liittovaltion velka on kiivennyt Trumpin kaudella ennätyskorkealle. Elokuuhun 2020 mennessä velkaa oli kertynyt 20 830 miljardia dollaria. Kun tähän lisätään hallituksen sisäinen (intragovernmental) velka 5 880 miljardia dollaria päädytään 26 700  miljardiin dollariin. Velan sadan prosentin bkt-osuus paukkuu kirkkaasti säpäleiksi. Mukana ovat toki elvytyksen nimissä otetut koronavelat kaiken muun päälle.

::::::::::::::::::::::

Amerikan sydänmaiden kansalaisilla (käytän tätä Ruotsilan ilmaisua myös jatkossa) Ruotsila tarkoittaa mm.  kristillisiä konservatiiveja, libertaareja, paleoita ja jopa erilaisia äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Ruotsilan mukaan sydänmaalaiset, jotka ovat koulutukseltaan korkeintaan  high school -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä,  ideologialtaan oikeistolaisia ja tietenkin Trumpia äänestäviä.   Poliittisena ykkösvastustajanaan nämä ryhmät pitivät 2010-luvulle tultaessa Barack Obamaa liberaaleine tavoitteineen.

On selvää, että Obama ärsytti sydänmaiden kansalaisia  etnis-rodullisia vähemmistöjä huomioivalla politiikallaan.  Obama sai itse kärsiä tekaistuista syytöksistä, siis siitä, että hän olisi syntynyt Yhdysvaltain ulkopuolella eikä siten olisi ollut ”presidenttikelpoinen”.

Sydänmaiden tavallisten ihmisten tunnoista noussut teekutsuliike oli Obaman päävastustaja tämän presidenttikaudella. Ensimmäiset teekutsuliikkeen organisoimat mielenosoitukset järjestettiin  keväällä 2009 Obaman juuri aloitettua presidentin tehtävissä.

Teekutsuliike keräsi siipiensä suojaan libertaarit,  paleot, kristillisen oikeiston ruohonjuuritason ja myös Alt-Rightiin kuuluvia. Ruotsila katsoo heidän olleen pääosin verokapinallisia ja sosiaaliselta asemaltaan keskiluokkaisia. Teekutsuliike oli myös naisten liike (40 prosenttia mukana olleista). Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli nähdäkseni hyvin tyypillinen  oikeistokonservatiivinen ryhmittymä. Yhtälailla teekutsuliikkeen jäsenet olivat eliitinvastaisia, he halusivat olla riippumattomia valtiovallasta eli yhdellä sanalla sanottuna ”sydänmaalaisia”. Tavoiteltiin kuviteltua ”menetettyä” Amerikkaa, joka on monikulttuurisuutta vastaan olematta varsinaisesti rasistinen. Tunnuslauseeksi voisi sopia ”omillaan toimeentulijat”, mitä se  sitten tarkoittaakin. Järjestelmänvastaisuus tässä yhteydessä tarkoitti vieraantumista valtiosidonnaisuudesta. Minusta teekutsuliike tarkoittaa yhteiskunnallista vapauden haavetta ilman syvällistä ohjelmallista  konkretiaa. Samalla halutaan muistuttaa amerikkalaisuuden menneistä loiston päivistä, 1950-luvusta, 1960-luvusta……

Kuvaavaa on,  että teekutsulaiset eivät ole saaneet vahvaa asemaa kongressissa, vaikka kansanliikkeenä ovat menestyneet.

Lähestyttäessä vuoden 2016 presidentinvaaleja polarisoituivat asemat siten, että ”teekutsuliikkeen piiristä” nousi ehdokkaaksi  Donald Trump (republikaanien presidenttiehdokas) ja vastustajaksi profiloitui Hillary Clinton (demokraattien presidenttiehdokas). Samalla yleinen polarisoituminen jakoi kansakuntaa yhä jyrkemmin.

Välillä tuntui,  että vähintään yhtä paljon  kuin oli kysymys Trumpin suosiosta omiensa keskuudessa, oli kysymys  Clintonin kohdistuvasta vihareaktiosta. On vaikea löytää poliitikkoa,  joka olisi ollut niin epäoikeudenmukaisesti vieroksuttu ja samalla niin syytön niihin rikkomuksiin, joista Clintonia syytettiin.

Ruotsilan mukaan ”juuri Trump osoittautui sydänmaiden tuntojen täydellisimmäksi sanoittajaksi”. Trumpin epäortodoksinen tyyli näytti aluksi olevan vähäisempi ongelma kuin hänen agendansa politiikassa. Presidenttikauden (2016-2020) loppuun saakka Trumpin koleerinen hahmo ei kuitenkaan kantanut. Hän osoittautui huonoksi häviäjäksi ja poltti tukun siltoja lähiympäristöönsä syyttelemällä katteettomasti vaaliorganisaatioita ”petoksesta”, oikeammin sarjapetoksesta. Vaalitappio osoitti  viimeistään, että konservatiivien hegemonia ei ole suuressa lännessä mitenkään kirkossa kuulutettua, vaikka Ruotsila kirjassaan antaa ymmärtää,  että konservatismi on milteipä oletus amerikkalaisessa politiikassa.

Sivuutan Trumpin presidenttikauden vaalilupausten historian,  koska minulla on aiheesta oma kirjoitus, ”Trumpin vaalilupaukset 2016-2020”. Sen sijaan pohdin muutamalla lauseella Trumpin jättämää perintöä.

Ensinnäkin on todettava,  että vaikka sydänmaiden trumpilaiset menettivät virallisen edusmiehensä vaalitappiossa, he luultavasti takertuvat puolijumalaansa vielä pitkään. Trumpista itsestään on kiinni minkälaiseen asemaan populistina ja konservatiivina hän pyrkii jatkossa.

Ruotsilalla on selviä vaikeuksia irrottaa kannattamansa konservatiivinen – voisi sanoa myös trumpilainen -  suunta äärioikeistolaisesta Alt-Rightista (”vaihtoehtoinen oikeisto”). Ensin mainittu harjoittaa ”kylttiväkivaltaa” ja jälkimmäinen katujen väkivaltaa. Usein olen itsekin kokenut, että ero näiden kahden välillä on määritystehtävänä haaste. Ruotsila luonnollisesti painottaa eron periaatteellisuutta yrittäen korostaa  kannattamansa konservatismin muodon ja sisällön normaaliutta. Kovin usein suuntaukset sekoittuvat keskenään koskien esimerkiksi vihapuheita, taikauskoa, salaliittopohjaista radikalismia ja piilorasistisia pyrkimyksiä.

Trump on osa yleisempää populistista liikettä vahvistettuna trumpilaisilla erityispiirteillä, jossa demokratia on lähinnä välttämätön paha. Jää nähtäväksi millaisen leiman Trump lyö jälkipolvien politiikkaan. Trump itse piti huolen siitä,  että hänen jälkimaineensa – muiden kuin vannoutuneimpien kannattajien keskuudessa - on hutera johtuen Trumpin viimeisten huuteluiden (sarja)petospuheista vaalien jälkeen, jolloin hän paljasti olevansa huono häviäjä. Monille liberaaleille piirtyy kuva Trumpista karrikatyyrinä, paitsi niille, joille  hänen demokratiaa halventava tyylinsä on liikaa kaikissa tapauksissa.

:::::::::::::::::::::::::

Entä millainen vaikutelma suuressa kuvassa jää ajanjaksosta 2016-2020? Ruotsilan käsityksistä välittyy kuva monien kokemasta epäluottamuksesta demokratiaa kohtaan.  Ruotsilakin tuntuu antavan epäluottamukselle  ambivalentisti hyväksynnän, koska ei aseta kyseenalaiseksi vaalituloksia kyseenalaistavien tahojen menettelyä. Onko kysymys ensimmäisestä kerrasta länsimaiden historiassa, kun pitkään demokratian  pelisääntöjen mukaan toiminut  valtio  asettaa kyseenalaiseksi vaaleilla valitun instituution  - vaikkapa presidentin – aseman ja/tai päätöksenteon? Toimintaperiaate on hämmentävä: ensin pidetään vaalit ja sitten astuu peliin jokin taho,  joka väittää, että sillä on epävirallinen, mutta vaikuttava ”veto-oikeus” tulokseen iät ja ajat.

Onko siis jotenkin torjuttavaa,  jos (liberaali) poliitikko yrittää valistaa äänestäjää moderneihin lähestymistapoihin,  ja irti vanhoista tottumuksista (ajatuksista, tekniikoista)? Tuontirajoituksilla ja tulleilla voidaan suojella omaa teollisuutta (jonka Ruotsila ja hänen sydänmaalaisensa näkevät hyväksyttävänä), mutta pidemmän päälle  omaa tuotantoa on pystyttävä kehittämään ja sen on oltava kilpailukykyistä. Yhtään parempi menettely ei ole pyrkimys säilyttää kilpailukyky  yhteiskunnan tukiin perustuvalla tuotannolla (jota Ruotsila paheksuu).

Demokraattinen päätöksenteko vahingoittuu,  kun eri päätöksentekoelimet USA:n kongressissa äänestävät  ristiin niin, että tehokas ja selkeä päätöksenteko kärsii. Päätöksentekoa haittaa kohtalokkaalla tavalla mielipiteiden polarisoituminen tiettyjen (uskonnollis)ideologisten periaatteiden taakse. Polarisoituminen pahimmillaan on sitä, että kansakunnan eri väestönosien kannat eivät tunnu sopivan saman päätöksentekojärjestelmän sisälle (vrt. USA).

Kuitenkin konservatiivien kannalta pelottavimmaksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi Ruotsila nimeää Yhdysvaltain demografisen kehityksen: valkoinen enemmistö menetetään vuoteen 2050 mennessä.