Vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua
kutsumuskohtalon. Sen tehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen
sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten
valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.
Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa ja sitä lähellä
olevaa käsitettä ekseptionalismia näissä blogikirjoituksissani useissa yhteyksissä.
Yhdysvaltoihin ekseptionalismin käsitteen liitti
ensimmäisten joukossa ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville, joka
kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla ja kirjoitti kuuluisan teoksensa ”Demokratia
Amerikassa” matkakokemuksistaan.
Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä
esimerkiksi Yhdysvaltain äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja
sisältö. Yhdysvaltain asemaa pidetään aivan poikkeuksellisena, ja jos joku
(vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi, hän saa kuulla
kunniansa.
Tosiasiassa amerikkalaisen oikeiston käsittelyssä
kansakunnan ainulaatuisuus on peilivääristymä. Kun Barack Obama sanoi eräässä
puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi
hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi -
vilpitön kun oli - että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta
kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen joka kansan oikeudeksi. Se
oli liikaa: äärioikeisto olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.
Alexis de Tocquevillen ekseptionalismi oli tietenkin
nykyisen äärirepublikaanisen ja trumpilaisen ekseptionalismin vastakohta. Trump
on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America
Great Again” (MAGA) tai ”America First”! Näyttää siltä, että Trump
katsoi Yhdysvaltain välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika
korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary
Clintonhan protestoi vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä
ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo
suuri”. Trumpin puheet voidaan määrittää
ylimieliseksi retoriikaksi.
Myös Venäjä on halunnut päästä osalliseksi
ainutlaatuisuuden ihanuudesta. Siitä todisteena on Josef Stalinin reaktio
amerikkalaisten ainutlatuisuuspuheisiin.
Kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi kieroon Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän
halusi suoda Neuvostoliiton ja ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Yhdysvalloissa monien ihanteiden valheellisuus
paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja
mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole
mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta leveällä pensselillä vetäen syntyy
kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen
valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen
valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen,
mutta jätti rotusorron jatkumaan sisällissodasta (1861-65) 100 vuoden päähän.
Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten
ylivallan peitenimi.
”Kutsumuskohtalo” kulminoitui raadolliseen maiden ja
mantujen himoon. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla
mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan).
Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti
huolta, että vastustajat nujerrettiin. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian
kulta eikä jalo lähetystehtävä.
Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista
ja niiden siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen
kolonialismi. Yhdysvallat ei pyrkinyt täydelliseen alistamiseen,
vaan protektoraattien ja
sotilastukikohtien perustamiseen. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin
Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi kuitenkin vähäiseksi.
Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi
vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla
ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750
sotilastukikohdan verkoston. Toinen erittäin tärkeä strateginen
ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan
kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti
taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.
Uusi amerikkalainen imperialismi, joka piti sisällään liberaalin
demokratian levittämisen jäi valtapoliittisen strategian varjoon.
Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen imperialististen
miehitysprojektien (Kuuba, Filippiinit) kriitikkona ja kansakunnan
omanatuntona. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan
valloitti”.
Kuten edellä on tuotu esille, jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta
vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallan anastamiselle. Ehkä juuri Mark
Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat
sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.
Yhdysvaltalainen tukikohtaimperialismi saavutti
täyteytensä toisen maailmasodan jälkeen. Puhuttiin kaksinapaisesta
maailmankuvasta, mutta USA oli rikkauksiensa takia aina monta askelta edellä
muita.
Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan
”The New Hate” (2012), jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai
että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa).
Lainaan tässä kirjoitukseni teemaan liittyvää kohtaa kirjasta (tarkemmin
blogikirjoituksessani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” 16.4.2013):
”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan
amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen
vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin käpertyneisyydestä
ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken
ulkomaisen uhkaavuutena”.
Eivät suomalaisetkaan ole täysin irti manifest
destinystä. Tässä on jotain samaa kuin suomalaisten pyrkimyksessä Itä-Karjalan valtaukseen
1920-luvulla Elmo Kailan ja muiden ”Vihan veljien” ryssävihalla avitettuna.
::::::::::::::::::::::::::
Jos ajatellaan Venäjää Yhdysvaltain
vastinpartnerina, syntyy väistämätön ajatus verrata Yhdysvaltain historian
ekseptionalismia ja kohtalouskoista lähetystehtävää
Venäjän vastaaviin. Yhtäläisyyksiä löytyy. Venäjän osalta pitää paikkansa se,
mitä Stalin sanoi ekseptionalismista (ainutlatuisuudesta) Neuvostoliiton yhteydessä:
se oli elimellinen osa venäläistä suurvaltaylpeyttä sosialismikokeiluineen. Nyt
ei enää ole kysymys sosialismin ylivertaisuudesta vaan laajenemishaluisen äiti-Venäjän
suunnattomasta ylpeydestä.
Venäjällä on oma maailmanjärjestyksensä, world
orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja
uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan
ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea.
1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi
haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta
vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen
tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin
tavoittelemisen arvoiseksi venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän
ajattelun mukaan hylännyt - nykyisin
Venäjän ylläpitämän - alkuperäisen
kristillisen perinnön. Jumala on nyt Venäjän puolella.
Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa
läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Euroopan ja Venäjän välillä vallitsee tasapainoton kilpailu
eurooppalaisuuden määrittämisestä.
Venäjän kutsumustehtävänä on halu palauttaa tilanne
Itä-Euroopassa aikaan ennen vuotta 1997 (ennen Naton laajenemista) ja mitätöidä
”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi” eli Neuvostoliiton
hajoaminen. Jotta päästäisiin päämäärään eli Venäjän suuruuden aikaan,
tarvitaan suunnattomia uhrauksia.
Venäjällä perustettiin 2000-luvun alussa
konservatiivisia ajatushautomoja, joissa ideoitiin keinoja pyhän
Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi. Nämä hautomot ovat kehittäneet
ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka tukee Vladimir Putinin ja Sergei Lavrovin
tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa
vastaan suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta
ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan
tarvitaan Venäjän suurvaltaa. Tavoitteen
betonoimiseksi vietetään 9. toukokuuta voitonpäivää. Juhlapäivä on ortodoksiuskonnollisuuden
läpitunkema tilaisuus sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.
On lukuisa joukko maailmankuuluja venäläisiä
kirjailijoita, jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa
imperialismia, ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”.
Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä
ympäröi, ja josta he eivät vapaudu hirmutekojen tapahtuessa. Missä oli tai on
venäläinen Mark Twain? On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja
kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan
asettumisen merkityksen.
:::::::::::::::::::::
Hesarin artikkelisarjassa ”Kirjeitä Venäjältä”, sen artikkelissa ”Haluatteko ymmärtää Venäjää?” (29.1.2023) on
maasta poistuneen venäläisen oivallinen
kuvaus siitä, mitä Venäjällä on
tapahtunut. Jo lapsena venäläiset oppivat, että Venäjä on jotain erityistä, ja
että muinaisilla venäläisillä on ollut ”valtaisa vaikutus kaiken ihmisyyden
kehittymiseen”. Systemaattisesti sukupolvelta toiselle opetetaan , että ”Venäjä
on kiistattomasti jotain ylempää ja ainutlaatuisempaa kuin muut
(ekseptionalismi!)”. Tällä oikeutetaan lisämaan hankinta, vaikka Venäjä sitä
ehkä vähiten tarvitsee.
Väitetään aivan tosissaan, että Venäläisten missiona
on Euroopan pelastaminen, milloin tsetseeneiltä, milloin natseilta (manifest
destiny!). Venäläiset ovat vereslihalle valmiita kärsimään jonkun suuremman asian
puolesta, jotta voittaisivat esimerkiksi sodan (sota on pyhä!). ”Venäläisellä”
ei tarkoiteta ketään yksittäistä venäläistä vaan jotain paljon suurempaa
kollektiivia, joka kuuluu venäläisyyteen. Näin ajatellen voi ymmärtää, miksi
venäläiset ovat luovuttaneet päätäntävallan johtajilleen (niin kauaksi aikaa
kuin uskovat heihin) kärsimyksistä riippumatta. Venäläistä maatiaista
mietitytti monien tärkeämpinä pidettävien asioiden sijasta se, onko tsaari
oikea tsaari! Taikauskon ja reaalimaailman sekoitus on ohjannut iät ja ajat
venäläisyyttä.
Edellä siteerattu HS:n artikkelin anonyymi kirjoittaja
viittaa useissa kohdin ihaillen Mauno Koiviston kirjaan ”Venäjän idea” (Tammi,
2001), jota muistelen venäläisten kovasti arvostelleen sen ilmestymisen
aikoihin, mutta joka tänä päivänä monessa suhteessa toimii venäläisyyden oivaltajana.
Mitä tästä opimme akuuttiin poliittiseen tilanteeseen
nähden?
Suurempaan kuvaan liitettynä ja edellä esitettyyn
perustuen venäläisten toimet Ukrainassa voidaan selittää hyvin pitkälle ekseptionalismin
ja kutsumuskohtalon syy-seuraussuhteina, mutta suurvallan suuruudenhullua logiikkaa
ei tietenkään tarvitse sulattaa.
Ja kyllähän George Bush nuoremman liberaalin demokratian
pakkosyöttö irakilaisille Irakin sodan (2003-2011) aikana oli sitä itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti