lauantai 11. helmikuuta 2023

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan akanvirrassa – kuka saa sanoa ja mitä?

 

Seuraavassa pohdin pienellä riskilläkin lähitulevaisuudessa Suomeen tavalla tai toisella liittyviä geopoliittisia haasteita ja ”sormiharjoituksena” arvioita kriisien vaikutuksista Suomeen.

Helsingin Sanomat liputtaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun puolesta tulevissa eduskuntavaaleissa, mutta toteaa saman tien,  ettei sitä ole näkyvissä eikä kuultavissa, koska ylivoimainen enemmistö kansalaisista ja poliitikoista on sitoutunut nykyiseen  linjaan. Erottautumismahdollisuus pitäisi olla, jos haluaa menestyä turvallisuuspolitiikalla tulevissa vaaleissa. Meillä näyttää olevan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa aina tämä sama ongelma, tosiasiallinen vaihtoehdottomuus. Sama peli vallitsi YYA-sopimuksen voimassa ollessa, vaikka moni tänään mutiseekin, ettei oikeasti ollut sopimuksen kannalla. Mutta aika aikaansa kutakin….

Helsingin Sanomat – näin minusta tuntuu – muodostaa ”painostusrintaman”, joka pyrkii sotilaallisen  reagointivalmiuden kohottamiseen ja siltä varalta Nato-päätösten kiirehtimiseen.

Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Matti Pesu näyttää kaipaavan Nato-politiikan painopistepohdintoja,  mutta ei tee aloitetta siihen suuntaan arvellen, ettei se vaalikansaa riittävästi kiinnosta. Vedet seisovat nyt tässä kohtaa.

Toisaalta ulko- ja  turvallisuuspolitiikan kommentointi on herkkä asia eli kysymys kuuluu kuka saa sanoa ja mitä. Sen sai tuta UPI:n johtaja Mika Aaltola, joka ryhtyi arvioimaan ja itse asiassa ottamaan kantaa ratifiointijärjestykseen Suomen ja Ruotsin välillä. Jotkut ulkopoliittista johtoa lähellä olevat tahot ovat arvostelleet tästä Aaltolaa.

 Maanpuolustus ei oikein koskaan ole ollut vaalien agendan kärkipäässä. Turkin häpeämätön peli Nato-sopimuksen  ratifioinnin osalta nostattaa savua useimpien kansalaisten korvista. Keskustelu onkin ottanut tulta, mutta lähinnä Suomi-Ruotsi -maaottelun hengessä, varsinkin sen jälkeen, kun ulkoministeri Haavisto lipsautti ennen aikojaan, että Suomessa mahdollisesti halutaan irtautua moneen kertaan vannotusta rinta rinnan etenemisestä Ruotsin kanssa.

Viimeksi on keskusteltu siitä pitääkö Suomen viedä Nato-jäsenyyttä käsittelevä laki kiireellisesti eduskuntaan. Näin on nyt päätetty eli halutaan hoitaa kotimainen osuus prosessista ”pois tieltä”. Kaikkia mahdollisia viivästyksiä halutaan torjua jo etukäteen eikä Turkin ja Unkarin ratifiointeja jäädä odottamaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pyrin seuraavassa tarttumaan härkää sarvista ja nostamaan sellaisia teemoja esille,  joista nyt on julkisuudessa laistettu.

Kun muut miettivät Nato-suhdetta, mietityttää minua Venäjä-suhde sekä lyhyellä että pidemmällä aikajänteellä. Nyt näyttää siltä, että Venäjälle ei jää mitään tilaa tulevaisuuden kaavailuissa, vaikka oletan, ettei se valtiona katoa mihinkään, ei naapurina eikä kartalta. Ennemmin tai myöhemmin asiaan palataan. Mutta ehkä ajatus on juuri se, että palataan sitten, kun on sen aika.

Palaan aluksi pohdintaan Suomen ja Ruotsin Nato-liittoutumisen haasteista. Suomessa keskustelu on rajattu äärimmäisen suppeaksi missä tahansa virallisluontoisessa ympäristössä. Jos ajatellaan, että joku haluaisi kyseenalaistaa liittoutumisen salatut ja julkiset akanvirrat, voi alkaa valmistautua hyväntahtoiseen eristämiseen avoimesta keskustelusta. Argumentointi liittoutumattomuuden puolesta on poistettu agendalta: ”tämähän on käytännössä päätetty jo keväällä 2022”.

Kun Suomen halutaan etenevän yksin Natoon vievällä valtatiellä, jää Ruotsi pähkäilemään menettelytapojen sivupolkuja.  Turkki on vain yksi taho, tosin tärkeä sellainen, joka voi kyseenalaistaa Ruotsin Natoon menemisen. Itse olen ajatellut, että pahimmassa tapauksessa Ruotsi, joka ei avannut portteja Natoon omasta aloitteestaan, vaan Suomen aiheuttaman paineen vaikutuksesta, voi vieläkin tehdä oharit ja jättäytyä pois liittoutumisen konkretiasta. No, näinhän se ei suurella varmuudella tee, vaan näkee Natoon liittymisen välttämättömänä.  

Historiasta löytyy episodi, miten voisi käydä, jos Suomen ja Ruotsin yhteistyöpyrkimys ajaisi karille. Heinäkuussa 1938 Suomi ja Ruotsi olivat saaneet valmiiksi Ahvenanmaan yhteisen puolustussuunnitelman, josta Ruotsin  hallitus kuitenkin ilmoitti vuotta myöhemmin luopuvansa Neuvostoliiton kielteisen asenteen, itse asiassa ärähtämisen takia.

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen Ruotsi kieltäytyi lähettämästä apujoukkoja edes Ahvenanmaalle. Myöhemmin Ruotsi toki avusti Suomea monilla tavoilla. Nyt elämme aivan toisenlaisia aikoja ja puolustuskyvyt ovat rakentuneet eri pohjalle.

Mutta olemmeko vieläkään oikeassa seurassa? Tämä ajatus ei ole jättänyt minua. Natoon vai ei -väittelyssä  Naton kannattajien  iskulause oli ”Natossa olemme ansaitsemassamme yksiselitteisessä läntisessä seurassa”. Viime aikoina tällaisia lausahduksia on kuulunut yhä harvemmin. Turkin ja Unkarin seurassa ei juuri kannata ylpeillä länsimaisilla arvoilla. Tahtoen tai tahtomattaan ne ovat Venäjän asialla.

Huolestuttavaa meneillään olevassa kehityksessä  - niin kuin sen nyt näen - on, että jonkinasteinen ”militarismin henki” on tarttunut Suomeen. Asioita aletaan nähdä yksipuolisesti vastakkainasettelun ja asevarustelun pohjalta ja tässä tarkoitan asevarustelulla tilannetta, jossa naapuri tulkitsee käyttäytymisemme tarkoitushakuisesti uhkaavaksi haluttiin sitä tai ei. Samalla naapuri saa tarpeettomasti uusia sytykkeitä sinänsä epäuskottavalle propagandalleen.

Natosta ja viidennestä artiklasta on tullut taikakalu, joka suojelee meitä kaikelta pahalta aivan liian optimistisesti. Tosiasiassa Suomen oma puolustuskyky on ratkaiseva. Nato täydentää sitä sikäli,  kun eri Nato-maiden kansalliset päätöksentekoelimet antavat suostumuksen joukko-osastojen lähettämiseen tai muuhun apuun. Natolla ei ole omaa armeijaa. Naton asevoimien teho riippuu eri aselajien kansallisten harjoitusten tehokkuudesta ja eri maiden joukko-osastojen ja aselajien yhteisharjoitusten tehosta. Tämän kaiken ehtona on yksimielisyyden saavuttaminen 30 jäsenmaan kesken.

Oliko Natoon sitoutuminen aivan välttämätöntä? Useimmat vastaavat, että kyllä oli ja Vladimir Putin saa kantaa siitä suurimman vastuun aggressiivisen hyökkäyssotansa takia. Kun Vladimir Putin ja Sergei Lavrov kysyivät kumpikin Suomelta - Natoon liittymisen käytännössä ratkettua viime keväänä - että ”miksi liitytte Natoon? Teitä ei olisi uhannut mikään”, olivat huomautukset todennäköisesti rehellisiä (!) - ehkä ainoan kerran Ukrainan sodan kestäessä. Ymmärrän toki, jos Putinin ja Lavrovin mielipiteet niputetaan samaan valehtelun mereen kuin muutkin nykytilaa koskevat lausunnot.

Entä jos Putin onnistuu lopulta - kasvoja menettämättä - Ukrainan sodan laajoissa ja laajenevissa tavoitteissa, mikä kohtalo odottaa Suomea ja muita maita? Uskon,  että – parhaassakin tapauksessa - seuraa painostusta kovimman kautta ja päädytään/joudutaan jonkinasteiseen yhteistyösopimukseen, ”Suomen linjaan”, jonka turvin elämää jatketaan eteenpäin.

Mutta nythän on lännessä päätetty, että Ukraina ei häviä ja huonoimmillaankin päädytään tasapeliin!

Mikä on Suomen pitkän aikavälin selviytymisstrategia tästä eteenpäin? Sille voitaisiin määrittää ”rajat”. Lähden tässä siitä, että Venäjä säilyy, samoin länsiliittoutuneet, kymmenien vuosien tarkastelujaksolla. Kulloinkin vallitseva olosuhteiden määrittämä vapauden aste rajaa Suomen liikkumatilan. Asema vaihtelee,  mutta toiseen reunaan jää riippuvuus Venäjästä ja sopimusjärjestelyt riippuvuuden määrittämiseksi. Toisessa  reunassa - kokonaisvaltaisen länteen integroitumisen seurauksena - taloudellinen riippuvuus länteen kasvaa ja poliittis-ideologinen sitoutuminen lännen tavoitteisiin Euroopan liittovaltion tai sitä lähellä olevan rakenteen kautta vahvistuu.

Molemmissa tapauksissa itsenäisyys perinteisessä mielessä haurastuu tai jopa menetetään.

 

 

 

1 kommentti:

  1. En ehkä suhtautuisi noin suurella luottamuksella herrojen Putin ja Lavrov lausahduksiin. Toisaalta, Putin totesi joidenkin Kultarantakeskustelujen tiedotustilaisuudessa, kysyttäessä Venäjän mahdollisista aikeista Suomen osalta jotenkin niin (muistinvaraisesti), että miksi ihmeessä Venäjä tänne hyökkäisi, ystävällismieliseen naapurimaahan. Sanoipa hän niinkin, että ei ollenkaan epäile Natomaiden valmiutta käydä sotaa Venäjää vastaan, viimeiseen suomalaiseen asti. Siinä kyllä miettimistä tässä tilanteessa.

    VastaaPoista