Suomi, Venäjä ja Ruotsi historian virrassa Teemu Keskisarjan tulkitsemana

 

 Jos haetaan laajemmin taustoja paitsi nykyiseen ulkopoliittiseen keskusteluun, niin myös koko Venäjä- (ml. Neuvostoliitto ) ja Ruotsi-suhteeseen, kannattaa kuunnella historioitsija Teemu Keskisarjaa, jolla on totutusti räväkkää sanottavaa aiheesta kuin aiheesta. Eipähän tarvitse ainakaan pelätä keskustelemattomuutta.  Olen itse lukenut useimmat hänen kirjansa ja todennut, että hän etsii hätkähdyttääkseen uusia näkökulmia vakiintuneeseen historiatulkintaan. Rajaan tässä näkymän Suomen, Ruotsin ja Venäjän suhteeseen pääosin viime ja sitä edeltävällä vuosisadalla. Siinä on keskustelun pohjaa aivan riittävästi.  

Puheenaihe.fi -podcastissa nro 316, Historia: Suomi ja Venäjä, Leevi Leivo haastattelee Keskisarjaa uuden ajan Venäjä- ja Ruotsi-suhdetta harppoen. Heti alkuun Keskisarja ilmoittaa, ettei ole/käy somessa lainkaan, joka tietysti on virkistävää kuulla historiasta kiinnostuneen kirjoittajan mielestä, joka vierailee itsekin somessa harvakseltaan aihepiirejä valikoiden.

Keskisarja aloittaa nykypäivästä , todeten muunnellun totuuden olevan yhtä lailla luonteenomaista sekä Venäjälle että länsimaille. Kumpikaan ei ole vapaa subjektiivisen tiedon esittämisestä. Mutta kumpi heitti ensimmäisen kiven, vai onko muunneltu totuus /valehtelu tasapuolisesti kummankin osapuolen yhteinen harrastus? Keskisarja itse suhtautuu tähän asetelmaan ripauksella kyynisyyttä ja inhorealismia.

Keskisarjan inhorealismi tulee näkyviin,  kun hän kieltäytyy uskomasta länsimaista tiedonvälitystä, jota seuraamalla voisi päätellä, että Ukraina on voittamaisillaan sodan. Keskisarja siis katsoo sotaa käytävän tasapäisesti.  Tsemppaaminen Ukrainan (tai Venäjän) puolesta on pahimmillaan itsensä harhauttamista ainakin objektiivisen historiankäsityksen näkökulmasta.

Historiantutkijana Keskisarja asettuu puolustamaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä Krimin sodan uutisointia sotakirjeenvaihtajien näkemysten tulkitsemana. Tämä vaatisi ehkä muutaman kollegahistorioitsijan todistuksen, että käsitys kirjeenvaihtajista luotettavina tiedonvälittäjinä on oikea. Se tulee kuitenkin selväksi,  että some kaikkine rönsyineen ei pysty kuvaamaan sotatapahtumia totuudenmukaisina vaan länsimaalaisittain värittyneinä. Julkaistaanko somessa siis uutisia,  joita ihmiset haluavat kuulla? Eivätkö mainoksetkin vaikuta  paremmin kuuntelijaan/katsojaan mieluisia uutisia seuratessa.

Lähteiden määrä on nykyisin aiempaa suurempi, mutta laatu on heikentynyt! Keskisarja jopa jää kaipaamaan venäläisten näkemyksiä venäläisten uutisoimina pelkästään sen takia, että näkemykset tulisivat analysoitavaksi  nykyistä paremmin. Mutta johtaisiko tämä totuuden läpivalaisuun  seikkaperäisemmin?

:::::::::::::::::::::::::

Entä suomalaisten ja ruotsalaisten historiallinen suhtautumistapa toisiinsa? Sen johtopäätöksen Keskisarja vetää, että suomalaiset eivät tunteneet Ruotsin vallan aikaan 1500-1700-luvulla alemmuutta ruotsalaisia kohtaan,  mutta ruotsalaisten mielestä suomalaiset olivat ”mongoleja” tai ”Pohjolan neekereitä”. Suomessa ei ollut,  millä nousta mitäänsanomattomuudesta, jota edusti elinkeinoista tervan ja turkisten myynti (muita ei oikein  ollut).

Pietarin perustaminen 1703 avasi markkinat Suomen tuotteille itään. Pietari muutti geopoliittista ja kaupallista ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Ruotsilla oli mahdollisuus vallata (!) kaupunki heti perustamisen jälkeen, mutta niin ei tapahtunut. Suomella sen sijaan oli syytä pelätä joutumista Pietarin (seudun) laajenemisen kautta sotaan.  Esimerkkinä voisi pitää vaikka Isoavihaa, joka melkein tuhosi Suomen 1710-luvulla. Suomi on kuitenkin kerta toisensa jälkeen osoittanut kykyä  selvitä ylivoimaisilta tuntuneista vaikeuksista. 1800-luvulla Suomi säilytti Ruotsin vallan aikuiset  instituutioiden ja hallinnon periaatteet. Muutoin Suomi ei jäänyt Keskisarjan mukaan mitään velkaa Ruotsille, kun maa siirtyi Venäjän haltuun. Keskisarja toteaa, että Suomen kirjakieli ei edennyt Mikael Agricolan ja 1700-luvun välisenä aikana (siis  Ruotsin vallan aikana) juuri mihinkään. Keskisarja viittaa Ruotsin sotien kautta tapahtuneeseen alistamiseen, jolloin Suomella ei ollut tilaa laajentaa omaa kulttuuriaan.   Myöskään infra ja teollisuus  eivät kehittyneet. Ruotsiko siis tukahdutti Suomen kasvun, joka puhkesi kukkaan vasta Venäjän autonomianaikana? Oliko elämä niin auvoista Venäjän valtaan siirtymisen jälkeen? Koulussa opetettiin toisin, mutta ajatustahan voidaan muuttaa, jos perusteita on riittävästi. Ja tässä tapauksessa voi hyvinkin olla niin.

Suomalaisuus liikkeenä pääsi oikeuksiinsa Venäjän vallan aikaan. Sen hallinto sai kehittyä rauhassa Ruotsin vallan aikana luotujen pohjien avulla. Venäjä ei sitä häirinnyt, vaan oli päinvastoin tyytyväinen, etteivät separatistiset intohimot päässeet valtaan. Venäläiset eivät korjanneet instituutioita omilla (ja heikommilla ) rakenteilla. Paradoksaalisesti Venäjän vallan alla toteutettu autonomia oli Suomen etu. Venäjä ei sitä suurimman osan 1800-lukua häirinnyt (vrt. Puolan kohtalot). Keskisarja väittää Suomen olleen itsenäisempi autonomian aikana kuin nyt, kun se on EU:n ”alla”. Jälleen rohkea väite,  jossa on totuudensiemen, mutta onko se läheskään koko totuus?

Suomella oli oma raha 1860-luvulta lähtien. Suomen ”metallikanta” mahdollisti valuutan vaihdettavuuden tärkeimpien kauppakumppanien kanssa. Parasta,  mitä Venäjällä oli tarjota Suomelle oli rauha, kun taas Ruotsin vallan aikana Suomelle ei siunaantunut rauhanaikaa edes neljännesvuosisataa täyteen.

Vasta Venäjän tarjoaman Pax Russican päättyminen  1800-luvun lopulla muutti tilanteen ja silloinkin suomalaiset luottivat keisariin autonomian takaajana, tosin turhaan.

Venäjä ei lähtenyt 1800-luvulla mukaan samantyyppiseen mertentakaiseen imperialismiin kuin johtavat länsivallat, tokkopa sillä oli siihen eväitäkään. Venäjä oli kuitenkin omalla erityisellä tavalla imperialistinen:  se alisti reuna-alueillaan maita itselleen. Se laajentui Kaukoitään, Keski-Aasiaan ja pyrkimystä oli myös Balkanille.

Osa Venäjän imperialismia oli 1900-luvun vaihteen molemmin puolin sulauttamispolitiikkaa (yhtenäistämispolitiikkaa),  jolla pyrittiin saamaan ote esimerkiksi Suomesta ja Baltiasta. Se myös johti Venäjän tuhon tiellä, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Vasta 1900-luvun vaihteessa toteutui se,  mitä sanotaan sortopolitiikaksi (lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen), jota syyttä suotta pelättiin aiemmin 1800-luvulla. Suomalainen virkakunta pyrittiin sortokaudella korvaamaan venäläisillä eri kulttuureista tulevilla ja itsevaltaisesti käyttäytyvillä  virkamiehillä.

Venäjällä ei ollut muuta syytä menettelyihinsä kuin kateus Suomen ja Baltian liian vapaille olosuhteille. Yhtenäistämispolitiikasta (venäläistämispolitiikasta) ärsyyntyneet pikkuvaltiot aiheuttivat Venäjälle moninkertaisesti ongelmia verrattuna autonomian ajan seesteiseen vaiheeseen. Siihen saakka venäläiset eivät kantaneet huolta esimerkiksi fennomaanien ja svekomaanien riidoista Suomessa.

Keskisarjan ja monien muidenkin mielestä liikemiehet ja kulttuurivaikuttajat eivät olisi halunnet irtaantua ja itsenäistyä vuonna 1917. Venäjän maa vaikutti liian mahtavalta, mutta toisaalta ihan vapaasti assosioidenkin Suomen  ei olisi kannattanut pyrkiä itsenäiseksi. Miksi? No,  vaikkapa siksi, että samaan aikaan Suomen ulkomaankaupasta 80 prosenttia käytiin alusmaan ja isäntämaan välillä. Sortovuosista vapautuvalla Suomella ei olisi ollut mitään pelättävää. Maailmansodan kurimus heitti Suomen olosuhteisiin, joihin liittyi paljon arvaamattomuutta, mm.  itsenäistymispyrkimykset! Monet venäjänkieliset, kuten Mannerheim rohkenivat odottaa keisarilta, että tämä palauttaa kaiken kuohun jälkeen Suomen autonomian! 

Suomen itsenäistyminen oli Leninin kannalta  pakkoratkaisu, sanoo Keskisarja. Lenin ei sekasorron  keskellä hallinnut tilannetta: oli välttämätöntä tehdä ratkaisu. Kysymys ei siis ollut itsenäisyyden ”lahjoituksesta”.

::::::::::::::::::::

Niistä valtioista, jotka itsenäistyivät ensimmäisen maailmansodan seurauksena Suomi on saattanut pärjätä parhaiten.

Oikeusvaltioperiaatteiden puutteet ja yksityisomistuksen suojan puuttuminen ovat johtaneet Venäjän siellä nyt nähtävissä olevaan tilanteeseen. Suomessa kehittyneet hallinnon periaatteet omaksuttiin osin jo 1600-luvulla. Suomen oikeusvaltio oli lähes valmis tultaessa itsenäistymisen aikoihin. Venäjä taas  ei vieläkään ole oikeusvaltio lännessä omaksuttujen periaatteiden mukaan arvioitaessa. Ratkaisevimpana asiana Keskisarja pitää Väinö Tannerin maltillisen vasemmistolinjan voittoa ideologisessa linjanvetotaistelussa. Tämä johti esimerkiksi siihen, että jo syksyllä 1918 kuntien valtuustot saattoivat toimia lähes häiriöttä.

Suomen yhteiskuntarakenne osoittautui äärimmäisen joustavaksi, jolloin suurilta jännitteiltä säästyttiin. Tosin vielä 1930-luvun alussa se asetettiin Lapuan liikkeen toimesta kyseenalaiseksi, mutta lopputuloksena edustuksellinen demokratia voitti.

Maareformi ja torpparivapaus osoittautuivat tärkeiksi virstanpylväiksi omistusoloja ratkottaessa. Tämän ratkaisun tärkeyttä ei voida aliarvioida tulevia aikoja ajateltaessa. Venäjällä kehitys johti päinvastaiseen suuntaan maanomistusolojen vinoutuessa. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa taas maat joutuivat suurmaanomistajien omistukseen,  joka vaikutti ratkaisevasti yhteiskuntarauhan horjumiseen.

Milloin venäläinen demokratia oli lähinnä onnistumista? Keskisarja nostaa esille ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuodet (1910-1913), jolloin Venäjän taloudellinen kasvu oli huimaa ja rauhanomainen demokratia olisi voinut kehittyä. Sarajevon laukaukset päättivät lupaavan vaiheen.

Suomettumista Keskisarja pitää hyvin monisäikeisenä ilmiönä, jota parhaiten on luonnehtinut Timo Vihavainen teoksessaan ”Kansakunta rähmällään”. Keskisarja näkee suomettumisessa tiettyä kontroversiaalia myönteisyyttä. Se ei ollut ensi sijassa ulkopoliittista nöyristelyä, kuten olen itsekin monesti todennut. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja suhteen erityinen määrittelijä oli YYA-sopimus. Suomettumisen vastenmielisimpänä piirteenä Keskisarja pitää Suomen tarpeetonta omaehtoista myötäilyä. TV:n ja lehdistön itsesensuuri määrittivät käyttäytymistä. ”Neuvostovastaisuutta” käytettiin leimakirveenä. Itse olen pitänyt suomettumisen vastenmielisimpänä piirteenä sitä,  että suomalaiset itse käyttivät neuvostosuhteitaan toisia suomalaisia vastaan.

Sen sijaan en yhdy ”Reporadion” arvosteluun. Oli siinä rähmällään oloakin, mutta oli se myös radio- ja TV-toiminnan uusiutumisen aikaa, joka usein sivuutetaan kokonaan.

Alpo Rusia en pidä noiden aikojen totuuden torvena. Hänellä on jäänyt  vanha velkojenmaksamislevy päälle, jota hän toistaa kerta toisensa jälkeen, koska on  joskus kokenut itsekin vääryyttä oikeusjärjestelmän rattaissa. Myös Keskisarja oli pidättyväinen, kun juontaja pyysi arviota Rusista viitaten lähteiden vajavaisuuteen.

Keskisarja puolustaa  suomalaisten ”sinisilmäisyyttä” koskien suhdetta nyky-Venäjään. Kunakin aikana eletään ajassa, voimassa olevien realiteettien vallitessa. Suomalaiset ovat pidättyneet kostonhimoisesta Neuvostoliiton tuomitsemista silloin, kun siihen 1990-luvun alussa avautui mahdollisuus. Ryssävihaintoilijoihin hän ei yhdy. Keskisarja on ensi sijassa historioitsija. Sen takia hän on varovainen arvioidessaan tämän päivän tapahtumia ja Venäjän toimia.

Keskisarja puuttuu myös kysymykseen Suomen roolista viime vuosisatojen sotiin. Sen aikuiset itsevaltiaat tai muuten mahtihenkilöt ovat sotien takana ja Suomi on yhtenä rattaana isossa koneistossa ilman omaa aktiivista veto-oikeutta. Keskisarja pelkistää (ja yksinkertaistaa) sanomalla, että suomalaisilla ei  ole historiastaan anteeksipyydettävää. Varmaan näinkin. Kuitenkin maailmansodan melskeissä oli tapahtumia, jotka olisivat saaneet jäädä toteutumatta, kuten Karjalan keskitysleirit ja Leningradin saartoon osallistuminen (tosin kiistanalaisesti). 

Sotien syitä ja selityksiä Keskisarja hakee toissijaisesti historiallisesta materialismista ja ensisijaisesti toisaalta ”suurmiespelistä”, jossa itsevaltiaan tai muutoin mahtihenkilön tavoitteena on jättää jälki historiaan (”pieni pala kuolemattomuutta”). Viime mainittuun sisältyy myös Vladimir Putinin sota. Itse olen kyllä myös vahvasti taloudellisten argumenttien (tulonjakokysymykset, taistelu taloudellisesta tasa-arvosta, taistelu taloudellisesta vallasta ym.) vaikutusmekanismien kannalla. Ehkäpä molemmat yhdessä muodostavat sodan perussyyn. Venäjän suuruuden tavoittelussa on kysymys myös historiaan suuntautuneiden väärien profeettojen vaikutuksesta.

Keskisarja toteaa poleemisesti, että oligarkeilla ei ollut mitään valtaa Venäjällä. Valta oli ja on ilmeisesti tiedustelukoneisoilla, FSB:llä ja sen rinnakkaisorganisaatioilla sekä armeijalla. Mielenosoitukset ovat menettäneet merkitystään diktatuureissa. Putinin tärkein rintama on kotirintama, joka hänen täytyy vakuuttaa päämäärästään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Keskisarjan haastattelu Puheenaihe.fi  -podcastissa täyttää sillä tavoin odotukset, että hän hämmentää jo lukkoon lyödyksi luultuja totuuksia.  Ainakin voidaan sanoa, että historia elää hänessä.