Venäjän ekspansion juurisyyt löytyvät historiasta

 

Minä niin kuin moni muukin  on pyrkinyt löytämään juuria nyky-Venäjän ekspansiivisille pyrkimyksille. Mitkä ovat imperiumin luomisen uskonnolliset ja historialliset taustat? Mistä kumpuaa ajatus luoda suur-Venäjä,  jolla ”ei ole rajoja”?

Kanava-lehden numerossa 1/2023 on professori Kari Tarkiaisen monella tapaa valaiseva artikkeli ”Toistuuko Venäjän historia?”, jota seuraavassa referoin höystettynä omilla väliintuloillani. Siinä kuvataan venäläisten ajattelua isänmaansa pyhyydestä, laajentumishalun oikeutuksesta sekä  ulkomaalaisten pettämisestä ”sydämen kyllyydestä”.

Tarkiainen avaa näistä historian kokemuksista nousevaa déjà vu -tunnetta, että nykyhistoriassa sama,  mikä on koettu aiemmin, toistuu yhä uudelleen. Menneisyydessä koettu jatkuu samankaltaisena, kunnes paradigman muutos aiheuttaa suunnan vaihtumisen. Ymmärrän niin, että länsimainen käsitys jatkuvuudesta on paljon monitahoisempi ja kriittisempi. Ymmärrän myös niin, että jatkuvuuden aiheuttama toistuvuus ei sovi sellaisenaan  länsimaalaiseen ajatteluun,  vaan taipumus on järkiperäisesti eritellä muutoksen ja jatkuvuuden suhdetta. Sen sijaan Venäjässä on enemmän vakiintunutta toistuvuutta.

Vladimir Putin laskee Venäjän suurvallan (alun perin Rus, sittemmin Moskovan suuriruhtinaskunta) syntyneen, kun ruhtinas Vladimir Suuri kääntyi kansoineen kristinuskoon vuonna 988 Krimillä. Tämä tapahtuma tekee ymmärrettävämmäksi Venäjän kiintymyksen Krimiin: se on pyhä paikka. Sen sijaan käsitys Ukrainasta ”Venäjän kehtona” on väärä. Venäjä sai kruununsa mongoleilta.

Venäläinen suurvalta syntyi Moskovassa ja nimettiin Rossijaksi, joka peri hallintokulttuurinsa mongoleilta. Mongolien osuus Venäjän poliittisen suuruuden lähteenä oli avainasemassa. Mongolit levittäytyivät aroille rajoituksetta. Yhteys on nähtävissä myös Putinin huomautuksesta, kun häneltä kysyttiin Venäjän oikeista rajoista: ”Venäjällä ei ole rajoja”, hän totesi. Suurvalta-ajatus oli toteutusta vaille valmis.

Mongolitausta ja -perinne erotti Venäjän läntisistä valtioista. Sille oli ominaista itsevaltius ilman kansalta saatua valtuutusta. Mongoleista vapauduttuaan  ja vallattuaan Novgorodin 1478 Venäjästä tuli Länsi-Euroopan naapuri. Venäjä peri lännessä yleistyneen käsityksen itäisten kansojen väkivaltaisesta historiasta. Ekspansiivinen Venäjä herätti pelkoa Euroopassa samalla tavalla kuin Turkki, jonka joukot etenivät vuonna 1529 aina Wienin porteille saakka.

Moskova loi itsestään käsityksen kolmantena Roomana (”Moskova - kolmas Rooma”). Neljättä Roomaa ei tule,  koska kolmas - se nykyinen - on ikuinen. Oppi syntyi Itä-Rooman hajoamisen (1453)  jälkeen, jolloin kolmas Rooma  julistautui Rooman ja Bysantin (Rooman valtakunnan itäosa) valtakuntien ainoaksi perilliseksi  ja - ennen kaikkea - puhdasoppisen kristinuskon keskukseksi. Vieraaksi mielletyn Bysantti-nimityksen avulla länsi halusi tehdä eron  läntiseen Rooman valtakunnan osaan.

Vladimir Putin ja Sergei Lavrov jatkoivat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Putin ja Lavrov haluavat tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen maailmankatsomus siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta. Näin Lavrov ja Putin luovat vihamielisen suhteen kahden maailmankatsomuksen välille, joka projisoituu  pahan lännen ja hyvän idän väliseksi taisteluksi.  

:::::::::::::::::::::::::::::

Kansallisvaltioaate ei saanut - päinvastoin kuin muualla Euroopassa - merkittävää jalansijaa idässä. Rossija oli monikansallinen valtio,  jossa kielellä ei ollut valtiota ylläpitävää merkitystä. Kansallisvaltiot syntyivät Venäjän reuna-alueille, ml. Suomi. 

Venäjällekin syntyi pieniä lähinnä anarkistisia nationalistisia ryhmiä varsinkin 1800-luvulla. Ne jättivät oman leimansa Venäjään, mutta niillä ei kuitenkaan ollut yhteiskuntaa laajemmin muuttavaa vaikutusta.

Venäjän olemus oli ja on ristiriitainen: toisaalta venäläiset ovat suunnattoman ylpeitä mahtavasta valtiostaan ja toisaalta heillä on alemmuuskompleksi länsimaalaisten edessä.

Vähitellen itsevarmuus on voittanut alaa Venäjällä, huipennuksena voitonpäivän viettäminen yhdeksäs päivä toukokuuta Suuressa isänmaallisessa sodassa saksalaisista saadun voiton  ja kaatuneiden muiston kunnioittamiseksi. Nyt 1900-luvun lopussa 2000-luvun vaihteessa kärsityt tappiot projisoidaan katkeruutena Neuvostoliiton hajoamisen (”Viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”) tuottamaan häpeään. Venäjän suuruus halutaan palauttaa, käynnistämällä maailmanvalloitus Ukrainasta.

Venäjällä on perustettu 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoidaan keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittänet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka hyödyntää edellä kuvattuja Putinin ja Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa. Koko 9. toukokuuta ajatusmaailma on hämärän ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

Putin kuvataan Hitlerinä, mutta taustalla on edellä kuvattu metafyysinen uskonnollinen rakennelma, jolla julmuudet ”perustellaan”. Monesti, kun lukee tai kuulee venäläisten ajatuksia sodasta jää käsitys, että sota jää vieraaksi eikä sitä  kannateta, eikä ainakaan ymmärretä sen luonnetta, mutta ei kuitenkaan ryhdytä vastustamaan sitä aktiivisesti. Annetaan tapahtumien vieriä eteenpäin johdon ohjailemana ikään kuin kansalaisten tunnot olisivat täysin irrationaalisia ja ulkoistettuja. Toisaalta sodalla on vankkumattomat kannattajansa, jotka eivät rasita itseään epäilyllä sodan oikeutuksesta. Syvällä venäläisyydessä oleva välinpitämättömyys sallii julmuudet eikä altista syyllisyyden tunteelle. Läntiseen ihmiseen tyypillisesti kumuloituva  syyllisyyspainolasti jää käsittelemättä.

Kari Tarkiainen luettelee maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät välttämättä vapaudu hirmutekojenkaan tapahtuessa. On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkityksen.

Kari Tarkiaisen artikkelia voi suositella luettavaksi kenelle tahansa, joka vaivaa mieltään yhteiskunnallisen omantunnon kysymyksillä.

PS

Neuvostoliiton aikaisen sosialismin levittäytymispyrkimys sivuutetaan nykyisin varsin kevyesti. Ulkokohtaisesti arvioiden sosialismin levittäytymispyrkimys ja ”pyhän Venäjänmaan” ekspansio vähintäänkin sivuavat toisiaan, mutta onko niillä mitään yhteytä keskenään?