Arpa on heitetty: Saksa antoi periksi asetoimituksissa

 

Saksasta on tullut sekundaarinen partneri eräissä kansainvälisissä yhteistä tahtoa vaativissa hankkeissa. Ukrainan varustaminen järeillä aseilla on yksi keskeisistä kipupisteistä. Miksi Euroopan mahtivaltio on ajautunut ainakin toistaiseksi sylkykupiksi. Kysymys on kyvystä toimittaa aseita Ukrainalle, eikä mitä tahansa aseita vaan Leopard-panssareita. Saksalta ei ole saatu kunnollista vastausta. Kun muut maat, joissa on käytössä Leopardeja eivät ole saaneet Saksalta lupaa toimittaa panssareita Ukrainalle,  ovat suhteet moniin maihin viilentyneet.

Kysymys on paitsi solidaarisuudesta, niin myös tehokkaasta avusta hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle valtiolle.  Jostain syystä Saksa on estynyt osallistumasta avunpyyntöön. Syitä lienee useita, mutta päällimmäiseksi minulle on jäänyt seuraavat: 1) Saksa pelkää Venäjää, 2) Saksa pelkää joutuvansa osapuoleksi Ukrainan sodassa, 3) Panssareiden toimitusketju sisältää lukuisia epävarmuustekijöitä mm. huoltoa koskien: liian suuri osuus panssareista ja mm. ilma-aseesta ei ole toimintakunnossa, 4) Gallupeista on nähtävissä, että Saksassa vain niukka enemmistö on panssareiden toimittamisen kannalla, 5) Saksa ei ole huolehtinut asevoimiensa riittävästä vahvuudesta sillä tarmokkuudella kuin muu Eurooppa siltä odottaa: kokonaisia aselajeja on ajettu alas ja niiden uudelleen iskukykyisiksi saattaminen  vie aikaa.

On muitakin syvällä saksalaisessa todellisuudessa olevia syitä. Yritän seuraavassa valaista joiltakin osin tapahtunutta kehitystä (osa seuraavassa esitetyistä argumenteista on ollut esillä aikaisemmissa  kirjoituksissani).

Saksa supisti  Bundeswehria rajusti Saksojen yhdistymisen jälkeen. Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden ilmeisesti säästöjen vuoksi. Se oli optimismin aikaa,  jolloin ajateltiin fukujamalaisittain historian loppuneen ja liberaalin demokratian voittaneen. Saksassa ajateltiin niin, että Saksa on ainoa maa Euroopassa, joka voi aloittaa sodan, ja kun sen armeija ajettiin alas, oli johtopäätös, ettei kukaan Euroopassa voi aloittaa sotaa. Suomessa samaan aikaan liki poikkeuksellisesti säilytettiin asevelvollisuusarmeija, joka on nyt hampaisiin saakka aseistettu.  Rekrytointia ollaan laajentamassa yhä suuremmassa määrin naisiin.  Puolustusvoimien sodanaikainen vahvuus on 280 000 sotilasta. Suomi voi kehaista toimineensa vastavirtaan ja ajoittaneen armeijan iskukyvyn oikein. Saksa taas on nyttemmin julkisudessa otettu esimerkiksi maasta,  joka on laiminlyönyt rauhanaikaisen puolustusvoimien ylläpidon ja kehittämisen. Saksassa on pitkällä aikavälillä tuudittauduttu rauhantilaan eikä ole uskottu maanosan kriisiytyvän tai joutuvan sodan uhan alaiseksi. On eletty sinänsä kunnioitettavassa Pax Euroopan hengessä. Mutta pahimmillaan suurin osa saksalaista hävittäjistä ei ole noussut ilmaan huoltojen laiminlyönnin takia.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Todellinen tilanne on kylmäävä: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus  ärsyttää ainakin minua: Saksassa ei oltu nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla. Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Oli kuitenkin liioiteltua odottaa, että kauppa estäisi suhteiden kriisiytymisen.

Tapahtui paljon muutakin.

Nordstream-kaasuputkien räjäyttämiset kertoivat omaa kieltään (kyber)sodan tulosta Itämeren alueelle. Kaasuputkien piti olla esimerkki turvallisesta  energiantoimituksesta, koska putket kulkivat kansainvälisillä vesillä. Tämän varaan Angela Merkel laski.

 Se, mitä edellä on sanottu asevelvollisuusarmeijan heikentämisestä ei koske aseteknologian kehittämistä: uusien aseiden kehittämisessä ja tuotannossa Saksa on ollut edistyksellinen. Tässä suhteessa kaksi maata,  jotka rinnastan toisiinsa, ovat pitkällä, nimittäin Ruotsi ja Saksa. Mutta aseidenkin kohdalla kysymys oli ”Wandel durch Handel -periaatteesta, ei panostuksesta sotilaalliseen käyttöön. Aseiden kehittäminen ja myynti vahvistavat kauppatasetta.

Saksan Ruotsi-suhteessa kysymys on ”hyvinvointisukulaisuudesta”. Saksa on valinnut Ruotsin linjan, jossa raha, vauraus ja rauha ovat kaiken perusta: onko Saksa siis kuin Ruotsi? Kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” nuukuudesta, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa toisesta maailmansodasta lähtien? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun, aseiden käyttöön ja kunnossapitoon on jatkunut näihin päiviin saakka, kuten edellä käy ilmi. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden sotilasmenojen kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään täyttynee.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Ehkä tapahtumien kulku johtuu siitä, että historian tapahtumista (toinen maailmansota) johtuen saksalaisilla on kaduttava muisto Neuvostoliiton (ja Ukrainan) kimppuun hyökkäämisestä maailmansodassa. Ehkä juuri tästä johtuu tietty venäläisiin kohdistuva ”suomettunut”  suopeus, joka saa muut ymmälle.

Saksa on tienhaarassa: sen olisi irtauduttava toisen maailmansodan jälkeisestä doktriinista, joka johti Saksojen yhdistymiseen ja Pax Saksa -rauhaan, tai sitten omaksuttava jälleen selkeä rooli Euroopan sotilaallisena johtajana -  tällä kertaa yhteisestä suostumuksesta.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (HS 24.1.2023: ”Scholz hukkaa tilaisuutensa johtaa Eurooppaa”) todetaan tyypillisesti, että Saksan on suostuttava johtamaan Eurooppaa. Yhtä lailla Saksan ja Ranskan on löydettävä toisensa  EU:n alkuperäisen ajatuksen mukaisesti. Scholz saa ankarat moitteet surkeasta viestinnästä. HS vaatii yhteistä visiota Saksan johdolla.

On selvää, että Saksan on vaikea myöntää Venäjä-politiikan virheitään (kaasuputki ym.). Ongelman ytimessä on  Scholzin umpimielinen simpukkamaisuus, joka jarruttaa yhteisen politiikan avauksia. Emmanuel Macron haluaa toimia itsenäisen Euroopan puolesta – eikä niin kuin Saksa, joka turvautuu Yhdysvallat-johtoiseen Natoon. Mutta jääkö Macronin julistavasta mahtipontisuudesta mitään käteen?

Johtuuko Scholzin vaiteliaisuus siitä, että hän näkee aseiden huolto ym. ongelmat ja Venäjän arvaamattomuuden paremmin kuin monet muut ja siksi välttää tunnustamasta Saksan heikkouksia?

PS

Kun jossain aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että 1800-luvun ja 1900-luvun suursodista ei ole opittu mitään, niin taas kerran ollaan lähestymässä sodan syttymisen jyrkännettä. Tässä mielessä osoittaisin kunnioitusta Saksalle (vaikka ehkä naiiviin kansalliseen aseriisuntaan sortuikin nykykriisin alla) siitä, että sodan opetukset ovat edelleen heillä muistissa: saksalainen yhteiskunta rakennettiin sodan jälkeen korostetusti ”ei enää koskaan sotaa” -ajattelua varten.

Ihmiset tahtovat vain  käyttäytyä niin, että sotien toistuvuus unohtuu ja suuri sota syttyy tai uhkaa syttyä muutaman vuosikymmenen välein.

 PS PS

Vihdoin 25.1.2023 Saksa teki päätöksen Leopard-panssarivaunujen toimittamisesta eurooppalaisen koalition osana Ukrainaan.