Savijaloilla seisovat suurvallat

 

 

Viimeisen vajaan vuoden aikana Ukrainan sota on täyttänyt median pääkirjoitukset, artikkelit ja kolumnit. Sama linja tulee epäilemättä jatkumaan. Mutta Ukrainan sodan rinnalle on nousemassa muita teemoja. Venäjä on laajentamassa arvostelun ja syytösten teemoja vastareaktiona lännelle ja varsinkin Suomen ja Ruotsin todennäköiselle liittymiselle Natoon. Puheet ovat jo alkaneet tiukentua. Natoon liittyminen sai Suomessa ja Ruotsissa kevään 2022 aikana suuren kannatuksen sekä poliitikkojen että tavallisten kansalaisten parissa, johtuen Venäjän käynnistämästä Ukrainan sodasta. Vladimir Putin ja Sergei Lavrov kommentoivat tuolloin: ”Miksi Natoon, teitähän ei olisi uhannut mikään”. Totta lieneekin, että  Suomi saa osakseen vihamielisyystartunnan viimeisten joukossa. Tuossa vaiheessa annettiin ymmärtää yleisellä tasolla, että Suomen ja Ruotsin vastaisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin  varsinkin rajaturvallisuuden parantamiseksi, mutta pidemmälle ei suunnitelmia valaistu.

Nyt Natoon liittyminen on Turkin ja Unkarin takana, mutta Venäjällä on jo huomioitu vääjäämättömänä pidetty kehitys: ennemmin tai myöhemmin ratifioiminen tapahtuu. Niinpä sekä Putin että Lavrov ovat käyttäneet vastikään puheenvuorot suhteiden  kiristymisestä. Puheenvuoroissa ei ole tuotu esille Suomea erikseen, mutta siihen on selvästi viitattu. Mihin seikkoihin haluttiin erikseen kiinnittää huomio? Putin otti esille toisen maailmansodan aikuisen (1941-1944) Leningradin saarron nimittäen sitä kansanmurhaksi. Hallinto (tuomioistuimet) ovat jo ryhmittyneet puheiden taakse. Kaikki merkit viittaavat siihen, että syytökset   Suomea kohtaan tulevat olemaan kovia. Mistään konkreettisesta ei kuitenkaan edelleenkään puhuttu. Ilmeisesti odotetaan Nato-sopimuksen ratifiointia myös Unkarin ja Turkin osalta. Se taas on tällä hetkellä ainakin Turkin osalta täysin hämärän peitossa.

Putin oli miettinyt selityksen valmiiksi, miksi vasta nyt väitetty kansanmurha nostetaan tikun nokkaan. Perusteena oli a) halu vaalia hyviä suhteita Suomeen, b) väitetty fakta, että ”vasta nyt” kaikki tarvittava tieto kansanmurhan todistamiseksi on käytettävissä ja c) Leningradin piirityksen järkyttävyys. Sen aikana kuoli puolesta miljoonasta miljoonaan leningradilaista. Venäjä siis haluaa päivittää suhteet Suomeen – ja joihinkin muihin maihin – ikäviksi kokemiensa poliittisten tapahtumien tasolle .

Vastaavasti Sergei Lavrov lehdistötilaisuudessa uhkasi Venäjän ryhtyvän ”tarkoituksenmukaisiin” toimenpiteisiin rajoilla, jos Suomi liittyy Natoon. Lavrov viittasi aiempiin hyviin suhteisiin Suomen kanssa, jotka nyt turmellaan mahdollisella Natoon liittymisellä.

Useiden Suomen eturivin sotahistorioitsijoiden mukaan Suomen osallistuminen Leningradin saartoon on tosiasia, vaikka vastaväitteitäkin on esitetty. Onko tällä edes merkitystä? Nyt ei ole kysymys objektiivisesta historiantutkimuksesta vaan syyllisten löytämisestä kansanmurhaan keinolla millä hyvänsä.

On tärkeää tietää, mihin painotukset suhteiden heikentymisessä kohdistuvat. Nyt ainakin yksi keskeisistä painopisteistä voidaan tunnistaa. Syy Neuvostoliiton/Venäjän ”turvattomuuden tunteeseen” voidaan ”todistaa” aidosti tapahtuneeksi. Kysymys oli leningradilaisten näännyttämisestä nälkään saarron avulla. Ei olisi mikään ihme, jos Venäjän rajajoukkoja ja sotakalustoa vahvistetaan. Kysymys on pikemminkin siitä, mihin muihin toimenpiteisiin Venäjä ryhtyy. Kaupankäyntiedellytykset ovat jo aiemmin tuhoutuneet pakotteiden takia.

Suomi hakee turvakseen sotilaallista liittoutumista, josta se pidättäytyi visusti vuosikymmenien ajan kylmän sodan kaudella. Tietenkin YYA-sopimus esti sellaisenaan kaikki liittoutumispyrkimykset varsinkin Saksan kanssa.

Natoon vedotaan Suomessa niin luottavaisesti, että on pakko kysyä tarjoaako liittyminen niin merkittävän pelotteen,  että Venäjä ei tule kajoamaan Suomeen. Viime kädessä kysymys on sotilaallisista turvatakuista Nato-sopimuksen viidennen artiklan mukaan. En suoraan aseta tätä turvaa kyseenalaiseksi, mutta Venäjä on osoittanut,  että se on valmis yllättäviin siirtoihin.  

Naton päätöksentekosääntönä on konsensus eli yksimielisyys. Natossa ei äänestetä eikä tehdä enemmistöpäätöksiä. Jokainen jäsenmaa osallistuu päätöksentekoon. Tämä luo toisaalta uskottavuutta ja luottamusta liittoa kohtaan, mutta voi johtaa erimielisyyksiin jäsenvaltioiden kesken heikentäen sen iskukykyä ja pelotevoimaa.  Turkin ja Unkarin tapaukset ovat esimerkkejä siitä, miten kaupankäyntiä suhteilla voidaan harjoittaa.

Natosta on luotu kuva demokraattisena ja sotilaallisena linnakkeena,  jonka kimppuun Venäjä ei uskalla hyökätä. Venäjän sodankäyntiin liittyy kuitenkin sellaista järjetöntä uhkapeliä,  johon lännessä ei suostuttaisi. Omat uhrit eivät Ukrainassa merkitse juuri mitään, kunhan sodan päämäärä toteutuu.

Lännessä on luotu kummallinen ennakko-odotus, että Ukraina ilmiselvästi voittaa sodan, mutta siitä ei ole mitään takeita. Pääministeri Marinin mukaan Suomen etulinja sijaitsee Ukrainassa. Venäjä taas on valmistautunut pitkään sotaan ja on näyttänyt,  että sillä on kykyä vastaanottaa sodassa takaiskuja.

Sodan järkyttävyys on juuri tässä: kaikkien keinojen käyttöön löytyy Venäjän puolelta valmius. Edes taktisten ydinaseiden käyttöä ei suljeta pois. Tarkoitus pyhittää keinot.

Miksi Venäjä on valinnut tämän yltiöpäisen toimintaperiaatteen? Onko Venäjä siis ensin retoriikassa ja sitten käytännössä voittava sivilisaatio, joka murskaa vastustajansa toteuttaakseen jaloksi kokemansa ja historian saneleman päämäärän. Tämä on paljon enemmän kuin pelkkä etupiirin tavoittelu omaksi turvaksi. Venäjä konkreettinen päämäärä on kuitenkin jäänyt määrittämättä. Onko todella kysymys vain katkeruudesta, jota tunnetaan Neuvostoliiton mahdin romahtamisesta?

Jonkinlainen selitys on ideologia: kommunismi täytti tämän vaatimuksen. Se perustui maailmanvallankumoukseen ja sosialismin levittämiseen kaikkialle. Onko Venäjän tarkoitus nyt sama: laajentuminen niin pitkälle kuin on mahdollista? Mikään ideologia tuskin selittää päämäärää kattavasti. Kyltymätön vallanhalu ja jostain historiasta kaivettu tavoite messianismista ja luvatusta valtakunnasta (”kolmas Rooma”) voisi toimia vallanhalun apukäsitteenä.

Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Hän haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin vaihtoehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Länsimaissakin hyväksyttävän katkeruuden ja vihanpidon argumentoinnin pohjaksi kelpaa oikeastaan vain toisen maailmansodan vaatimat 27 miljoonaa venäläisuhria. Venäjän historiassa on epäsäännöllisin välein koettu ns. sekasorron aikoja,  joista esimerkiksi nostan ensimmäisen maailmansodan ajan ja 1990-luvun. Toisaalta yhdeksänkymmentäluvun sekasorto näytti länsivaltoihin päin demokratian jonkinasteiselta alustavalta läpimurrolta. Siinä kuitenkin petyttiin. Autoritaarinen oligarkkivetoinen hallinto sai vallan avaimet. Tämän päivän näkökulmasta Venäjän heikkous 1990-luvulla johti Neuvostoliiton hajoamiseen (”viime vuosisadan suurimpaan geopoliittiseen katastrofiin”) sekä sitä kautta kostonhimoiseen Venäjän vastaiskuideologiaan. Monet ovat lännessä valmiit ennustamaan,  että Ukrainan sota seuraamuksineen on johtamassa jälleen yhteen sekasorron tilaan.

Läntisen rationalismin näkökulmasta Putinin vähälle huomiolle jäänyt ”maailmansotajulistus” arvoyleisön edessä pari vuotta sitten – kuuntelijoiden hurratessa - tuntui käsittämättömältä. Läntinen media oli täysin ymmällä. Niinpä Putinin puhe vaiettiin hiljaa pelkkänä mahtipontisena retorisena heittona. Olin yhtä ymmällä kuin muutkin. Sen jälkeen on tapahtunut asioita, joiden takia Putinin puheelle on annettava jokin sisältö.

::::::::::::::::::::::::::

Miten länsi olisi voinut  pelastaa Venäjä-suhteet ajautumasta haaksirikkoon? Useimmat vastannevat tähän, ettei mitenkään. Kuitenkin Saksa yritti luoda oman polun kelvollisille tai jopa hyville suhteille. Tästä Saksa on saanut kuulla vähemmän mairittelevia kommentteja. Otan sen kuitenkin esimerkiksi tähän vaihtoehtoisena ratkaisuna vastakkainasettelulle. Samalla yritän arvioida pyrkimyksen menestystä.

Kysymys on suuressa kuvassa,  ei enempää eikä vähempää kuin voitolle pääsevästä maailmankatsomuksesta: kumpi pääsee niskan päälle, vallanhimoinen ja laajenemishaluinen autoritarismi vai liberaalin demokratian mukainen kansanvaltainen kehitys? Saksalainen totalitarismi  oli saanut rankan opetuksen toisessa maailmansodassa. Nyt se halusi ennaltaehkäistä sodanuhkaan ja sotaan johtavan kehityksen.

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Venäjän kanta oli ja on kiveen hakattu: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus ärsyttää: Saksa ei ollut nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla.

Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. Mutta ”Wandel” ei ollut lopulta sitä, mitä odotettiin: kauppa oli liian yksipuolista ja kukkoina tunkiolla heiluivat oligarkit.

:::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin kuukausiliitteessä 12/2022 tarkastellaan Saksan halua ja mahdollisuuksia toimia Euroopan ja erityisesti Ukrainan auttajana. Toimittaja Teppo Sillantaus perkaa kaikkea sitä,  mikä Saksan ulkopolitiikassa  on asetettu kyseenalaiseksi. Pääväite on, että Saksa ei panosta läheskään täysimääräisesti Ukrainan itsenäisyystaistelun tukemiseen sodassa Venäjää vastaan.

Saksa on valinnut ”Ruotsin linjan”, jossa raha ja vauraus ovat kaiken perusta: Onko Saksa siis Ruotsi? Ainakin voisi sanoa, että maiden välillä vallitsee hyvinvointisukulaisuus ja tämä yhdistelmä muodostaa antiteesin niille ajatuksille, joilla rakennettiin Venäjä-suhteiden vihanpito. Mutta kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja on liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut Ruotsissa perustavaa laatua olevalla tavalla. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” pihiydestä, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa eikä halua sodan osapuoleksi? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun ja aseiden käyttöön ja ylläpitoon on jatkunut näihin päiviin. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Miten se täyttäisi Naton velvoitteet? Saksalaisten panssarivaunujen ja hävittäjien epäkuntoisuus oli kaikille kammottava yllätys. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on ylipäänsä pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta sentään omaksuttaneen.

Saksa luottaa Natoon, Nato luottaa Yhdysvaltoihin ja Yhdysvalloissa taistelee kaksi pääsuuntausta: yhteisvastuu lännen puolustamisesta ja vetäytyminen Yhdysvallat ensin -ajattelun mukaisesti omalle mantereelle. Mikä on Naton jäsenmaiden avustamiseen perustuvan viidennen pykälän uskottavuus?

Suomessa oikeustieteen tohtori Martin Scheinin luotaili Hesarin mielipidesivulla (14.1.2023) Naton jäsenvaltion sitoutumisen laatua ja määrää (käyttäen esimerkkinä Suomea) kirjoituksessaan ”Naton jäsenyys ei tarkoita sotaan sitoutumista”. Tämä teksti on provosoiva monelle periaatteelliselle natolaiselle. Kuin heittäsi bensaa tuleen.

 Scheinin veti rajaa Naton viidennen pykälän sitoutumisvelvoitteelle mm. seuraavissa kohdissa:

-velvoite auttaa toista jäsenmaata:  on Suomen itsensä päätettävissä missä määrin ja mitä apua annetaan.

-Suomen tulisi välttää tilannetta,  jossa siitä auttaessaan toista jäsenmaata tulee sodan osapuoli.

-Suomen ei tule ottaa alueelleen toisen jäsenmaan komentovallassa olevia joukkoja.

-Suomella ei ole velvoitetta hyväksyä ydinaseita alueelleen rauhan tai sodan oloissa.

Scheinin sai vastaansa pari entistä suurlähettilästä, jotka väittivät, että  Scheininin logiikalla apu esimerkiksi Ukrainalle ei poikkeaisi nykyisestä riittävästi ja heittivät pohdittavaksi olisiko Suomi tyytyväinen tämän tasoiseen apuun vastaavassa tilanteessa. He kokivat vesittämisenä rajoitteet, joita Scheinin asetti avun toimittamiselle.

Entiset suurlähettiläät väittivät, että Venäjä ei ollut uskaltanut hyökätä yhteenkään jäsenmaahan 70 vuoteen Naton ansiosta. Miten tähän olisi reagoitava? Itse näen esitetyn perusteen kovin heiveröisenä.

Ylipäätään Suomessa tarvittaisiin Scheininin esittämien ajatusten kaltaisia avauksia. Nyt Naton puolesta intoilevat ovat vallanneet kritiikittömästi keskusteluympäristön.    

:::::::::::::::::::::::::::::

Kaasuputkien räjäytykset olivat  konkreettinen esimerkki Saksan linjan haaksirikosta. Silti se vieläkin – kaiken jälkeen - kantaa huonoa omaatuntoa toisessa maailmansodassa aiheuttamastaan hävityksestä sekä Ukrainalle että Venäjälle.

Nostan Saksan linjan kaikesta huolimatta sodan vaihtoehdoksi, vaikka se kärsikin kriisin tässä vaiheessa julkisuuden langettaman tuomion rohkeuden puutteesta.

Elämme eskaloituvan sodan uhan alla, siitä ei pääse mihinkään. Puhutaan sodan sumusta: tässä vaiheessa  vallitsee läpinäkymätön usva rauhantoiveiden ja sodan laajentamispyrkimysten välisellä harmaalla vyöhykkeellä. Sergei Lavrovin mainitsema ja hyljeksimä eurooppalainen arvoyhdistelmä on epäilemättä haasteiden edessä. Venäjä tarjoaa - epäuskottavasti - omaansa tilalle.

Sodan lopputulos on hakusessa. Emme tiedä voimasuhteita ennen kuin niitä koetellaan. Voi paljastua muitakin savijaloilla seisovia jättiläisiä kuin Venäjä.