Muistan, kuinka 2000-luvun alussa esittelin kansainvälisen PISA-koulusaavutustutkimuksen tuloksia kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä koko uransa opettaneelta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä. PISA-tutkimus järjestetään joka kolmas vuosi, ensimmäisen kerran vuonna 2000. Pandemian takia viimeisin mittaus siirtyi vuodelta 2021 vuodelle 2022 (tulokset julkistetaan vuonna 2023).
Suomen menestys oli loistava ensimmäisessä
PISA-tutkimuksessa. Olimme selviä ykkösiä esimerkiksi lukutaidossa. Mielenkiintoinen
havainto: silloin vain harvat Suomessa olivat kiinnostuneita tuloksista. Olisi
luullut, että ykköspaikka olisi hivellyt itsetuntoa, mutta ei. Suhtautuminen
oli vähän sellainen, että onhan näitä nähty, tai että hyvähän tämä on, mutta
onhan tämä tiedetty. Siihen aikaan mm. Yrjö Ahmavaara arvosteli ankarasti
suomalaisten muista testeistä saamia oppimistuloksia varsinkin matematiikassa.
Kun PISA-menestystä alkoi tulla, hiljeni
Ahmavaarakin.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Palasin asiaan vuonna 2013
blogikirjoituksessa ”PISA ja menestyksekkään oppimisen kulttuuri” vuoden 2012
tuloksia arvioidessani. Suomen menestys oli edelleen huippuluokkaa. Suomi
oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien).
Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.
Sitten huolestuttavat viestit vuoden 2012 PISAsta.
Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset
olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa.
Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi jopa 1,5 vuoden
verran!
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Arvioin tuolloin (2013) kokemaani
koulun ja opetuksen tilaa seuraavasti:
”Vuosien varrella koin kaikkein
tärkeimmäksi kysymykseksi silloisen työni (sivistystoimen johtaja) puolesta,
miten kouluopetus tulisi mahdollisimman lähelle ympäröivää yhteiskuntaa ja
päästäisiin irti suorakaiteen muotoisesta, kasarmimaisesta luokkaympäristöstä.
Vuosien varrella on tapahtunut edistystä, mutta samaan aikaan ”ympäristö” on
liukunut alta pois. Meneillään on ikään kuin taistelu nuorten sieluista.
Oppilaiden huomiosta kilpailevat monet muut asiat: harrasteiden kirjo
esimerkiksi on valtavasti laajentunut 20 vuodessa. Mutta kouluhan on oppilaan
työtä, miten harrasteet voivat syödä siltä aikaa? Kyllä ne syövät. Monet
esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat lähellä kaikenikäisten
harrastuksia. Koulujen tulisi olla kilpailukykyisiä näissäkin asioissa.”
(Edelleen vuonna 2013)
tilannekatsaukseni jatkui huolestuneisuuden merkeissä:
Kuntosaliharrastukseni yhteydessä kaverini ilmoitti – monivuotisen opettajatyön
antamalla auktoriteetilla - että oppilaat ovat laiskistuneet. Yritin sanoa,
että mukavuudenhalu on ehkä lisääntynyt, mutta ei, kaverin mielestä kysymys oli
laiskuudesta. Toinen syy hänen mielestään on, että vanhempien aika menee oman
uran luomiseen, lapsille ei riitä aikaa. Paha näitä on kieltää, vaikka ovatkin
aika kategorisia mielipiteitä.
Ja vielä vuoden 2013 erittelyä….
Suomi on kuitenkin PISA-menestyjä edelleen. Turha
tässä on ripotella tuhkaa pään päälle. Mutta Itä-Aasian maat ovat kerenneet
edelle. Kehitys on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mistä on kysymys?
Seurasin TV:stä vuosia sitten tullutta ohjelmaa, jossa
pohdittiin ÄO-mittausten näkökulmasta eri maanosien menestystä. Aasialaiset
olivat huipulla, kuten olettaa saattoi. Ja afrikkalaiset pitivät perää.
Tuloksia analysoitaessa tuli hyvin selkeästi esille kulttuurinen tausta:
aasialaisia kannustettiin huomattavasti voimallisemmin kuin esimerkiksi
afrikkalaisia. Aasialaiset käyvät koulua autoritäärisessä ympäristössä, mutta
menestymisen halu on se, joka ratkaisee. Kannustavuus tulee tietenkin kotoa.
Isit ja äidit haluavat kullanmurunsa menestyvän. Tällaista ilmiötä ei ollut
havaittavissa Afrikassa. Tuloksissa annettiin ymmärtää, että mitkään luontaiset
(so. geenierot) eivät selitä tuloksia, vaan nimenomaan innostava ja motivoiva
oppimisympäristö.
Painopiste on muutoinkin siirtynyt monissa asioissa,
myös osaamisessa, Tyynenmeren alueelle (pois lukien Australia ja
Uusi-Seelanti). Itä-Aasiasta on hyvät yhteydet USA:n länsirannikolle.
Amerikkalaiset eivät kylläkään ole saaneet PISA-tartuntaa aasialaisilta, mutta
aasialaiset ovat voineet hyötyä mm. hyvistä työpaikoista uudella mantereella.
Tämä kannustaa aasialaisia yhä parempiin suorituksiin, kun nähdään, mitä
koulumenestyksen päässä voi odottaa. Myös teollisuuden menestys Etelä-Koreassa
ja muissa vastaavissa maissa kertoo kasvavasta osaamisen ja oppimisen kulttuurista.
Ei auta, jos todetaan, että ei hyväksytä Aasian autoritääristä kulttuuria.
Tulee löytää vaihtoehtoisia reittejä.
Oleellista olisi havaita, että Suomi on aikanaan
ollut samassa asemassa kuin nuo aasialaiset kilpailijamme. Meillä oli halu
näyttää, ja me näytimme! Nyt olemme hiukan väsähtäneet, ei sen enempää. Ongelma
on siinä, että alavire on jatkunut melko kauan.
Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana,
väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. PISA-tutkimus osoittaa, että sama
ilmiö on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa
(Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).
Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin:
Suomessa on ollut opetuksessa erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on
ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat
lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään
nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö
meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja
oppilaat oppivat. En jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on
löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä
koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat
päälle?
::::::::::::::::::::::::::::
Sitten hyppään vuoden 2012-2013 kokemuksista nykypäivään
ja arvioin Suomen saavuttamia tuloksia PISAssa viime vuosien näkökulmasta. Tulokset
ovat vähitellen heikentyneet. On lukemattomia kysymyksiä, joihin vaadittaisiin
vastaus: Miksi oppimistulokset paranivat 1960-luvulta 1990-luvulle? Miksi ne
kääntyivät vuosituhannen vaihteessa laskuun? Miksi vuoden 2006 jälkeen
lukutaito on laskenut lähes vuoden oppimista vastaavan määrän? Myös oppimisen
kannalta tärkeässä kirjoitustaidossa on puutteita.
Vastauksia on etsitty mm. tuoreessa opetus- ja
kulttuuriministeriön sivistyskatsauksessa. Raportissa todetaan, että syyt
oppimistulosten laskuun ovat suureksi osaksi tuntemattomia. En kuitenkaan
arviossani - jonka esitän seuraavassa - referoi pelkästään viranomaisraporttia,
vaan esitän myös omat arvioni uusista haasteista ja tapahtuneesta kehityksestä.
1) Teknologinen kehitys on muuttanut lukutottumuksia. Mitataanko
lukemisen osaamista oikeilla mittareilla?
2) Kirjastojen lainaustoiminta on vähentynyt vuoden 2006 jälkeen.
Lainaajien osuuden vähentymisessä on tapahtunut paradigman muutos.
Lukutottumukset ovat muuttuneet.
3) Koulutuksen rahoitus on vähentynyt. Kilpailu rahoituksesta on kovaa.
Työn tuottavuuden heikko kehitys muodostaa haasteen rahoituksen kasvulle.
4) On pula hyvistä opettajista. Alanvaihtohalu on kasvanut.
5) Huomion kiinnittäminen opettajien ja rehtoreiden hyvinvointiin
on ollut puutteellista.
6) Ei ole panostettu tarpeeksi lasten ja nuorten hyvinvointiin.
7) Pandemia on vaikuttanut kielteisesti oppimistuloksiin. Pandemian
taittumisen pitäisi näkyä opetuksessa (merkkejä tästä on nähtävissä).
8) Sukupuolten väliset erot ovat kasvaneet. Tytöt ovat paikoin ylivoimaisia
testituloksissa. Opetuksen rakenteiden muutostarpeet?
9) Perheiden sosioekonomisten erojen kasvaminen on johtanut oppimistulosten
eriytymiseen.
10) Kantaväestön ja maahanmuuttajien väliset erot ovat suuret.
Haasteet kasvavat sinänsä välttämättömän maahanmuuton lisääntyessä.
11) Oppilaskeskeisyys on liian kritiikittömästi sivuuttanut
opettajakeskeisyyden. Heikompien oppilaiden tulokset ovat heikentyneet. Heterogenisoituva
oppilasaines tarvitsee opetuksen eriyttämistä.
12) Valtion opetushallinnossa on omaksuttu väljä ohjaustyylinen ote,
jonka avainkäsite on itseohjautuvuus sekä opettajien että oppilaiden tasolla. Molemmilla
on vaikeuksia päästä kiinni itseohjautuvuuden tavoitteeseen.
13) Koulujärjestelmän reagointi yhteiskunnalliseen muutokseen on hidasta.
Oppilaiden, (painostaviksi koettujen) vanhempien, opettajien ja hallinnon keskinäiset
suhteet ovat muutoksessa. Viro on omaksunut Suomen roolin oppimisen eurooppalaisena
johtotähtenä.
Kansallisen
koulutuksen arviointikeskuksen Karvin pitkittäisarvioinnissa selvitettiin
vuoden 2020 syksynä kolmasluokkalaisten osaamista matematiikassa, äidinkielessä
ja kirjallisuudessa. Arviointi paljasti, että Suomen kouluissa on satoja
sellaisia oppilaita, jotka eivät osaa vielä kunnolla lukea.
Päinvastaiseenkin
suuntaan vaikuttavia tuloksia on saatu,
joten tilannetta ei kannata tulkita lohduttomaksi. OKM:n tuoreen sivistyskatsausraportin
mukaan vuonna 1975 syntyneet ovat tosin Suomen koulutetuin ikäluokka, mutta
toisaalta suotuisaa kehitystä on tapahtunut 2010-luvun jälkipuoliskolla. Se
näkyy niin, että alle 28- vuotiaat suomalaiset olivat vuonna 2020 koulutetumpia
kuin vuonna 2010.
Ja vielä kurkistus
tulevaisuuteen:
On vaara – joka on
jo osin toteutunut - että koulun opetusaihealueiden kirjo kasvaa ja perustaidot
jäävät vaille riittävää resursointia, jonka seurauksena PISA-tulokset
heikkenevät.
Perustietojen ja perusosaamisalueiden
lisäksi kouluopetuksen tulisi perehdyttää nuoria aiempaa intensiivisemmin työelämän
tulevaisuuden haasteisiin, so. etätyöhön, tekoälyyn ja muihin työelämään vaikuttaviin
muutoksiin. Muuttuva elinympäristömme on myös yksi oppimisen keskeisistä kohteista.
On löydettävä tasapaino perusopetukseen panostamisen ja koulun laajemman
tehtävän välillä.
Kaiken kaikkiaan peruskoulu
on isomman remontin tarpeessa. Tavoitteena tulee olla peruskoulu 2.0.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti