Muutaman viime vuoden aikana on käyty laajaa keskustelua suomalaisten liian aikaisesta eläköitymisesta. Tämä liittyy kirjoitukseni teemaan siten, että eläköitymisen hidastamisella pyritään työn tarjonnan lisäämiseen. Se, että ihmiset pysyvät kauemmin työmarkkinoilla lisää työn tarjontaa ja nostaa työllisyysastetta. En puutu tässä yhteydessä laajemmin eläköitymishaasteeseen, vaan tartun Helsingin Sanomissa esille tulleeseen kiistaan työn tarjonnan ja työn kysynnän problematiikasta.
Juhana Vartiainen toi Ruotsin tuliaisina keskusteluun voimakkaan työn tarjonnan lisäämiseen painotuksen. Tällä hän tukee niitä, jotka haluaisivat työurien olevan pidempiä. Vartiaisen mielestä tästä on saatu hyviä kokemuksia Ruotsissa. En kiistä tätä, mutta suhtaudun varauksella Vartiaisen yksinkertaistuksiin. Liiallista Ruotsi-keskeisyyttäkin pitäisi välttää. Saksassa on toteutettu samantyyppinen työn tarjonnan lisäysohjelma jo useita vuosia sitten. Mielenkiintoista on, että Saksassa toteuttajana oli sosialidemokraatti Gerhard Schröder ja Juhana Vartiaistakin on pidetty demarina.
Nordea-pankin tutkimusjohtaja Aki Kangasharju tuo keskusteluun mielenkiintoisen vasta-argumentin. Hän toteaa Hesarissa (26.7.2012), että nimenomaan työn kysyntää pitäisi lisätä. Tällä saataisiin aikaiseksi työn tuottavuuden kasvua sillä ehdolla, että syntyisi korkean tuottavuuden työpaikkoja. Kangasharjun mukaan Ruotsissa on ajauduttu tilanteeseen, jossa työn tarjonnan lisääminen on johtanut osa-aikaisuuden ja pätkätyön lisääntymiseen. Ja lisääntyminen on tapahtunut pienipalkkaisissa ja alhaisen tuottavuuden töissä.
Mielenkiintoinen asetelma ! Itse olen pohtinut tätä asiaa hyvinvointiyhteiskuntafilosofian kannalta. Tässä tulen lähelle Kangasharjun kantaa. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta (ja ruotsalainen myös !) on pysynyt iskukyisenä nimenomaan sen takia, että korkeaan ammattitaitoon on panostettu. Näin on saatu aikaan varsin hyvä työn tuottavuus. Samaan aikaan solidaarisella palkkapolitiikalla on tapettu heikkotuottoisia työpaikkoja. Heikot yritykset ovat joko lopettaneet toimintanasa tai sulautuneet tehokkammin toimiviin, koska palkanmaksukyky ei ole riittänyt. Hyvät tulot hyvissä työpaikoissa ovat johtaneet kohtuullisen korkeisiin verokertymiin. Yhteisvaikutuksena on ollut hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan korkea taso.
Ruotsi ja Saksa - kaksi hyvinvoinnin pioneeria ja mallimaata - ovat nyt ottaneet askeleita siihen suuntaan, että työllisyysastetta on pyrittävä nostamaan laajentamalla matalapalkkatöitä. Saavutukset Saksassa ovat olleet vaikuttavat: työttömyys on vähentynyt ja tilannehan on Ruotissa myös hyvä. Seurauksena Saksaan on syntynyt miljoonien matalapalkka-alaisten joukko työmarkkinoille. Tähän Kangasharju viittaa kriittisessä mielessä, vaikka ei mainitsekaan Saksaa esimerkkinä. Vaikuttaa vähän siltä, että sekä Ruotsissa että Saksassa halutaan ihmiset ensisijaisesti töihin ja vasta sitten katsotaan, mitä työpaikkoja on syntynyt. Ajatus on poliittisesti varmaan suosittu. Pitää ottaa vastaan mitä työtä tahansa ! Itse suhtaudun tähän kehitykseen kriittisesti Kangasharjun tapaan.
Ollaanko siis hyvinvointiyhteiskunnan kunniakkaista perinteistä luopumassa Saksassa ja Ruotsissa ? Ei varmasti, mutta ehkä suunta jonkin verran muuttuu. Kysymys on myös siitä annammeko globaalissa kilpailussa periksi. Mielestäni meidän kannattaisi ensisijaisesti taistella korkean tuottavuuden työpaikkojen puolesta eikä antaa periksi tyytymällä matalapalkkaisiin palvelualan (osa-aikaisiin) työpaikkoihin.
Tuntuu siltä, että Vartiainen ikään kuin toteaa tilanteen tapahtuneena tosiasiana eikä lähde taistelemaan tuulimyyllyjä vastaan ja vastaavasti Kangasharju haluaisi kunnianhimoisemman lähtökohdan yhteiskunnan kehittämiselle. Kysyntää painottava ajattelu siis pyrkii nostamaan palkkatasoa ja tarjontaa painottava laskemaan sitä. Kysyntäpainotteisuuden valinta edellyttää erittäin vahvaa luottamusta omaan kilpailukykyyn. Sen tuomat korkeammat palkat ja parempi työn tuottavuus nostaisivat verotuloja vastaamaan palvelujen kustannusten vaatimaa tarvetta.
Kangasharjun mukaan – noudattamalla Vartiaisen oppeja – kilpailukyky kyllä paranisi hieman , mutta kilpailukykyä haettaisiin kuitenkin työn hintaa alentamalla. Yhdysvalloissa on selvästi tapahtunut kehitys, jossa osa työpaikoista on niin matalapalkkaisia, että ihmiset on nostettava kuiville verovähennyksillä. Ja kyllä niitä piisaakin. Seurauksena on ollut kuitenkin verotulojen vähenemä, jossa tulot kattavat vain 60-65 % liittovaltion menoista. Amerikkalainen linja painottaa työn tarjontaa ja seuraamukset ovat sen mukaiset. Kysyntää painottavat ”krugmanilaiset” ovat oppositiossa.
Emme pääse siitä mihinkään, että hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee riittävästi hyväpalkkaisia työpaikkoja, jotta luodut palvelut pystytään ylläpitämään. Globaali kilpailu on niin kovaa, että saamme tehdä kaikkemme työtä luovien innovaatioiden eteen, jotta työpaikat pysyvät Suomessa. Toisaalta, puhuvatko Vartiainen ja Kangasharju ainakin osittain toistena ohi ? Ne ovat yksiä ihmisiä, jotka toimivat korkean tuottavuuden aloilla ja toisia, jotka työskentelevät matalapalkka-aloilla. Molempia tarvitaan !
Vartiainen - kuten moni muukin - on esittänyt eläkkeellesiirtymisen myöhentämistä työn tarjonnan keskeisenä lisääjänä. Mikäpä siinä. Keinot vain olisi oltava sellaiset, että kaikki osapuolet ne hyväksyvät. Itse näkisin ratkaisevana asiana eläkkeellesiirtymisen joustavuuden lisäämisen. Yksilölliset erot työkyvyssä ovat 60 vuoden iän jälkeen todella tuntuvat. Nykyinen osa-aikaeläke ja eläkkeen superkertymä ovat kyllä kohtalaisia välineitä työn tarjonnan lisääjinä, mutta joustavat työajat olisi pystyttävä myymään nykyistä paremmin työnantajalle. Tarvitaan selvästikin uusia aloitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti