Paul Krugman pohtii kirjassaan Stop this depression now, miksi taloustietelijät eivät pystyneet ennustamaan finanssikriisin syntyä. Krugman käyttää uusliberalismin aikakauden taloustieteestä nimeä Dark Age Economics. Hän valittelee sitä, että 1930-luvusta ehdittiin jo välillä (1970-luvulle tultaessa) ottaa opiksi, mutta 1980-luvulta lähtien opit unohdettiin. Miksi ? Syynä hän näkee taloustieteen valtavirran kääntymisen pois keynesiläisyydestä ja suuntautumisen kohti monetarismia ja uusliberaaleja talousoppeja.
Taloustieteen valtavirraksi nousi ”tehokkaiden markkinoiden teoria”. Sen isänä voidaan pitää chicagolaista Eugene Famaa. Sen mukaan esim. pörssikurssit kuvastavat aina osakkeen oikeaa arvoa. Ihmisen käytöstä ohjaa uusliberalismin mukaan rationaalisuus. Uusliberalismi kuorrutti tehokkaiden markkinoiden teorian määrittämällä, että kun jokainen ihminen ajattelee omaa parastaan niin syntyy kaikkien yhteinen hyvä. Kehitettiin matemaattisia malleja, joita vahvistettiin tilastoaineistolla. Osa tilastoista tukikin malleja, mutta loppujen lopuksi teoriat olivat liian kapea-alaisia kuvaamaan reaalitodellisuutta.
Krugman käyttää esimerkkinä virheajatuksista Robert Lucasia (joka on Yhdysvaltain kansantaloustieteilijöiden yhdistyksen presidentti). Lucas totesi vuonna 2003 puheessaan, että taantuman torjunta on ratkaistu makrotaloustieteen avulla. Krugman toteaa kuivasti, että nämä sanat sopisivat kuuluisiksi ”viimeisiksi sanoiksi”. Muutaman vuoden päästä nähtiin, miten pieleen arvio meni.
Taloustieteen kehitys noin 80 vuoden ajanjaksolla on nähtävä kahden suuntauksen välisenä taisteluna: keynesiläisyys vs. anti-keynesiläisyys. Krugman on vahvasti keynesiläisen suunnan kannalla. Keynesiläiset kannattavat finanssipoliittista elvytystä (työllisyysnäkökohta) , eivät näe valtion velkaantumista ensisijaisena uhkana (vain velkojen ja saatavien välinen netto merkitsee), kannattavat valtion interventiota kriisissä, eivät vastusta keskuspankin setelielvytystä, eivätkä pelkää inflaatiota, koska Japanin kokemuksen perusteella taantuma estää inflaation aina deflaatioon saakka (talouden ylikuuumeneminen on sitten eri asia, ”no boom, no inflation”). Oleellista on myös, että talouden sääntely nähdään tärkeänä. Vastustajat haluaisivat supistaa julkisen sektorin tarjoamia palveluita, eivät halua valtion työllistämispyrintöjä, näkevät inflaation vaarana kriisissä ja pitävät valtion velkaantumista uhkana. Toteutunut sääntelyn purku on anti-keynesiläisten mukaan vahvistanut taloutta.
Tietenkin nämä näkemykset ovat pelkistyksiä. Asioiden ymmärtämistä hankaloittaa esim. Yhdysvalloissa politiikan vastakkainasettelu, joka tuo valtavan propagandavyöryn keskusteluun. Villakoiran ydintä ei tahdo löytyä. Johtopäätöksenä on kuitenkin sanottava, että uusliberaali trendi on vahvistunut ja itse asiassa muodostunut lähes vallitsevaksi viimeisten 30 vuoden aikana lukuunottamatta aivan viime vuosia.
Samalla, kun julistettiin keynesiläinen taloustiede kuolleeksi ei sille pystytty kehittämään tosiasiallista vaihtoehtoa. Pahempaa oli kuitenkin se, että yliopisto-opetuksessa demokratian pelisääntöjen ja sananvapauden periaatteiden vastaisesti torjuttiin kaikenlainen keynesiläinen lähestyminen talouteen. Krugman lainaa Lucasia, joka vuonna 1980 eräässä seminaarisssa kuuluisalla tavalla julisti, että jos yksikin seminaarin osanottajista esittelisi keynesiläisiä lähestymistapoja talouteen voisivat seminaarilaiset aloittaa ”kuiskuttelun ja tirskumisen”. Viimeisen 30 vuoden aikana ei ole läheskään riittävästi saatu vastavoimia vallitsevalle uusliberaalille suuntaukselle. On selvää, että yliopisto-opetuksella on tässä merkittävä rooli. Lucasilaiset ovat opettaneet, että taantumat ovat rationaalisia (lue: tehokkaita) reaktioita teknologisiin shokkeihin ja että työttömyys on vain tilapäinen ilmiö, koska yritykset eivät ole heti valmiita esimerkiksi talouden vaihteluista johtuviin hinnoittelumuutoksiin. Mutta miten on käynyt ? Juuri näinä päivinä on uutisoitu, miten Yhdysvalloissa on jouduttuu pitkäaikaistyöttömyyden syndroomaan. Työttömyys ei olekaan tilapäistä, vaan pitkäkestoista.
Ben Bernanke korosti 2003-2004 Fedin kakkosmiehenä, että huomiota ei pitäisi kiinnittää suhdannevaihteluihin . Niillä ei ole enää merkitystä. Sen sijaan kaikki huomio tulisi kiinnittää teknologisiin innovaatioihin. Tämä on lähes käsittämätön ajattelutapa, kun pannaan merkille että informaatioteknologiakupla oli juuri puhjennut ja osoittanut puheet ”uudesta taloudesta” tyhjiksi. Näyttää käyneen juuri päinvastoin eli suhdannevaihtelut ovat jyrkentyneet. Myös Alan Greenspan luotti 2000-luvun alussa täysin uusiin teorioihin. Greenspan suhtautui subprime-laina varoitteluihin yliolkaisesti ja korosti, miten modernilla talousteorialla oli asuntolainat ja niiden myöntäminen kontrollissa. Tämä perustui ajatteluun, että uusilla rahamarkkinainnovaatioilla pystyttiin asiakaskohtainen riski räätälöimään paljon aiempaa paremmin.
Miten anti-keynesiläiset ovat reagoineet erehdyksiinsä ? On hämmästyttävää, miten omia virheellisiä käsityksiä on lähes mahdotonta myöntää. Kriisin mahdollisuutta ei nähty, sitä ei teorian mukaan pitänyt tulla. Kun kriisi sitten iski päälle se aluksi kiellettiin. Kun hätä oli suuri myönnyttiin kyllä valtion väliintuloon (muulloinhan valtion interventio edustaa sosialismia). Ennaltaehkäisy on tässä ajattelussa mahdotonta. Kupla on kupla vasta kun se puhkeaa.
Uusliberaalien erikoinen näkökulma tulee esille esimerkiksi suhtautumisessa työttömyyteen. Teorian mukaan työttömyys on vapaaehtoinen tapa jäädä odottelemaan, että olosuhteet paranevat. ”Jos tämä kuullostaa järjettömältä, niin se johtuu siitä, että se on järjetöntä”, toteaa Krugman. Itselleni muistuu mieleen, kun professori Arthur Laffer (kuuluisan Lafferin käyrän isä) erehtyi karkeasti huutaessaan väittelytilanteessa vuonna 2006, että Yhdysvalloissa ei ole mitään asuntokuplaa (kupla oli tuolloin huipussaan). ”Yhdysvalloilla ei ole koskaan mennyt näin hyvin !” Mitään katumusharjoitusta en häneltä ole pannut merkille, päinvastoin omaan ideologiaan on kiinnitytty entistä vahvemmin.
Krugman lainaa 1940-luvun taloustietelijää Michael Kaleckia päästäkseen selvyyteen, mistä julkisen ja yksityisen herkässä tasapainossa on kyse. Kaleckin mukaan finanssimaailma ja yritykset vaativat valtiolta ”state of confidencea”, tietynlaista kirjoittamatonta luottamussopimusta olla puuttumatta työllisyyteen. Julkisen vallan puuttuminen työllisyyteen koetaan vastaavasti tämän ”luottamustilan” rikkomiseksi. Kaikki mikä rikkoo tätä luottamusta vastaan voi aiheuttaa kriisin. Krugmanin mukaan sama ”huoli” on voimassa edelleen: pyrkimykset korottaa verotusta sekä lisätä kustannuksia ja säätelyä työllisyyden parantamiseksi koetaan uhkaavina kasvulle ja investoinneille. Kenen mielestä ? Kansalaisten mielestä sanovat Kaleckin ja Krugmanin vastustajat. Kysymys on selkeäati ideologiasta: rikkaiden asemaan ei saa puuttua kiristämällä verotusta. Tekosyynä käytetään tavallisten kansalaisten suuttumusta veronkiristyksiä vastaan. Kaleckin ja Krugmanin mielestä on tärkeää hankkia kansalaisten tuki noudatettavalla aktiiviselle työllistämispolitiikalle ja tietenkin onnistua siinä.
Amerikkalaiset taloustietelijät on jaettu - ehkä hiukan keinotekoisesti - kahtia: on saltwater ekonomisteja (rannikkoyliopistojen keynesiläiset talouden sääntelyä kannattavat ekonomistit) ja freshwater ekonomisteja (sisämaan laissez faire -ekonomistit). Juuri kun suolattoman veden ekonomistit pääsivät voitolle he saivat vastaansa nousevat keynesiläiset. Samaan aikaan erilaisten suuntausten muotoutuminen on jatkunut: on real business cyclen kannattajia ja uuden keynesiläisen teorian kanattajia. Krugman liputtaa varauksin uuden keynesiläisyyden puolesta samalla tuomiten freshwaterit, jotka edelleen näkevät taantumat rationaalisina vastauksina talouden shokeille ja työttömät ryhmänä, joka vetäytyy työelämästä vapaaehtoisesti palatakseen töihin, kun olosuhteet paranevat.
Olisi tärkeää, että Krugmanin teos suomennettaisiin. On tärkeää saada julki vastavoima myös Suomessa, jossa on toteutettu mieto versio uusliberalismista. Kyllä Krugman on sen ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti