Miksi Suomi liittyi aikanaan EU:hun ? Monet vaikuttajayksilöt mm. Aatos Erkko ovat maininneet syyksi turvallisuuspolitiikan. Tässä on nähtävissä traumaattiset kokemukset, jotka koskivat riippuvuutta Neuvostoliitosta. Haluttiin vastapainoksi turvautua länteen. On hyvin vaikeaa perustella muilla kuin psykologisilla syilla sitoutumista länteen. Siis EU toimi ikään kuin katalysaattorina sille, että päästiin irti Neuvostoliiton etupiiristä.
Takaisiko EU todella Suomen turvallisuuden tiukan paikan tullen ? EU on eripurainen yhteisö, joka ei käsittäääkseni tosipaikan tullen uhraisi voimavarojaan Suomen hyväksi. On ollut tapana sanoa, että uhka Suomelle tuli ja tulee aina idästä. Ei ihan näin. Konkreettisesti valloittaja-armeijat tulivat idästä, mutta vasta kun asiat oli sovittu lännen kanssa. Suomen sodassa 1808-09 kävi juuri niin, että Napoleon oli aktiivinen osapuoli painostaessaan Aleksanteri I:stä - jolle hanke oli vastenmielinen - riistämään Suomen Ruotsilta (saadakseen Ruotsin osallistumaan mannermaasulkemukseen). Toisen maailmansodan aattona Hitler ja Stalin sopivat keskinäisessä etupiirisopimuksessa, että Suomi kuuluu Neuvostoliitolle. Jälleen tarvittiin lännen lupa. Kun Neuvostoliitto epäonnistui talvisodassa Suomen valtausyrityksessä ja Molotov marraskuussa 1940 pyysi Hitleriltä lupaa täyttää etupiirisopimuksen velvoitteen eli Suomen valtauksen, Hitler kieltäytyi. Hitler oli varannut Suomelle roolin idän sotaretkessä. Suomen kohtalo oli jälleen idän ja lännen kilpailun pelinapppulana.
Myös Suomen itsenäistyminen voidaan nähdä suurvaltakonfliktin osana. Oli Suomen onni, että Venäjä oli heikko ja sen oli hellitettävä otteensa Suomesta. Ja kun saksalaiset puolestaan olivat saamaisillaan otteen Suomesta keväällä 1918 (Suomelle oli varattu rooli Saksan teollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden toimittajana) sen omat voimavarat loppuivat kesken. Näin tämäkin vaihe liittyi Saksan ja Neuvostoliiton - idän ja lännen - väliseen kilpailuun.
Suomen rooliksi turvallisuuspolitiikassa näyttää jäävän taistelu rauhan puolesta. Vain sillä tavalla Suomi voi säilyttää itsenäisyytensä. On vaikea kuvitella, miten Suomi EU:n ansiosta säästyisi sodalta, jos suurvaltakonflikti syttyisi. Mikä EU:n rooliksi sitten jää, jos turvallisuuspolitiikka sivuutetaan ?
EU on mielestäni ensisijaisesti yhteiskunnallisten ja taloudellisten erojen tasoittamisprojekti. Osittain se on ollut myös demokratisoimisprojekti. Se on ainakin pyrkinyt vakiinnuttamaan kansanvaltaiset järjestelmät. Kaikki tavoitteet ovat osoittautuneet idealistisiksi. Kulttuurierot maiden välillä ovat osoittautuneet aivan liian suuriksi. EU olisi onnistunut tavoitteessaan, jos Euroopan alue kauttaaltaan olisi ollut hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden läpäisemä. Toisin on käynyt ja Kreikka ja eräät muuta maat ovat pikemminkin hyväksikäyttöyhteiskuntia. Nyt hyvinvointiyhteiskunta (ml. kansanvaltainen järjestelmä ja kansansivistystyö) on jäänyt Etelä-Euroopan valtioille ikään kuin ulkoaopituksi, pinnalliseksi järjestelmäksi. Yhteiskunnan toiminnan rahoitukseen tarkoitetut varat on käytännössä varastettu yhteiskunnalta jättämällä verot yksinkertaisesti maksamatta.
Euroopan Yhdysvallat on varmasti ollut EU-ideologien aito tavoite. Tähän aitouteen on kuitenkin sekoittunut paljon itsekkäitä pyrkimyksiä. Ranskalaiset ja saksalaiset yritykset ovat hamunneet yhtenäisellä EU:lla markkinoita itselleen. Pankkisektori on idealistien iloksi ottanut suuria vastuita edellä mainitun tavoitteen onnistumiseksi. Etelä-Euroopan yhteiskuntien pönkittäminen Euroopan valtioiden ”tasalaatuisuuden” varmistamiseksi on osoittautunut utopistiseksi tavoitteeksi.
Skandinavian maiden - ja Saksan - hyvinvointiyhteiskuntien kehittäminen on vaatinut karkeasti ottaen 100 vuoden työn. Edes sodat eivät ole tavoitetta järkyttäneet. Etelä-Euroopan maat eivät pääse lähellekään tällaisia vuosimääriä. Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa oli voimassa diktatuurit vielä 1970-luvulla. Italian horjuva demokratia on tuottanut lukemattomia hallituksia toisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunnan vastuita hyvinvoinnin tuottamisessa ei ole tosiasiassa omaksuttu, vaan ne on nähty pikemminkin vaivaksi kotitalouksien omien projektien työstämisessä.
Lainakorot ovat klassinen esimerkki symboloimaan kilpailukykyeroja. EU-tavoite yhtenäisestä markkina-alueesta merkitsi toisiaan lähellä olevia lainakorkoja. Korkojen homogenisoinnissa päästiinkin kohtuullisen lähelle ihannetta, mutta kovalla hinnalla. Valtioden kyky hallita velkaantumista (joka ehkä Kreikkaa lukuunottamatta syntyi alun perin yksityiselle sektorille) oli täysin puutteellinen. Kävi kuten Suomen laman edellä, kun SKOP sai lainaa keskuspankilta samalla korolla kuin sitä vahvemmat pankit. Oli suunnaton kiusaus hankkia velkarahaa, kun sitä tuntui saavan niin helposti ja edullisesti. Oli sekä kysyntää että tarjontaa.
Demokratisotumiskehityksessä Saksa ja Ranska muodostavat oman lukunsa. Ranskassa on yhtynyt toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina eteläeurooppalainen poliittisen vakauden puute (varsinkin 1950-luvulla) ja pitkälle viedyn hyvinvointiyhteiskunnan menestystekijät. Lopputulos on ollut positiivinen, joskin herkkä erilaisille häiriöille. Saksassa on kokeiltu melkein kaikkia hallitsemisen muotoja viimeisen 100 vuoden aikana. Asiat ovat kääntyneet positiivisiksi, kun muut länsimaat ovat saaneet Saksan lebenstraum-houreet kuriin ja maa on saanut keskittyä siihen, missä se on hyvä. Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta poliittinen vakaus on ollut hyvällä tasolla ja kansalaisille on menestyvän elinkeinoelämän avulla luotu hyvä elintaso. Keinona on ollut hyvin säädelty järjestelmä, joka uusliberaaleille on ollut vastenmielistä. Esimerkiksi Björn Wahlroosin kaltaisille ”chicagolaisille” Saksan konsensus yksityisen ja julkisen välillä (ja sen tuoma menestys) on ollut vaikeaa ymmärtää.
Kulttuuristen muutosten aikaansaaminen Euroopassa on ollut paljon odotettua haasteellisempaa. Jotkut, kuten Paul Krugman olivat alunperinkin sitä mieltä, että suuri yhteinen Eurooppa ilman yhtenäistä valtiota ei onnistu. Sitäkin on yritetty Kaarle Suuren, Napoleonin ja Hitlerin toimesta, mutta väkivalloin. Jos liittovaltiota yritetään saada aikaiseksi väkisin se todennäköisesti epäonnistuu.
Ihmisten on vaikeaa hyväksyä, että jokin historiallinen prosessi kuten yhteinen Eurooppa kestää kymmeniä vuosia. Todennäköisesti se on kuitenkin ainoa väylä menestykseen. EU:n puolusteluksi keskipitkällä aikavälillä voi esittää sen, että kansallisvaltio on kovin heiveröinen yksikkö taistelussa rahamarkkinoiden mahtia vastaan. Tarvitaan vähintään EU:n kokoinen vastavoima asettamaan demokratian vastateesit.
Mutta ajaako moderni kehitys edellä esitetyn tavoitteen ohi ? Saatamme olla tilantessa, jossa pitkällä tähtäimellä globalisaatiokehitys, kehittynyt informaatioteknologia ja monet muut asiat joka tapauksessa vuosikymmenien varrella madaltavat kansakuntien välisiä raja-aitoja. Silloin pääteemaksi muodostuu ”itsestään tapahtuvan” kehityksen hallitseminen niin, että tulemme toimeen toistemme kanssa.
Tulevan kehityksen arvioiminen on tietenkin mahdotonta. Mihin suuntaan esimerkiksi tietoverkkojen hallinta muuttuu ? Tuleeko tietoverkoista moderni tapa pyrkiä alistamaan muita Napoleonin & co tapaan vai kehittyvätkö ne avoimempaan suuntaan ? Perusskeptikko voi ehkä sanoa, että ihmisluonteen tuntien entiset kiistat siirtyvät modernien välineiden avulla tapahtuvaksi taisteluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti