”En mahtanut itselleni mitään”. Tämä seiväshyppääjä Jere Bergiuksen kommentti omasta suorituksestaan Helsingin yleisurheilun EM-kisoissa kuvaa laajemminkin suomalaisten epäonnistumisten selittelyä kisoissa. Tietysti Bergiuksen selittelyt ovat omassa luokassaan. Helsingin Sanomien mukaan hän ”unohti olevansa EM-kisoissa”, kun ei ehtinyt ajoissa aloituskorkeutensa ensimmäiseen hyppyyn. Muutoinkin hypyt olivat - tosin vaikeissa olosuhteissa - suoraan sanottuna surkeita.
Bergiuksen mielipiteet voidaan nähdä laajemminkin kuvaamassa suomalaisten uinumista kisojen läpi. Oma pohdintani perustuu yleisurheilun seuraamiseen 1960-luvun alusta lähtien ja onpa aiempaa historiaakin tullut kahlatuksi.
Koko yleisurheilun luonne on muuttunut 50 vuodessa. Kun hirveän tosissani merkkailin tuloksia ylös ”Urheilukalenteriin” 1960-luvun alussa en aavistanut, mitä kaikkea voisi tapahtua. Silloin elettiin maajoukkueiden kulta-aikaa. Oli toki muitakin kansainvälisiä kilpailuja, joissa tehtailtiin tuloksia, mutta maajoukkueyhteenotot olivat kaiken suola. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain keskinäiset maaottelut olivat varsinaisia klassikkoja, valtavia kapitalismi vs. sosialismi -otteluja. Nythän maaottelukulttuurista on jäljellä reliikkinä lähinnä Suomi-Ruotsi ottelu. Tietenkin olympiakisat olivat kaikkein kovin juttu. Kisat olivat välillä hiukan väljähtämässä (ehkä Mexico Citystä 1968 Moskovaan 1980) levottomuuksineen ja boikotteineen. Mutta sen jälkeen varsinkin 1984 Los Angelesin kisoista lähtien on alkanut uusi loisto. Tietenkin vuodesta 1983 lähtien pidetyt maailmanmestaruuskisat ovat lisänneet yleisurheilun suosiota.
Vähittäinen siirtyminen GP-kulttuuriin muutti yleisurheilun luonnetta. Ensinnäkin laji yksilöllistyi. Urheilijat kilpailivat paitsi maalleen myös ennen kaikkea itselleen. Samaan aikaan raha sai yhä suuremman merkityksen yleisurheilussa. Oli sinänsä oikein, että naurettavasta ”ruskeat kirjekuoret” -kulttuurista päästiin eroon. Kysymys on kuitenkin laajemmasta ilmiöstä. Raha toi yleisurheiluun mukaan lahjakkuuksia huomattavasti aiempaa runsaammin. Suomalaiset saattoivat menestyä aiemmin paljolti siksi, että ”penetraatio” oli meillä merkittävällä tasolla, ts. yleisurheiluinnostus oli meillä laajempaa kuin muualla. Nythän tilanne on sellainen, ettei aiemman käytännön mukaisia tulostilastoja (100 parasta yleisurheilulajeittain) saada edes kokoon johtuen harrastaneisuuden vähenemisestä.
Tähtiurheilu - esimerkkinä vaikkapa Carl Lewis - toi yleisurheilulle aivan eri glorian kuin mitä sillä oli aiemmin. Samaan aikaan nousivat palkkiot tähtitieteellisiin summiin. Huippuyleisurheilun laajeneminen esimerkiksi Afrikkaan kiristi kansainväliset menestymiskriteerit aivan uudelle tasolle. On täysin ymmärrettävää, että suomalaisten suhteellinen menestys ei voinut jatkua.
Mutta mitä tapahtui suomalaisessa yleisurheilussa ? Suuret ikäluokat liittyvät tähän tarkasteluun oleellisesti. On selvää, että jos lapsia syntyy 108 000 vuodessa, kuten tapahtui 1940-luvun lopulla, on se aivan eria asia kuin jos lapsia syntyy 60 000 vuodessa, mikä tapahtui 1960-luvun lopulle tultaessa. Juuri 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun vaihteessa syntyneet ikäluokat toivat loiston hetkeksi takaisin 1970-luvulla. Nuorten ja nuorten aikuisten ikäluokkien pienuus 1960-luvulla (sota !) taas heikensi mahdollisuuksia menestyä tuolla vuosikymmenellä. Kuusikymmentäluvulla - johtuen suomalaisten penetraatioedusta - saatiin kuitenkin yksittäisiä menestyksia: Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen keihäässä, Rainer Stenius pituudessa, Pertti Pousi kolmiloikassa ja tietenkin Jouko Kuha 3000 metrin esteissä vain muutaman esimerkin mainitakseni. Mutta suurkisamenestys pääosin puuttui keihäänheittoa lukuunottamatta. Muistan kuinka suuri pettymys oli se, kun vuoden 1966 EM-kisoissa Budapestissa suurimmaksi menestykseksi jäi Reijo Vähälän neljäs sija korkeushypyssä. Siitä oli lyhyt aikamatka vuoden 1974 Rooman EM-kisojen mitalisateeseen. Ja siitä taas pitkä matka tämän päivän menestymättömyyteen.
Tietenkin sponsori- ja palkkiorahojen myötä tuli mukaan myös eriasteinen doping. Rahan ja kunnianhimon takia voidaan tehdä melkein mitä tahansa. Suomalaiset olivat hyviä omaksujia tässä ”lajissa” varsinkin 1970-luvulla. Edellisen vuosikymmenen menestysvaje sai aivan uudeen käänteen tultaessa 70-luvulle. Suomalaiset ikäänkuin löysivät dopingin - ja ilmeisesti ensimmäisten joukossa.
Syntyneisyyden taso on tietenkin vain yksi selittäjä yleisurheilumenestykselle tai menestymättömyydelle. Lajimäärä, joista ihmiset ovat kiinnostuneita on kasvanut räjähdysmäisesti. Tätä samaa harrastajajoukkoa, jota yleisurheilu aiemmin kiehtoi, on jakamassa mitä eriskummallisemmat lajit. Mitä pienempi laji sitä paremmat mahdollisuudet ovat menestyä !
Kaikki edellä luetellut yhdessä (suuret ikäluokat, dopingin laajamittainen käyttö sekä paremmat palkkiot) houkuttelivat lahjakkuuksia yleisurheilun pariin 1960-luvun lopulta lähtien. Oli muitakin syitä: suomalainen valmennus oli ilmeisen korkeatasoista 1970-luvulla. Kun muistelee tuon ajan tuloksia ei voi kuin hämmästellä niiden kovatasoisuutta: miesten 4 x 400 metrin joukkuen juoksi Munchenissä 1972 ajan 3.01,1, joka on tämän päivän suomalaisten huippujen ulottumattomissa. Uskomatonta on, että vain voittaja (Belgia) kykeni sivuamaan tuota aikaa juuri käydyissa EM-kisoissa. Samanlaisia esimerkkejä löytyy naisten puolelta. Mona-Lisa Pursiaisen 200 metrin aika 22,40 Moskovan Universiaadeissa vuonna 1973 on eurooppalaisten pikajuoksijoiden saavuttamattomissa tällä hetkellä. Ja niin edelleen. On pakko viitata tässä yhteydessä dopingin laajamittaiseen käyttöön.
Kun ajatellaan tämän päivän doping-kontrollia on se aivan eri tasolla kuin 1970-luvulla. En silti väitä, etteikö tänä päivänäkin olisi laajamittaista dopingia. Keinot ovat sofistikoidumpia eikä aineita voi käyttää aiempia (järkyttäviä) määriä. Tietysti herättää huomiota, jos vanhan Neuvostoliiton alueelta nousevat huiput eivät osallistu alkukauden GP-kisoihin (ja samalla doping-testeihin). Tämä avaa näiden maiden urheilijoille epäreilun kilpailuedun tultaessa EM-kisojen kaltaisiin kisoihin. Jos urheilija taas jää pois EM-kisoista, koska vähän ajan kuluttua ovat olympiakisat herättää sekin arvailuja dopingin käytöstä: ei haluta tulla testauttamaan itseä ”välikisoihin”. Tämähän muotoillaan niin, että EM-kisat sotkevat olympiakisoihin valmistautumisen. Niinkuin tietysti tekevätkin !
Kotimaassa dramaattisin esimerkki dopingin käytön vaikutuksista tulee kuulantyönnöstä. Lajissa oli parinkymmenen vuoden jakso, jolloin suomalaiset mörssärit pitivät 20 metrin rajaa pilkkanaan. Sitten tuli lukuisten huippumiesten käryjä peräjälkeen. Ne leikkasivat kuulantyönnön huiput sivuun ja nyt meillä on 18 metrin taso.
Samaan aikaan, kun menestymisen mahdollisuudet suurkisoissa ovat vaikeutuneet on kisoihinpääsykriteerejä höllätty. Yksi edustaja lajia kohden voidaan näköjään lähettää hyvin heppoisin perustein. Yritetäänkö tällä kannustaa urheilijaa ? Että annetaan ikään kuin palkkioreissu. En oikein usko, että tällainen motivoi. Nyt on nähty, että Helsingin kisojen alkuerissä monella suomalaisella oli ylivoimaisesti heikoin ennakkotulos koko porukasta. Kun tällaista urheilijaa sitten suorituksen jälkeen haastatellaan, tuntee kuulija kiusaantuneisuutta, kun urheilija yrittää selittää ”epäonnistumistaan”, vaikka alunperinkään mitään menestysmismahdollisuutta ei ollut. Vielä kiusaanuneemmalta kuulijasta tuntuu kun urheilija kertoo, miten mukavaa on aistia suurkisatunnelmaa. Alunperinkään ei ole ollut muuta tarkoitusta !
Kun olympiakisojen takia monet kärkiurheilijat jäivät pois EM-kisoista avasi tämä sauman menestyä monelle huipun tuntumassa olevalle urheilijalle. Tilaisuutta ei kuitenkaan osattu käyttää hyväksi. Suomalaisen yleisurheilun taso ei sittenkään ole riittävä edes tynkäkisoissa menestymiseen.
Meillä on toki edelleen yleinen kiinnostus yleisurheilua kohtaan korkeampi kuin ehkä missään toisessa maassa. Kansan tuen varaan voidaan rakentaa tulevaisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että useat urheilijat pääsevät kansainvälisen huipun (en nyt puhu välttämättä suurkilpailujen mitalikandidaateista) tuntumaan, mutta sitten menestys tyssää. Sille on jokin syy. Yksi syy voi tietenkin olla Suomen keskimääräista tiukempi dopingkontrolli (minkähänlainen kontrolli on Turkissa ?), mutta jos se jätetään sivuun, jää jäljelle lahjakkuuksien hakeutuminen muiden lajien pariin tai yksinkertaisesti se, että pieni kansakunta ei pysty entiseen mahtilajiin kehittämään huippuja. Toisaalta, jos huippuja onnistutaan saamaan jääkiekkoon, moottoriurheiluun tai alppilajeihin, niin miksei myös yleisurheiluun.
Jos kuitenkin tartutaan tuohon potentiaalisten menestyjien joukkoon niin itse kokoaisin parinkymmenen lahjakkaan urheilijan joukon, jolle järjestettäisiin hyvät olosuhteet kehittyä lajeissaan. Se vaatii jonkin verran resursseja, mutta en oikeastaan epäile, etteikö niitä löytyisi. Minkälainen urheilija sitten voisi päätyä tähän lahajakkuuskategoriaan ? Otetaan esimerkiksi nuori 400 metrin aituri, joka saavuttaa lajissaan tason 50,0-50,5 ja täyttää tietyt lahjakkuus/odotusarvokriteerit. Jos tällaiseen urhelijaan panostettaisiin (valmennus, lääketiede, huolto ym.), en epäile, etteikö kohtuullista menestystä löytyisi ainakin EM-tasolla. Tästä joukosta seuloutuisivat sitten todelliset huiput, joita ei varmaan olisi muutamaa enempää.
Menestymiskriteerit voitaisiin asettaa esim Ruotsin (tai Norjan !) nyt EM-kisoissa saavuttaman menestyksen tasolle (10 urheilijaa vähintään pistesijalle ja yksi voittaja). Mutta vaikka tähän ei ryhdyttäisikään tulen aina säilymään yleisurheilun ystävänä. Ilmiötä on järjellä vaikea selittää. Muistan kuinka suunnattoman innostuneena keräsin tilastoja ja lehtileikkeitä. Tätä innostusta viitoitti aikanaan Roberto L. Quercetani teoksellaan ”Kilpakenttien kuninkaat”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti