Kun tänä päivänä kuvataan tavallisten ihmisten velkaantumisongelmaa syytetään pääsääntöisesti ulkopuolisia tahoja. Rahamarkkinat ovat syyllisiä, koska tarjoavat tuotteitaan tyrkyttämällä, eivätkä varoita riittävästi velkaantumisen vaaroista. Yhteiskuntaa syytetään, koska se menee liian leväperäisesti ilmoittamaan, että valtio takaa lainat tavalla tai toisella. Tietysti on myös globaalin tason syitä. Ihmisten elintaso ei ole noussut (USA), koska työvoima ei ole kilpailukyistä ja palkkoja ei voida nostaa. Asia ratkaistaan ottamalla velkaa. Edelleen esimerkiksi Suomessa asuntojen hinnat nousevat nopeasti , joten velkaantuminen pahenee.
Monissa selityksissä on vinha perä, mutta perusteet ovat kuitenkin riittämättömät. Kirjassaan ”Liberalismin petos” Timo Hännikäinen ja Tommi Melender ottavat kantaa yksilön vastuuseen. Ajattelu on tervetullutta, vaikka kirjan pamflettiluonne pelkistää ja kärjistää asiaa liiaksikin.
Mihin siis on hävinnyt yksilön vastuuntunto velkaannuttaessa ? Moni varsinkin pankkialalla toimiva sanoo tähän heti, että ”ei mihinkään”. Tarkoituksena on kertoa, että ihmiset kyllä selviävät nykyisellä velkamäärällään. Mutta ovatko pankinjohtajat luotettevia todistajia ? Hehän todistavat omassa asiassaan: tavoitteena on myydä rahaa asiakkaalle.
Hännikäinen ja Melender korostavat 1960-luvulta alkanutta yksilöllistymiskehitysta. On rummutettu yksilöiden oikeuksien, ei niinkään velvollisuuksien puolesta. Itse en ulottaisi pahinta draivia 1960-luvulle saakka, vaikka vuosikymmen monissa suhteissa olikin murroskautta. Yksilöllisen ajattelun nousu ajoittuu mielestäni selkeästi 1980-luvulle. Eihän 1960-luvulla tai 1970-luvulla ollut laajamittaista velkaantumisongelmaa. Yksilöllistyminen liittyi tuolloin varmaan suomalaisen yhtenäisyyskulttuuurin pirstoutumiseen ja tabujen tietoiseen rikkomiseen. Näen tässä kehityksessä pääosin positiivisia piirteitä.
Kahdeksankymmentäluvulla alkanut rahamarkkinasääntelyn purku johti eräänlaiseen omia voimavaroja korostavaan tyylin muutokseen ihmisten käyttäytymisessä. Tässä on paljon hyväksyttävää, koska suomalaisuuteen oli pesiytynyt omia voimavaroja väheksyvä asenne. Pesuveden mukana seurasi kuitenkin paljon ikävääkin: ihmiset ryhtyivät riskeeraamaan euforisessa tilassa esim. osakemarkkinoilla. Pahinta oli kuitenkin räjähdysmäinen luottojen tuonti ulkomailta erityisesti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun vaihteessa. Aivan luissa ja ytimissä tunsi, miten ihmiset halusivat viestittää: vihdoinkin saan näyttää, mihin pystyn, vihdoinkin luottorajoitukset poistuvat ja saa näyttää todelliset kykynsä. Ahdistavasta maailmansodan jälkeisestä pula-ajasta irtauduttiin lopultakin !
Iloinen kulutusjuhla päättyi tunnetulla tavalla. Ulkomailta tuodut lainat paisuivat yhtäkkiä markan devalvaatiossa. Päälle iskenyt lama opetti paljon, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Tosin erityisesti pankkien riskinotto maltillistui. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin toinen: luottohanat avautuvat kovin helposti ja kymmenillä tuhansilla suomalaisilla lainojen määrä on riskirajoilla.
Melender ja Hännikäinen puhuvat ”vaatimisen kulttuurista”. Ihmiset ovat äärimmäisen vaateliaita halutessaan kovasti jotain. Tässä on paljon perää ja tämänkin ajattelutavan ajoittaisin kuusikymmenluvun sijasta kahdeksankymmentäluvulle. Ympäristön yltäkylläisyyden näkeminen houkutti ylenmääräiseen kuluttamiseen. Ihmiset ”vaativat ” tuloihinsa nähden ylellisiä asuntoja, autoja , kulutustavaroita….
Kulutusvetoinen elämäntyyli on siirtänyt vanhan ajan säästäväisyyden taka-alalle. Ei ole kiinnostusta asunnon laajamittaiseen ennakkosäästämiseen. Politiikan ja yrityselämän eliitti tukee ajattelua toista kautta: kun teollisuus tökkii niin ainakin kotimarkkinapalveluiden on toimittava. Kansalaisen kulutuksen nimiin vannovat kaikki osapuolet. Jospa teollisuuden edellytyksistä pidettäisiin yhtä hyvää huolta !
Pikavipit (mikä sana !) rehottavat lainansaannin helppouden symbolina. Paitsi lainsäädäntötoimia pikavippikulttuuria vastaan, tarvitaan myös kansalaiskasvatusta (ei erikoisen myyvä termi !) ihmisten käyttäytymisen oikaisijana. Perusopetus on tässäkin avainasemassa. Pikavippien korkolaskut opetusohjelmiin !
Palaisin kuitenkin vielä Melenderin ja Hännikäisen melko keveästi ohittamiin talouden laajempiin vaikutuksiin. Pidän kiistattomana, että viimeaikoina revenneet tuloerot ovat yksi syy pyrkimyksiin ”tasoittaa” elintasoeroja velalla. Yhdysvalloissa tähän liittyy vielä keski- ja pienituloisten heikko ansiokehitys, jota perheet ensin yrittivät korjata pidentämällä työpäivää, sitten ottamalla useampia töitä sekä lisäämällä naisten ansiotyössä käymistä. Esimerkiksi Robert Reich edustaa kotitalouksia ymmärtävää kantaa, jossa liiallinen velanotto tuli vasta viimeisenä vaihtoehtona kysymykseen.
Tietenkin valtiolla on oma roolinsa. Omistusasumisen ylikorostaminen erilaisin tukitoimin (korkovähennys, käsiraha-alennus USA:ssa ym.) on ollut omiaan lisäämään velkaantumista.
Tällä hetkellä ei ole nähtävissä, että vastuuntoisuus olisi korostetusti lisääntymässä. Tuntuu siltä, että lainsäätäjä on niin äänestäjän armoilla, ettei ole rohkeutta puuttua kriittisesti ongelmiin. Tätä suuntausta on korostanut uusliberaali ajatustapa, jonka mukaan jokainen löytää oman onnensa parhaiten ilman ulkopuolisten puuttumista asioihin. Voi olla, että tarvitaan iso kriisi ennen kuin muutos tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti