Paul Krugman on kirjoittanut kirjan, jolle hän on antanut nimen ”End this depression now !”. Hän antaa ymmärtää kirjan otsakkeella, että taantuman lopettaminen on meistä itsestämme kiinni. Taantuma voidaan päättää, jos vain haluamme tehdä tietyt toimenpiteet. Valitettavasti Krugmanin mielestä päättäjät tai enemmistö päättäjistä ei kykene tai halua ryhtyä taantuman päättäviin toimenpiteisiin.
Paul Krugman on ollut lähes koko meneillään olevan finanssikriisin ajan oppositiossa vallitsevaan talouspoliittiseen suuntaukseen nähden. Kolme vuosikymmentä uusliberaalia talouspolitiikkaa on jättänyt jälkensä. Trendillä on edelleen vahvat puolustajat, jotka eivät säiky epäonnistumisia. Eikö kokemus siis opeta ? Ei, jos alkuperäinen talouspolitiikkaa on pohjimmiltaan ideologinen. Se on siis syvälle juurtunut oppi, josta ei hellitetä, vaikka virheet olisivat kuinka suuria tahansa. No, ehkä kuitenkin on joku poikkeus. Tarkoitan Alan Greenspania, joka on myöntänyt, että trickle-down theory ei sittenkään toiminut.
Juuri tätä uusliberaalia ajattelua (”valumatalous”, ”tarjonnan taloustiede”) vastaan keynesiläinen Paul Krugman taistelee herkeämättä. Keynesiläisen opin mukaan talouden korkeasuhdanteessa tulee säästää ja laskusuhdanteessa kuluttaa. Nyt tehdään monissa maissa juuri päinvastoin. Menoleikkauslinja (austerity) on myrkkyä Krugmanille. Tuskin mihinkään asiaan hän on puuttunut niin tarmokaasti kuin eri valtioiden säästöohjelmiin taantuman vallitessa. Kaiken a ja o on kysynnän aikaansaaminen. Jos yksityinen sektori säästää taantumassa - mikä on ymmärrettävää - on julkisen sektorin kannustettava kuluttamaan. Ja vielä enemmän: sen on itse kulutettava. Tässä ei velan 100 prosentin osuus bruttokansantuotteessa paina mitään. Suuressa taantumassa velaksi kuluttaminen sallitaan.
Krugman on erityisesti perehtynyt Yhdysvaltain 1930-luvun lamaan. Itseasiassa se oli kaksoislama, jossa oli kaksi syvää notkoa: 1933 ja 1937. Se on kuuluisin kaksoisvee, mitä taloushistoria tuntee. Tuolloin tehtiin ne isot virheet, jotka nyt ollaan toistamassa: hermot ovat pettäneet ja menoja leikataan kovalla kädellä (julkisen sektorin säästötoimet), vaikka valtioiden pitäisi nimenomaan kuluttaa. Onko siis käymässä niin, että vuotta 2009 (nykyisen taantuman syvin vaihe) seuraa kaksoisveen toinen sakara vuonna 2013 ?
Kritiikki, joka herää Krugmania vastaan syntyy juuri tästä mallin yksinkertaisuudesta. Moni todennäköisesti vannoo, ettei taantuman ratkaisu voi olla näin simppeli. Entä velan määrä: eikö se ole liian suuri useissa maissa, jotta voitaisiin hyvällä omallatunnolla elvyttää velaksi ? Entä Romano Prodin uskomaton lausunto, kun hän meni sanomaan, että 3 prosentin budjettivajeen raja on typerä ? Tällä lausahduksella hän ”siirsi” 0-pisteen miinus kolmen prosentin kohdalle ! Toisin sanoen budjetit saavat ”luvalla” olla koko ajan alijäämäisiä, kun korkeasuhdanteessakaan ei tarvitse päästä plussalle. Tai näin minä tuon Prodin lausunnon ironisesti tulkitsen. Onko Prodi Krugmanin mielestä sittenkin oikeassa ?
Kieltämättä hirvittää. Otetaan esimerkiksi Suomen lama 1990-luvun alussa. Se oli loputtoman syvä, mutta yksi merkille pantava positiivinen asia edelsi sitä: Suomen julkisen talouden velkojen määrä oli 1980-luvun lopulla ainoastaan 10-15 % BKT:stä eli siis olematon. Oli siis varaa velkaantua lamassa sittemmin toteutuneeseen 60-70 prosenttiin BKT:stä. Tultaessa 2000-luvulle monilla mailla (ei kuitenkaan esimerkiksi Suomella ja Ruotsilla) oli jo korkeasuhdanteessa kertynyt 60-80 prosentin velkaosuudet BKT:stä. Ja sitten iski taantuma.
Krugmania tai hänen kirjaansa ei voi sivuuttaa tarkastelematta ”rakenneongelmaa”. Rakenneongelma on lainausmerkeissä, koska Krugman ei suostu näkemän rakenneongelmaa tässä talouden vaiheessa. Hän tuomitsee selkeäsanaisesti väitteet, että suurella joukolla ihmisiä olisi väärä koulutus nykyaikaisiin ammatteihin tai että työntekijät ovat eripaikassa kuin työt tai että työntekijöitä on liikaa julkisella sektorilla jne. Kaikki nämä ovat rakennevikaintoilijoiden perusteemoja. Krugmanin prinsiippi on se, että töitä on kaikilla aloilla liian vähän. Työntekijöiden siirtely alalta tai paikasta toiseen ei kumoa perusongelmaa, joka on kysynnän yleinen aneemisuus. Krugman haluaisi elvyttää taloutta julkisen sektorin toimilla, joilla lisätään työllisyyttä (työvoiman kysyntää). Entä rahapolitiikka ? Krugman ei lämpene rahapolitiikan toimenpiteille. FED ei voi suostutella ihmisiä kuluttamaan pelkästään lisäämällä rahan kiertoa varsinkin, kun korot ovat jo ennätysmäisen alhaalla.
Krugman toteaa, että vuoden 1937 jälkeisellä elvytyksellä, jota puhkeava sota kiihdytti ei ole eroa rauhanaikaiseen elvytykseen. Elvytys on elvytystä !
Krugman myöntää seisovansa monien edeltäjiensä harteilla. Erityisesti hän arvostaa amerikkalaista taloustieteilijää Irving Fisheriä, joka on mm. tunnistanut ja analysoinut käsitettä velkadeflaatio. Fisher eritteli 1930-luvun kriisiä jo tuoreeltaan tavalla, joka sopii hyvin nykyiseen finanssikriisiin.
Toinen taloustieteilijä, jonka maine on viime aikoina ollut kovassa nousussa on Hyman Minsky. Alalla tunnetaan käsite The Minsky Moment. Minsky vastaa niille - mm. minulle - jotka kysyvät miksi velkaantuminen tuntuu (alussa) niin hyvältä. Selitys on hyvin yksinkertainen: asunnon ostajat ovat saaneet asuntonsa ja pitävät sitä velasta huolimatta jo omanaan, asunnon arvo on noussut, joten sen rahoittaja on turvallisella mielellä ja asuntoarvopapereihin sijoittaneet investoijat ovat tyytyväisiä koviin tuottoihin. Jos talo syystä tai toisesta menee myyntiin saavat kaikki rahansa takaisin korkoineen. Velkaantuminen kuitenkin jatkuu. Miksi ? Koska ihmiset tottuvat edelliseen velkatasoon. Mutta velat ja hinnat jatkavat edelleen nousuaan, kunnes tullaan taitekohtaan. Hintojen nousu pysähtyy ja lopulta ollaan tilanteessa, jossa kuvaannollisesti Kelju K. Kojootti on syöksynyt tyhjän päälle, räpiköi aikansa paikoillaan ja sitten alkaa syöksy…. Tämä on The Minsky Moment. Ja tästä eteenpäin toteutuu Fisherin velkadeflaatiokuvio asunnon velan muodostuessa suuremmaksi kuin, mitä oli asunnon arvo.
Pahimmilaan toteutuu Fisherin logiikka: mitä enemmän maksaa velkaa pois, sitä enemmän velkaantuu. Tällainen vaihtoehto toteutuu, jos asuntoja myydään kasapäin erittäin alhaisella hinnalla. Syntyy itseään toteuttava kierre, jossa alhaisemmat hinnat johtavat yhä alhaisempiin hintoihin.
Fisheristä voidaan Minskyn kautta piirtää yhtenäinen ajatusten kaari Krugmaniin. Tietenkin tällä samalla linjalla tai ainakin suurinpiirtein samalla linjalla on monia muita taloustieteilijöitä: Stiglitz, Rogoff ….. Vastustajat muodostuvat konservatiiveistä ja chicagolaisista uusliberaaleista. Tunnettu vastakkainasettelu vallitsee esimerkiksi Raghuram Rajanin ja Krugmanin välillä. Kolumneissaan Krugmanin on vaikea ymmärtää varsinkaan republikaanien johtohahmojen talouspoliittisia ajatuksia ja täytyy kyllä sanoa, että en ymmärrä minäkään.
Krugman kertaa kirjassaan pankkien historiaa viime vuosisadalta tähän päivään. Kiinnitän tässä huomiota vain joihinkin hänen esille nostamiin asioihin. Eräs varteenotettava huomio on, että ns. varjopankkitoiminta ohittii laajuudessa normaalin pankkitoiminnan vuonna 2007. Se, että marmoripalatsien suojissa harjoitettu pankkitoiminta hävisi shadow bankingille on symbolisestikin merkittävä muutos. Pankkitoiminta hävisi kulisseihin tai oikeastaan vielä kauemmas, eksoottisiin paikkoihin valtamerien takana. Aivan ratkaisevaa on, että varjopankkitoimintaa ei säädelty millään tavalla. Samalla tapahtui toinen järisyttävä asia: kaikki isoimmat riskit ohjautuivat varjopankkien kautta tapahtuvaksi businekseksi. Samaan aikaan tapahtui perinteisellä pankkipuolella myllerrys, kun Glass-Steagall Act kumotiin (1999) ja muodostui finanssitavarataloja. Pankeilla oli jälleen mahdollisuus investointipankkitoimintaan talletusvaroilla. Tämä kokonaisuus yhdessä moninkertaisti riskit.
Krugman käy vastahyökkäykseen konservatiivien käsitystä vastaan, että liittovaltio painosti pienituloisia subprimelainojen ottamiseen erityisesti Fannie Mayn ja Freddie Macin kautta, jotka olivat puolijulkisia asuntorahoittajia. Hän korostaa, että markkinat olivat suurelta osin yksityisten lainanantajien käsissä. Vastakkainasettelu on syvällä: konservatiivit hyökkäävät julkista sektoria vastaan ja Krugman puolustatutuu ärhäkkäästi.
Krugmanin kirjan teemat ovat tuttuja, jos on seurannut hänen kolumnejaan New York Timesissa. Kirjassa hän kokoaa ajatuksistaan yhtenäisen koosteen. Krugman on ilman muuta ollut yksi aktiivisimmista ja terävimmistä talouspoliittisista keskustelijoista viime vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti