Viime vuosina on kirjoitettu ja puhuttu paljon demokratian haasteista. Ohessa pyrin käsittelemään demokratian nykytilaa ja sen kyvykkyyshaasteita eri näkökulmista. Palastelen siis aihetta poimien näkökulmia kokemusmaailmastani. Mutta sitä ennen kartoitan kansalaisluottamuksen tilaa erään amerikkalaisen tutkimuslaitoksen tekemän selvityksen perusteella:
Yhdysvaltalainen markkinointi- ja
suhdetoimintayhtiö Edelman Trust Barometer on listannut 22 vuoden ajan
kansalaisten suhtautumista hallituksiinsa, liike-elämään, mediaan ja
kansalaisjärjestöihin. Yhtiö haastatteli viime marraskuussa (2021) 36 000
henkilöä 28 maassa, ei kuitenkaan Pohjoismaissa. Vastaajia oli keskimäärin
hiukan yli tuhat/maa. Äkkipäätä tulokset herättävät hämmennystä.
Tulokset kertovat, että
kansalaisten luottamus demokraattisesti
johdettujen maiden hallituksiin on alhaisella tasolla ja alhaisemmalla
tasolla kuin koskaan aiemmin. Sen sijaan autoritaarisina pidettyjen maiden
luottamusluvut ovat hämmentävänkin korkealla tasolla. Kärjessä ovat Kiina (91 prosentin (!) osuudella, Arabiemiraatit
(76 %), Indonesia (75 %), Saudi-Arabia (74 %). Sitten tulevat Singapore,
Malesia, Thaimaa, Kenia.
Luottamuksen 60-100 prosentin taso määritetään sanalla
”Trust”, 40-59 prosentin taso sanalla Neutral ja 1-49 prosentin taso sanalla
”Distrust”.
Alankomaat, Kanada ja Italia ovat tasolla 53-57 prosenttia. Huomiota
herättää eräiden demokratioiden alhainen
prosentti: Ranska (50 prosenttia), Saksa (46 prosenttia), Espanja (45
prosenttia), Iso-Britannia (44 prosenttia), USA (43 prosenttia) ja Japani (40 prosenttia).
Mikä selittäisi autoritaaristen ja
vakaiden demokratioiden oletuksista poikkeavia arvoja? Yksi poikkeus tosin vahvistaa säännön: Venäjä
saa luottamusluvukseen vain 32
prosenttia.
Totuus ei pala tulessakaan: eräät
maat (Saksa edellisessä mittauksessa 59 prosenttia, nyt enää 46 prosenttia)
ovat oikeasti kansalaisten luottamuksessa huolestuttavan alhaisella tasolla.
Mutta sitten tulee spekulatiivisempi arvio: kehittyneiden maiden
demokratioiden itseruoskiva kritiikki
alentaa niiden arvoja oletetusta, kun taas autoritaaristen maiden pelkokerroin (pitää vastata
viranomaishuutoon) nostaa niiden arvoja!
Ehkä tuloksia selittää myös
sellainen asia kuin demokraattisen päätöksenteon suhteellinen hitaus ja
vastaavasti autoritaaristen maiden opposition mielipiteestä vapaa päätöksenteon ripeys (pulinat pois!).
Tohdin arvella, että autoritaaristen valtioiden
kansalaisvapauksien ohuus tai olemattomuus ja siitä johdettu systeeminen
kuri ja järjestys vaikuttaa niiden tuloksia kohottavasti ja vastaavasti aidosti
kansanvaltaisten maiden tuloksia heikentää tavoitellun ja toteutuneen
hyvinvointipalvelutason erosta johtuva tyytymättömyys (resurssit eivät riitä).
:::::::::::::::::::::::::::
Fil. tri Tero Tulenheimo käsittelee
demokratian nykyolemusta Kanava-lehden 1/2020 artikkelissa ”Ongelmallinen
demokratia”.
Tulenheimon yksi pääväitteistä on, että demokratia
johtaa eturyhmäajatteluun. Se voittaa, jolla on ääntä eniten takanaan. Onko
tämä kriittinen arvio sitä, mitä demokratian kautta on enimmillään saatavissa?
Ehkä tämä on realiteetti.
Toisaalta Tulenheimo pohtii demokratian hyötyjä ja
päätyy seuraaviin:
-kansalaiset voivat tuoda epäkohtia näkyviin.
-eturyhmät joutuvat julkisesti perustelemaan
kantojaan.
-eturyhmät joutuvat tekemään kompromisseja
edistääkseen tavoitteitaan.
Haittana demokraattisesta
prosessista Tulenheimo tunnistaa seuraavan:
-kansalaisten kannanotot jäävät ”roikkumaan” ilmaan,
kun poliittisten päätösten sisältö jää ”täysin auki”. Ymmärrän tämän niin, että
demokraattinen prosessi ei tuota kriittisesti ajatellen riittävän selviä
tuloksia. On todettu (OECD), että Suomessa kansalaisten tuntemat vaikuttamismahdollisuudet
päätöksentekoon ovat heikommat kuin muualla Pohjoismaissa, vaikka luottamus
instituutioihin sinänsä on korkealla tasolla.
Toteutunut demokratia minun käsittääkseni perustuu
siihen, että vähemmistön on opittava sietämään enemmistöpäätöksiä. Tässä
mielessä demokratia jää ”sovitusti” vajaaksi: aina on tappion kärsineitä
osapuolia. Kypsässä kansanvallassa ihmiset kuitenkin oppivat – kymmenien
vuosien kuluessa – sulattamaan äänestystappiot ilman, että he kokevat tulevansa
”äänekkäimpien diktatuurin” kaltoin kohtelemiksi. Aikaperspektiivi nimenomaan
on tärkeä kypsän demokratian synnyttämisessä. Suomessa kansanvaltaa on
harjoiteltu 100 vuotta. Yhtä hyvin voitaisiin puhua demokratian vaatimasta
laajasta yleissivistyksestä. Sen murenemisesta on näyttöä. Omaksuminen vaatii
aikaa, ja aikaresurssista on pula.
Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten
suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian
perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus,
vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen
joukosta, terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen
minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.
Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat
lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset),
jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy
usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan
aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten
turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa
tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä.
Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen
käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.
:::::::::::::::::::::::::::::
Tammikuun 16. päivä 2022 Demarissa tutkija Annika
Leiviskä pohtii kasvatuksen roolia demokratiataitojen elvyttäjänä. Tämä voisi
olla keino ehkäistä poliittista polarisoitumista ja identiteetteihin perustuvaa
eriarvoisuutta. Identiteettipolitiikka sinällään pyrkii eriarvoisuuden
vähentämiseen, mutta saattaa myös kärjistää pelkällä kiivaalla olemassaolollaan
ihmisryhmien suhteita.
Demokratia on pärjännyt hyvin yhtenäiskulttuurin
oloissa. Mutta mitä pidemmälle yhteiskunnan
pirstoutuminen on edennyt, sitä
vaikeampaa on yhteisymmärryksen toteuttaminen. Mistä löytyisi uusi yhtenäisyys,
joka muodostaisi uuden demokratian perustan? Onko kaikki tarvittava tehty
kasvatuksessa ja koulutuksessa?
Tuskinpa.
Keskustelun ongelma on, että keskinäisen ymmärtämisen sijasta ei ole
edes pyrkimystä tavoittaa yhteistä näkemystä. Poliittinen kenttä on nähtävissä
taistelutantereena, jossa päämotiivi on valtaan
pääsy ja vallassaolijoiden syrjäyttäminen. Onko tästä tullut itsetarkoitus?
Demokratia suosio on heikentynyt. Tämä näkyy
luottamusvajeena sekä viranomaisin että kanssaihmisiin. Tunnusomaista on asioiden
hallinnan puute tai tunne siitä, etteivät asiat ole hallinnassa. Myös
globalisoituminen on lisännyt tunnetta, etteivät poliitikot hallitse
tapahtumavyöryä. Osa ihmisistä tuntee vetoa autoritaarisiin johtajiin.
Päätösvaltaa luovutetaan vapaaehtoisesti demokraattisilta elimiltä
autoritaarisille.
Kaikki edellä kuvattu on johtanut populistien nousuun.
Ajatellaan, että on joku helppo ratkaisu ongelmiin, mutta kyvyttömät johtajat
eivät pysty tekemään päätöksiä demokraattisessa päätöksentekoympäristössä.
Vastalääkkeenä Leiviskä tarjoaa kasvatusta ja
koulutusta, jonka tulisi tarjota eväät oman edun väistymiseen yhteisen edun
tieltä. Nyt koulutus on epäyhtenäistä ja systemaattisuus puuttuu. Muutosta
pitäisi tapahtua sekä yksilötason opetuksessa että rakenteiden ymmärtämissä.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Oikeushistorian professori (emeritus) Jukka Kekkonen
kiinnittää huomiota demokratian näennäistoteuttamiseen tarkoittaen tällä
käsittääkseni sitä, että asiat etenevät hallintoretoriikan mukaisesti, mutta asioiden todellinen sisältö ei muutu.
Sovittujen tehtävien kirjainta noudatetaan, mutta päätökset eivät johda
”muutoksen hengen” mukaiseen lopputulokseen. Itsekin hallintotyössä mukana
olleena olen valmis allekirjoittamaan tämän. Lopulta joku paljastaa, että
keisarilla ei ole vaatteita: ”eikö me olla jo sovittu tästä?”
::::::::::::::::::::::
Antti Lehmusvirta Kauppalehden kolumnissaan 13.1.2021
kytkee muutama vuosi sitten lanseeratut ”vaihtoehtoiset todellisuudet”
demokratian rapautumiseen. Hän käyttää ilmaisua, että ihmiset elävät
vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ”jossa faktat saa itse valita”. Donald Trump oli alun perin tämä ajattelun suunnannäyttäjä,
mutta sillä on myös laajempaa kantopintaa.
Demokratian avulla ihmiset on pidetty kiinni
faktojen maailmassa jo senkin takia, että kilpailevien mielipiteiden kirjo on niin
suuri, että valheiden synnyttämiselle jää vain vähän liikkumatilaa. Meillä ei
ole varaa valherakenteisen maailmankuvan ylläpitoon.
::::::::::::::::::::::::::
Yhdysvallat on tällä hetkellä eräänlainen demokratian
irvikuva. Tommi Melender puhuu Kauppalehden kolumnissa 13.1.2022 täysimittaisesta retorisesta
sodasta. Trump on luonut mielessään valtiotasolle demokratiaa korvaavan
liikeyrityksen, jonka johdossa hän itse on ilman demokraattisen päätöksenteon
rasitteita. Yksi merkittävä muutos vaikuttaa Yhdysvaltain hiipuvan demokratian
taustalla: se ei ole enää se voimansa
tunnossa maailmaa jakava valtio kuin 1950- ja 1960-luvulla vaan taantuva
maailmanmahti. Suuret tuloerot ja inflaatiotahti murentavat aiemmin kiveen
hakattua mahtia. Nyt on veikkailu meneillään,
kuinka lähellä Yhdysvallat on sisällissotaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti