Presidentti Niinistö ja kansakunnan tuntosarvet

 

 

Aloitan näennäisesti vähäisellä tapauksella. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö korotti vuodenvaihteessa  profiiliaan ottaen kantaa Nato-kysymykseen ja ilmoittaen korkeimman omakätisesti, että hän on kääntynyt Nato-vastaisuudesta Naton kannattajaksi. Jussi Niinistö toivoi, että ylin valtiovalta ryhtyisi valmistelemaan Suomen Nato-jäsenyyttä eikä pitänyt tässä yhteydessä kansanäänestystä tarkoituksenmukaisena johtuen vaaliin kohdistuvasta informaatiovaikuttamisen vaarasta. Valtiopäivien  avajaisten yhteydessä pidetyssä lehdistötilaisuudessa kokoomuslaisen Verkkouutisten toimittaja viittasi Jussi Niinistön kannan muuttumiseen ja kysyi presidentin näkemystä asiaan.  Vastaus tähän kysymyksen oli  paljon puhuva.  Presidentti vaikutti turhautuneelta ja sanoi: ”nämä ovat hänen  mielipiteitään” ja toisti,  että hän itse on kertonut omat mielipiteensä  tarpeeksi monta kertaa ja ”ne varmasti tunnetaan”. Niin kuin tunnetaankin.  Presidentti lisäsi vielä hieman mietittyään ratkaisevan lisäkaneetin:  ”Satuin lukemaan Robert Cooperin kirjaa `The Ambassadors´”,  jossa todetaan - koskien diplomatiaa ja suurvaltasuhteita - että  ”there´s a gap between those,  who have the responsibility and those who haven´t”.  Täsmälleen näin. Kun ei ole vastuussa voi kysyä tai väittää paljon sellaista, johon vastuunkantaja ei voi vastata. Presidentti on usein  osoittanut ärtymystä,  kun joku – olettaen,  että presidentti on hänen kannallaan – tyrkyttää omia kannanottojaan  ”tullakseen hyväksytyksi”.  Jussi Niinistö tuntui jo ministeriaikanaan ottavan äkkiväärästi  oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon (”tästähän on sovittu jo niin ja niin kauan sitten…”), vaikka nyt tarinoi mielipiteensä muuttuneen.

Jostakin syystä tämä sinänsä vähäinen,  mutta samalla  paljon kertova sattumus ei ole kiinnittänyt median huomiota. Ankeina aikoina vastuukysymykset nousevat ykkösprioriteeteiksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Kansanäänestys on eräs aspekti, joka jakaa ihmisiä. Monet asiantuntijat ja poliitikot,  kuten Jussi Niinistö ovat sitä mieltä, että kansaa ei saa päästää päättäjäksi Nato-kysymyksessä. Presidentti on kansanäänestyksen kannalla. Kysymys on siitä,  onko kansa riittävän kypsä tekemään päätöksiä vai onko sillä tietovaje asiasta. En usko,  että keskivertokansanedustajan tietomäärä ja tavallisen kansalaisen  tietomäärä eroavat  kovinkaan paljon toistaan näin elintärkeässä asiassa. ”Salaisen tiedon” määrää paisutellaan tahallaan ja sen taakse kätkeydytään,  jotta voidaan  ajaa omaa agendaa.   Tiedonhankinnan laiskurit eivät ole läheskään enemmistö.

Olen edustanut kantaa,  jossa yleissivistys on Suomessa niin vahva, ettei – lukuun ottamatta pientä vähemmistöä –  informaatiovaikuttamisen uhreista ole vaaraa. Kysymys ei ole siitä,  etteikö vaalivaikuttamista yritettäisi vaan siitä,  että kansakunnan kantti kestää. Saattaa käydä päinvastoinkin: painostus johtaa informaatiovaikuttajan kannalta epätoivottavaan tulokseen.

Presidentti ei halua jakaa kansaa, se on selvä. Jotkut ovat katsoneet,  että mahdollinen Nato-äänestys on kuin mikä tahansa äänestys ja se voidaan hoitaa edustuksellisen demokratian keinoin. Näin ei ole: kysymys on hyvin herkästä kansakunnan tuntoja koettelevasta asiasta. On hämmentävää panna merkille,  että tavallisilla kansalaisilla on tässä herkemmät tuntosarvet kuin ns. asiantuntijoilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Sauli Niinistö otti muutoinkin etäisyyttä moniin vakiintuneisiin tai näennäisesti uusiin väliintuloihin. Valtiopäivien avajaisissa hän ei vahingossakaan kajonnut ulkoministeri Sergei Lavrovin kirjeeseen,  jossa patisteltiin useita Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin maita toimimaan niin,  etteivät omaa turvallisuutta lisäämällä heikennä samalla muiden turvallisuutta. Vasta valtiopäivien avajaisten lehdistötilaisuuden yhteydessä hän kajosi Lavrovin kirjeeseen todeten, ettei kirje muuta juuri mitään siitä, mitä Venäjä on aiemmin vaatinut. Tosiasiallisesti asia on juuri näin, mutta toki presidentti valoi tarkoituksella öljyä laineille havaitessaan,  että kirjeen nostattamat tyrskyt kohosivat kohtuuttoman korkealle. Kirjeen sanamuotoja verrattiin vuoden 1961 noottikriisiin jne.  Presidentti   halusi paaluttaa kirjeen merkityksen niin,  että sille löytyi oma paikkansa diplomatian virrassa.

Niinistöllä ei ole mitään tarvetta korostaa omaa asemaansa seuraavaa presidenttikautta ajateltaessa,  kuten Kekkonen teki vuonna 1961. Niinpä hän valitsi tyynnyttelijän roolin ”kansakunnan isänä”. Niinistön asema on kansainvälisesti vahvistunut hänen ottaessa aktiivisen roolin kriisin selvittelytyössä. Tarvitaan selvästi taustavaikuttajan ponnisteluja, muutoin asiat eivät etene. Näyttää siltä,  että Niinistöllä on varaa ottaa kriittinen asenne suhteessa Venäjään ja silti selvitä kastumatta ongelmista. Monet muut (kuten Viktor Orban)  ovat Putinin puudeleita tai sitten sulkevat kaikki yhteistyökanavat.

Kriisin tai konfliktin koittaessa on taipumus panikoida. Tämä koskee sekä kansalaisia että poliitikkoja: esitetään äkkivääriä mielipiteitä tai ajetaan omaa agendaa häiritsevän kiihkeästi. Jännitys kiristyy väitetysti alinomaa, vaikkei kiristykään. Hokemat jäävät päälle. Presidentti pikemminkin korosti sitä,  että puheissa ja sanoissa on syytä seurata tarkoin,  mitä todellisuudessa tapahtuu.

Niinistö kantoi  oikeinmitoitettua huolta kansakuntaa kohdanneista ja kohtaavista haasteista Tällaisia olivat tiettyjen lainsäädäntöhankkeiden kiirehtiminen ja demokratian keskustelua herättänyt toteutuminen aluevaaleissa.