Venäjä-tuntemus arvossaan

 

 

Usein kuulee väittämän, että Suomella on länsimaista osuvin Venäjä-tuntemus. Meidän pitäisi siis parhaiten pystyä kuvaamaan Venäjän liikkeitä kansainvälisessä politikassa ja levittää tietoamme myös muille kansakunnille.  En pyri oheisessa kirjoituksessa kumoamaan väitettä, mutta en myöskään vahvistamaan sitä.

Ainakin meillä on suuri luulo, että osaamme tulkita Venäjän politiikkaa niin hyvin, että voimme valistaa muitakin tiedoillamme. Historiasta löytyy todisteita molempiin suuntiin. Eljas Erkon ennustus (tai ”tieto”),  miten Neuvostoliitto käyttäytyy vuonna 1939-40 epäonnistui täydellisesti,  kun hän uskoi Neuvostoliiton vain uhittelevan ja opasti Paasikiveä neuvottelumatkalle: muista, että Neuvostoliito ei ole suurvalta!  Mannerheimin ja Paasikiven arviot olivat paljon realistisempia ja täsmällisempiä.  Paasikiven pelot maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ”hirmuisuudesta” olivat ahdistuksen sävyttäminä sittenkin lähellä totuutta.  Tilanne kuitenkin rauhoittui.  Osoittautui,  että Neuvostoliitto oli suurimmalta osin (pl. Saksa) kylläinen sodan saavutuksiin ainakin Euroopassa ja tyytyi etupiirinsä valvomiseen. Tässä asetelmassa paasikiveläinen viisaus oli oikeaan osuvaa.

::::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Laura Halminen  kirjoitti 4.2.2022 Helsingin sanomiin artikkelin ”Mitä Venäjän hallinto lopulta haluaa?”,  jossa hän toteaa, että länsimaisen demokratian logiikalla on vaikea tulkita Venäjän liikkeitä.

Olen valmis pohtimaan tätä mielestäni merkittävää ajatusta. Halminen mm. avaa Putinin puhetta marraskuussa 2021 Venäjän ulkoministeriön henkilökunnalle , jossa presidentti pohtii lännen aikomuksia. Putin arveli, että Venäjän varoitukset ovat jääneet lännessä kuulematta viitaten väitettyihin Puolaan ja Romaniaan sijoitettuihin ohjustukikohtiin. Putin: ensinnäkin ”on tärkeää, että (lännen asemat)  pysyvät tässä tilassa mahdollisimman pitkään, jotta heille ei tulisi mieleen lavastaa jonkinlaista konfliktia länsirajoillemme. Sitä emme tarvitse, emme tarvitse uutta konfliktia”. Toiseksi Putin piti  välttämättömänä ponnistella turvatakuiden saamisen puolesta,  koska Venäjä ei halua olla jatkuvasti huolissaan huomisesta. Mitä tämä on? Tuo toinen kohta tuo mieleen ajan (vuoden 2014 vaiheilla),  kun Angela Merkel  epäili Putinin menettäneen  todellisuudentajunsa pelätessään lännen aikomuksia.

On pohdittu uskooko Putin omiin -  lännestä katsottuna - harhaisiin kuvitelmiin vai onko hänellä perusteltuja syitä uskoa uhkien olemassaoloon. Lännessä ajatellaan, että Venäjä vainoharhaisesti epäilee hyökkäysuhkaa pyrkien samaan aikaan  itse valmistautumaan sotaa.  Monet ovat valmiita allekirjoittamaan oletuksen, että Venäjä pyrkii palauttamaan entisen ”Jaltassa sovitun” imperiuminsa. Näin ajatellen Putin pyrkii lopettamaan yhden Venäjän historian lukuista ”alennustiloista”. Venäjän ylpeyttä on drastisesti loukattu ja se on vain odottanut tilaisuutta,  kunnes  on riittävän vahva oikaistakseen ”historian vääryyden”. Venäjällä on kuitenkin kova työ perustella  nykyisiä ja tulevia sotilaallisia toimenpiteitään läntisellä kieroudella.

Olen joskus pohtinut olisiko lännen pitänyt käyttäytyä ennakoivammin esimerkiksi Ukrainan tilanteessa, jossa länsi ajoi Ukrainan liittymistä Natoon. Tämä on helppo tuomita jälkiviisaudeksi: Ukraina itse on halunnut tukeutua länteen. Sitä paitsi Ukrainalla on oikeus itsenäisenä valtiona ratkaista omat turvallisuusuhkansa haluamallaan tavalla. Sivuutan tässä Ukrainan ristiriitaisen poliittisen tilanteen koko 2000-luvulla, joka on omalta osaltaan  houkutellut ulkovaltoja puuttumaan Ukrainan sisäisin asioihin. Kansainvälisessä politiikassa vallitsevat nyt aiemmasta poikkeavat säännöt.

Halmisen artikkelissa nostetaan tikun nokkaan ydinongelma: järjenkäyttö on nyt ”yliarvostettua” eli  läntisellä rationaalisuudella ei pystytä perustelemaan Venäjän toimia. Kysymys on vähän samasta asiasta,  kun Donald Trump perustelee presidentinvaalien varastamista sillä,  että on tapahtunut äänestyspetos, jota mikään järkevä taho ei pidä mahdollisena. Silti ”puolet” amerikkalaisista uskoo siihen.

Halminen viittaa lähteeseensä (Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Giles) , jonka mukaan ”Moskovan valintojen käsittämiseksi on välttämätöntä katsoa maailmaa venäläisten linssien läpi sen sijaan, että ajattelua ohjaisi Washingtonin tai Brysselin järki”. Tässä mielessä yllä esitetty Putin pohdinta ulkoministeriönsä henkilökunnalle on osa venäläisin silmin avautuvaa näkymää. Mistään Venäjän toimien rakentavasta ymmärtämisestä ei  kuitenkaan ole kysymys. Ei siis lähdetä Robert McNamaran linjoille, joka Vietnamin sodan oppien kannustamana totesi ”empathize your enemy”.

Gilesin arvioita voidaan verrata hänen henkisen sukulaisensa George F. Kennanin oppeihin. Pikaisesti arvioiden Gilesin pääteoksen ”Moskovan opit” sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

”Rakentavan ymmärtämisen” sijasta  Halmisen artikkelissa pohditaan kansainvälisiä jänniteitä ”hermosodan” näkökulmasta: kenen pokka pitää?  Yhtä mieltä ollaan siitä, että Venäjällä odotetaan lännen vastausten hajoavan -  Lavrovin kirjeen seurauksena – jotta kiilan lyöminen länsivaltojen väliin onnistuisi.

Venäjän ymmärtäminen artikkelissa tarkoittaa Venäjän ”pelin” ymmärtämistä. Ensinnäkin Venäjä pyrkii saamaan lännen ”hätiköimään” päätöksenteossa. Toiseksi  Venäjä pyrkii luomaan hämmennystä: kalusto- ja miehistönkuljetukset viittaavat sodan valmisteluun ja hyökkäyksen kieltäminen viittaa taas siihen,  että Venäjä ei aloita sotaa. ”Peli” tässä tarkoittaa sitä,  että tavalla tai toisella pyritään saamaan aikaan tilanne,  jossa Ukraina tosiasiassa tai lavastetusti saadaan näyttämään hyökkääjältä, johon Venäjä sitten ”pakon edessä” joutuu vastaamaan. 

Halminen viittaa sotateoreetikko John Boydin teorioihin, joiden mukaan tarkoituksenmukaista on pitää yllä suurinta mahdollista joustavuutta ja aloitteellisuuden tasoa. Tällä ajattelulla on  tarkoitus sotkea vastustajan pasmat: et koskaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja miten nopeasti.  Venäjä haluaa pitää aloitteen omissa käsissään, siksi se johtaa peliä syöttäen informaatiota ja disinformaatiota poliittisille markkinoille. Myös kiirehtimiselementti koko ajan ollut mukana vaikean ennakoitavuuden ylläpitämiseksi.

Omien muistikuvieni mukaan edellä kuvattu ei poikkea oleellisesti kylmän sodan ”kauhun tasapainosta”, vaikka tilanne pyritään näkemään uutena ja ennen kokemattomana. Kyllä kylmä sotakin selätettiin sitkeällä työllä ja sitä sopii odottaa nytkin.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”. Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovaisesti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Viimeistään tässä vaiheessa katoaa usko, että Giles pyrkisi ymmärtämään Venäjän olemusta. Gilesille ”Venäjän asemaan asettuminen” tarkoittaa vain Venäjän  epävarmuutta ja epäluottamusta lisäävien juonien paljastamista ja torjumista. Kuitenkin ”Empathize your enemy” on kaiken jälkeen avain rauhaan.. 

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Rauhanaikaisia toimia koskevassa kilvoittelussa Venäjä on häviäjä. Siltä ovat puuttuneet keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen. Ryhtyessään jatkuvan konfliktin ylläpitämiseen Venäjä on paljastanut,  että sillä ei ole eväitä Venäjän mahdin palauttamiseen rauhanomaisin keinoin.

Mitä tarkoittaisi tässä yhteydessä Suomen hyvä Venäjän tuntemus? Ehkä sitä, että ei hermoilla eikä hätäillä. Suomen ei kannata tehdä turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan Ukrainan tilanteen johdosta, vaan paljon pitkäjänteisemmän tarkastelun perusteella, joka yltää vuosikymmenien taakse ulottuvasta lähimenneisyydestä pitkälle tulevaisuuteen . Mutta kykeneekö Suomi tähän?

PS

Miten länsi on vastannut Venäjän täysin poikkeuksellisiin toimintaperiaatteisiin? Se jakaa poikkeuksellisesti käsiinsä saamaa tiedustelutietoa liittolaisilleen ja suurelle yleisölle täysin julkisesti pyrkien paljastamaan Venäjän tavoitteet ennen niiden toteuttamista. Onko tämä vastapropagandaa vai todellisten uhkakuvien esille tuomista?