Obaman sadonkorjuu

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on omintakeisia piirteitä, joita yritän tässä luodata. Perusäänestäjää voisi pikkuisen liioitellen kuvata sanalla ”kyllästyjä”. Eli johan tässä on Obamaa saatukin tarpeeksi, ja siinä sivussa myös demokraatteja. Keskivertoamerikkalainen on taipuvainen ajattelemaan, että vaihtelulle pitää antaa mahdollisuus, sitä paitsi se virkistää. No, ehkä tässä on vähän yksinkertaistusta, mutta kyllä jonkinasteista ”tasapuolisuusajattelua ” on havaittavissa: vuoroon vieraissa kahden valtapuolueen välillä.

Vaihdetaan siis demokraatti republikaaniin?

Mutta silläkö asiat paranevat? En oikein jaksa sälyttää raskasta taakkaa Obamalle tähän asti kotusta pääpuolueiden välisestä riitelystä. Minusta ihmiset ovat kyllästyneet siihen ilmapiiriin, joka vallitsee. Ihmiset ovat vihaisia, mutta miksiköhän? Suurin syy on politiikan polarisoituminen. Kaksi osapuolta ottavat koko ajan mitta toisistaan äärimmäisen kärjekkäin mielipitein. Sanon kuitenkin selkeästi oman kantani: republikaanien on ollut vaikeaa jäädä lehdelle soittelemaan, koska monissa asioissa on edetty. Katkeruus on purkautunut hillittömänä demokraattipresidentin syyllistämisenä.

Muitakin näkökohtia on.

Edellä esitetty on johtanut hysteeriseen vaalikampanjaan, ei pelkästään puolueiden välillä vaan myös republikaanipuolueen sisällä. Hyvin suuri osa varsinkin republikaanien kannattajista elää ikään kuin epämukavuusalueella. Itse asiassa - tulkintani mukaan - ihmiset ovat ärsyyntyneitä ja pelokkaita, olisivatpa asiat miten hyvin tahansa.

Totta on, että keskiluokan reaalinen palkkataso on jäänyt polkemaan paikoilleen useiden vuosikymmenien ajaksi ja monilla palkka on laskenut. Tämä ei mitenkään liity erikseen Obaman valtakauteen, vaan globaaliin kehitykseen yleensä: kehittyvien maiden kilpailu on ollut Yhdysvalloille henkisesti ja taloudellisesti kova pala, kovempi kuin monille muille länsimaille, koska kysyntä tai sen puute on heijastunut suoraan palkkoihin ilman sosiaaliturvan pehmentävää vaikutusta.

Tuloerojen tasoittaminen olisi tie tasapainoisempaan yhteiskuntaan, mutta tätä juuri republikaanit eivät hyväksy. Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin tulehtuneisuus johtuu vain pieneltä osin Donald Trumpista. Hän on vain eripuran ääri-ilmentymä. Republikaanien pelottelukampanjan takana ovat teekutsuliikkeen perilliset, republikaanilobbarit ja heidän edusmiehensä kongressissa. Puolue on pahasti jakautunut.

Yhdysvalloilla on vieläkin meneillään pitkäaikainen sopeutuminen Pax Americanan jälkeiseen aikaan, jossa Yhdysvaltain taloudellinen voima ei ole enää niin ylivoimainen kuin 1950- ja 1960-luvulla. Osa amerikkalaisista haikailee edelleen entisiä suuruuden päiviä ja presidenttiehdokkaat ruokkivat toiveajattelua puheillaan.

”Yhdysvalloista on jälleen tehtävä suuri” on hokema, joka kuullaan joka vaaleissa, ja joka on yhtä valheellinen kuin milloin tahansa viimeisen 100 vuoden aikana. Miksi? Siksi, että Yhdysvaltojen asema huipulla on suhteellisen vakaa, minkä Obaman toteamus kansakunnan tila -puheessa (”käytämme armeijaamme enemmän rahaa kuin kahdeksan seuraavaksi suurinta sotilasmahtia yhteensä”) vahvisti. Yhdysvallat on siis ”suuri” nykyisellään eikä sen suhteellinen iskukyky voi juuri parantua, sillä kilpailijat ovat hereillä, hyvä jos se pysyy ennallaan.

Tämän päivän ongelmista pistää silmään syndrooma, jossa amerikkalaisten on vaikeaa myöntää, että maata johtaa musta. Ja tämä musta on johtanut maata hyvin. Itse asiassa Obaman onnistuminen on vain lisännyt republikaanien ärtymystä häntä kohtaan.

Mitä on oikeasti tapahtunut Obaman presidenttikaudella?

Yksityisen sektorin työpaikkakehitys on ollut valtava. Helmikuusta 2010 (jolloin finanssikriisin jälkeinen työttömyys oli korkeimmillaan) on talouteen luotu 14 miljoonaa työpaikkaa. Työpaikat eivät toki ole suoraan presidentin ansiota. Paradoksaalisesti presidentin vastustajat ovat luoneet kuvaa, kuinka presidentin politiikka aiheuttaa työpaikkatappiota (”job-killing”). Esimerkiksi presidentin allekirjoittaman - finanssikriisin vaurioita korjanneen - Dodd-Frank -rahoitusuudistuksen piti republikaanien mielestä räjäyttää työttömyys kasvuun, koska uudistuksen piti näännyttää bisnestä. Mitään tällaista ei tapahtunut, kuten viiteen prosenttiin painunut työttömyys osoittaa.

Obaman aikana on korotettu rikkaiden verotusta. Jälleen hänen vastustajansa ilmoittivat muutosten johtavan työpaikkakatoon, koska taloudesta ”häviää sijoittajien puutteen takia aloitteellisuus”. Itsestään selvää oli, että mitään tällaista ei tapahtunut. Obama onnistui säilyttämään ylivoimaisen enemmistön (99 prosenttia) tuloverot suurin piirtein ennallaan samalla kun suurituloisimman prosentin verot nousivat yli neljä prosenttia, ja suurituloisimman 0.01 prosentin jopa 6,5 prosenttia vuosina 2012-2013 (viimeisimmät vahvistetut tilastot). Tulolisäys oli noin 70 miljardia dollaria, joten kysymys ei ollut pelkästään marginaalisesta muutoksesta.

Yhdysvaltain talous vaatisi seuraavan toimenpiteen: rikkaiden veroja tulisi edelleen nostaa, ja vastaavasti keskitulosten asemaa helpottaa, jotta käteen jäävä tulo lähtisi vihdoin nousuun valtiontalouden samalla pysyessä tasapainossa. Epäilemättä Obama on yrittänyt tätä, mutta republikaanit ovat pääosan ehdotuksista tyrmänneet. Tästä on seurannut ikävänä seurauksena, että vaikka työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet, palkat eivät ole nousseet.

Entä sitten Obamacare? Myös sen piti aiheuttaa katastrofaalinen heikennys työllisyyteen. Ja katin kontit. Terveydenhoitouudistus on osoittautumassa menestykseksi.

Yhteenveto edellä esitetystä: tehtyjen uudistusten piti väitteiden mukaan rangaista taloutta, mutta näin ei suinkaan ole tapahtunut. Kävi päinvastoin, saatiin edes vähän kurottua hyvinvointieroja kapeammiksi.

Paul Krugman tuo usein esille 1950-luvun ja 1960-luvun korkeat veroprosentit ja niitä seuranneet talouden kukoistusvuodet. Verotuksen tasolla ja talouden menestyksellä on loppujen lopuksi hyvin vähäinen ja rajallinen keskinäinen yhteys. Länsi-Euroopassa on esimerkkejä yhdistelmästä korkea verotus - hyvä työllisyys – runsas sosiaaliturva. Valitettavasti amerikkalaiset eivät ole kiinnostuneet suuren veden toisella puolella tapahtuneesta edistyksestä.

Varsinkin republikaanit ovat luoneet illuusion veroalennusten taivaita syleilevästi vaikutuksesta talouteen. Miten on käynyt? Useiden republikaanipresidenttien aikana veroja on laskettu, mutta samalla liittovaltio on velkaantunut (kun tulot ovat pudonneet). Republikaanit ovat kuitenkin ensimmäisinä olleet huomauttamassa velkaantumisen tuhoista vaikutuksista: ”Kreikan tie on meidän tie”. Kuuluisin esimerkki on, kun George Bush nuorempi onnistui kääntämään Clintonin luoman ylijäämätalouden alijäämäiseksi. Demokraatit ovat joutuneet korjaamaan republikaanien jälkeensä jättämiä talousvajeita ja saaneet syytökset osakseen, kun eivät ole alentaneet verotusta! Tätä voisi sanoa vaikkapa ”republikaaniseksi umpiperäksi”.

Oma lukunsa on ulkopolitiikka. Ajattelen kauhulla vanhaa republikaanien ajamaa ”norsulla sisään kriisialueelle” -politiikkaa. Jäljet pelottavat. Levottomat ajatukset toivottavasti eivät toteudu, mutta jos republikaani presidenttiehdokas pääsee valtaan seuraavissa vaaleissa, todellisen politiikan pitää olla paljon realistisempaa kuin nykyisten ehdokkaiden puheiden.

Olen edellä moittinut vahvasti republikaaneja ideologisten tavoitteiden esillä pitämisestä. On kuitenkin myönnettävä, että amerikkalaisten ahdistuksessa on hyvin paljon yleistä länsimaista pahoinvointia. Nykyisten aikuisten vanhempien ja isovanhempien luomalta hyvältä – tai mainiolta - pohjalta odotukset ovat olleet korkealla, eivätkä monien mielestä ole täyttyneet.