Kuka johtaa keskustelua tulevasta työmarkkinatilanteesta? Käsitteitä käytetään sekavasti. Kaikki oikeastaan alkoi ”kilpailukykypaketista”, josta pääministerin käyttämien huonojen sanavalintojen myötä tuli ”pakkolakipaketti”.
Sitten pakkolaeille kehitettiin vaihtoehto, jonka nimeksi keksitiin yhteiskuntasopimus. Pian paljastui, että yhteiskuntasopimus oli aivan liian mahtipontinen nimi sille, mitä tavoiteltiin. Pyrittiin tosiasiassa ”vain” työmarkkinasopimukseen.
Pidän parempana , että sisällöltäänkin järjetön pakkolaki/kilpailukykypaketti vedetään viemäristä alas ja keskitytään työmarkkinaratkaisusta sopimiseen ilman mitään yhteiskuntasopimuskuorrutusta, kun sitä laajuutta sillä ei ole.
Työmarkkinaratkaisu tai -sopimus on siitä hyvä nimi, että se kertoo asiallisesti, mistä on kysymys. Jos työmarkkinaratkaisuun sisältyy periaatteellinen ”vientialat palkkakehityksen johtajaksi” -rakenne, merkitsee se poikkeuksellisen tärkeän työmarkkinasopimuksen tekemistä, mutta kysymys on silti edelleenkin työmarkkinasopimuksesta.
Hallituksella näyttää olevan epätoivoinen halu pitää kiinni ”vaihtoehdoista”, jotka ovat siis joko pakko tai sopu. Annetaan siis kuva, että hallitus pakottaa työmarkkinaosapuolet sopimiseen. Tästä ajattelusta kiinni pitäminen lähinnä heikentää neuvotteluilmapiiriä.
Työnantajataholle edellä esitetty ”pakkosopu” -malli on käynyt, ja itse asiassa se on näihin aikoihin saakka ajanut sitä, mutta sitä on vaikea ymmärtää, miksi osa työntekijöistä on omaksunut hallituksen ja työnantajien terminologian.
Muutamia kuukausia sitten ylistin SAK:n esitystä 0-sopimuksesta 2017 + vientialojen johtajuudesta palkkakehityksessä. Esitin tuolloin, että hallituksen olisi pitänyt tarttua ajatukseen eikä junkkarimaisesti pitää kiinni pakkosopu -liturgiasta. Nyt sopiminen – vaikka sinänsä onkin hyvä, että palataan neuvottelupöytään – on vaikeampaa. Riveiltä ja rivien välistä on havaittavissa, että 0-sopimus vuonna 2017 on uudessa tilanteessa väännön takana. Neuvottelijoiden asemat muuttuvat kaiken aikaa ja oikea-aikainen hallituksen vastaantulo ennen joulua olisi voinut olla avain ratkaisuun.
Talouden ongelmista ei selvitä pitkään aikaan. Ankeutta on pakko jakaa usealle vuodelle, kun hallituksen poikki ja pinoon -menetelmä on ajanut kiville (ja silloin vasta kivillä olisi oltukin, jos palkkojen ostovoimaleikkaukset olisi tehty hallituksen esittämällä tavalla). Nyt sekä EK että hallitus ovat vetäytymässä pakkolaeista ja palaamassa työmarkkinoiden neuvotteluratkaisun kannalle, mikä on hyvä asia.
Tähän vaiheeseen haluan esittää arvion paremmasta tulevaisuudesta. Meillä on mahdollisuus irtautua nykyisestä 0-0-tilanteesta (nollainflaatio, nollakasvu) ja siirtyä 2-2 tilanteeseen (inflaatio kaksi prosenttia ja reaalikasvu kaksi prosenttia) näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Inflaatiotavoite on se haastavampi tavoite. Uudessa tilanteessa voidaan velkaantumisenkin kanssa elää.
Useimmat hyvin informoidut tahot eivät usko edellä esitettyyn. Vannomatta paras, sillä talouden käännekohtia on ollut aina vaikea ennustaa. Mieluiten arvaillaan entisen – joko taantuman tai nousukauden - jatkuvan.
Kasvun esteille löytyy talousmatemaattisia esteitä: kasvua ei voi tulla! Tyhjästä ei voi nyhjäistä. Periaatteessa oikein, mutta vain periaatteessa. Vain useiden ns. asiantuntijoiden tahto maalata piru seinälle estää optimismin heräämisen.
Stephen Gillillä on käsite latvustotalous, jolla hän selitää nykyisen rahapolitiikan toimimattomuuden, eli yleisen tegnologisen kehittymisen vuoksi talouselämä ja etenkin tuotanto on pääomavaltaistunut, samalla marginalisoiden entistä suuremman osan palkansaajakuntaa. Entistä suurempi joukko kuuluu matalapalkkkaisiin sinnitteliöhin, joita puolestaan julkiset järjestelmät joutuu tukemaan, sekä sitäkautta pitämään yllä myös kysyntää. Saman latvustotalous ilmiön vuoksi myöskin keskuspankin määrällinen elvytys ei toimi,kun pumpattavat miljardit jäävät pyörimään pääomatalouteen ja meillä vain kymmenesosa jää suomeen loppujen siirtyessä tukemaan norjan ,sveitsin ja venäjän rahoitussektoria,nuo maat kun tallettivat suomenpankin eurobondeihin ylijäämiään, silloin kun niitä tuli. On jäänyt muilta, kuin Kimmo Kiljuselta huomaamatta, suomalaisten eläkeyhtuö omistusten kehitys,niillä kun meikäläisten yritysten maailman valloituksen yhteydessä osakeomistuksen saalistusverkot ovat hajaantuneet pitkin tellusta. Samalla kuitenkin oman kansantaloutemme tuotantokoneistoa eiole korvattu riittävästi uusinvestoinneilla, eli olaan realiimaailmassa ,vastaavassa tilanteessa, kuin neuvostooliitto pysähdyneisyyden aikana, jäljelle jää vain romuja ja röttelöitä sekä helvetin vihainen kansa. Eilen illalla Stillerin ohjelmassa Väyrynen totesi vaurastuvan venäjän olevan meidänkin menestyksen mahdollisuus, näet ilman venäjän kaupan pudotusta kansantaloutemme olisi ainakin hiukan paremmassa tilanteessa,emme ainakaan olisi lamassa.
VastaaPoistaSäästövetoisuus on kaapannut päättäjät otteeseensa. Olemme hallituksen kärkihankkeiden onnistumisen varassa.
VastaaPoistaKrimin miehitys+Itä-Ukraina ja kauppapakotteet on lopulta asetettava vastakkain? Ehkä jotkut ovat jääneet odottamaan vielä Venäjän talouden sortumista. Se olisi Suomen talouden kannalta todella ikävä vaihtoehto.