Jääkiekon nuorten MM: sukupolvikuilu on kurottu umpeen!

Tarkastelin 19.3.2014 blogikirjoituksessa Sotshin talviolympiakisoihin 2014 osallistuneen jääkiekkomaajoukkueen ikäjakaumaa, ja totesin monen muunkin merkille paneman huomion, että meillä on kokeneita huippukiekkoilijoita (30+) todella merkittävä määrä. Myös nuorten huippukiekkoilijoiden laatu on poikkeuksellisen korkea. Jos aloitetaan nuorista lupauksista, niin maajoukkueeseen pääsi kaksi alle kaksikymppisistä pelaajaa eli Olli Määttä ja Aleksander Barkov. Jos laajennetaan hiukan nuorten huippukiekkoilijoiden joukkoa, niin mukaan pääsevät ainakin Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Markus Granlund ja Kasperi Kapanen. Samaan ryhmään voidaan lukea kahdenkympin rajan yli juuri päässeet Mikael Granlund ja Sami Vatanen.

Totesin tuolloin , että meillä on selvä aukko maajoukkueen ”keski-ikäisissä” pelaajissa: ”Hämmentävää on, että ryhmään 23-26 vuotiaat pelaajat kuuluu vain Jori Lehterä ja Sakari Salminen. Ryhmässä 27-31 vuotiaat on sitten huomattava joukko pelaajia eli peräti 10 pelaajaa (johon olisivat kuuluneet myös Valtteri Filppula ja Mikko Koivu, jos eivät olisi loukkaantuneet). Tässäkään ryhmässä painopiste ei ole 27-28-vuotiaissa, vaan kolmikymppisissä pelaajissa, kuten edellä todettiin. Yli 32 vuotiaisiin kuului kuusi pelaajaa.” Onneksi tuo huipputasolle muodostunut aukko näyttää poistuvan luonnollista tietä!

Kun nyt päivitän vuoden 2014 blogikirjoitustani, voin todeta ilokseni, että sukupolvenvaihdos tai oikeastaan mullistus on edennyt aimoharppauksin. Vanhat starat (Koivut, Selänteet ym.) ovat vaihtuneet aivan uusiin pelaajiin. Samalla sukupolvikuilu – siis pelaajat, jotka nyt ovat 25-28 vuotiaita - on menettämässä merkitystään , sillä huipulle on tunkeutumassa ennennäkemätön määrä nuoria huippulahjakkuuksia.

Merkillinen aukko huippupelaajissa jää askarruttamaan ja saa epäilemään, että valmennuksessa on tapahtunut yhden sukupolven osalta perustavaa laatua oleva epäonnistuminen. Ja virhe on tapahtunut silloin, kun nyt 25-28 vuotiaat pelaajat olivat juniori-iässä. On arvioitu, että taustalla olisi takavuosien pyrkimys antaa kaikille peliaikaa lahjakkuudesta riippumatta…..parhaat eivät olisi siis saaneet mahdollisuutta kehittyä edellytystensä mukaisesti.

Edellä mainitut nuoret pelaajat ovat kehittyneet odotusten mukaisesti, jos ei paremminkin: jos pahemmilta loukkaantumisilta säästytään muodostavat Barkov, Ristolainen, Teräväinen, Määttä, Vatanen ja muutamat muut tulevan kovatasoisen maajoukkueen rungon samalla, kun jotkin ”vanhoista”, Filppula, Koivu, Granlund, Lehterä ja Jussi Jokinen vahvistavat joukkuetta kokemuksellaan, Niin se aika kuluu: nuorisotähti Mikael Granlund on ”keski-iässä”.

”Granlundit” siis muodostavat nuorten ensimmäisen aallon, jota on seurannut vielä vaikuttavampi toinen aalto eli nykyinen nuorisomaajoukkuesukupolvi.

Suomalainen maalivahtivalmennus lienee maailman parasta ja se näkyy tukkuna huippumaalivahteja NHL:ssä. Juuri nyt tuntuu siltä, että miesten maajoukkue ei kaadu ainakaan maalivahteihin, vaikka nuorissa ei tällä hetkellä olekaan huippulahjakasta molaria.

En osaa myöskään epäillä suomalaista valmennustaitoa. Ainakin pohjoisamerikkalaiseen valmennustyyliin verrattuna valmennusnäkemys on laaja-alaisempi. Jotenkin kanadalainen valmennuskulttuuri vaikuttaa yksioikoisemmalta! Vai onko kysymys vain luulosta?

Joukkue tarvitsee johtohahmoja loistavien jääkiekkotaitojen lisäksi. Tyrkyllä uudeksi Selänteeksi on Aleksander Barkov, jos hän vain ottaa haasteen vastaan. Nythän mies on osaamiseensa nähden vaatimattomuuden perikuva.

Mihin kansainvälinen jääkiekko joukkuepelinä ja yksilötasolla on menossa? On ollut hämmentävä katsoa kuinka 180-senttiset pelaajat ovat ”muuttuneet pieniksi”, ikään kuin olisi tapahtunut mutaatio: tuollainen 185-188 senttinen hyökkääjäpelaaja on muuttunut normaaliksi, kun Veli-Pekka Ketola (187 cm) sai aikanaan kuulla olevansa ”Iso Musta”. Toki edelleen noin 180-senttiset pelaajat nopeudellaan ja taidoillaan tarjoavat kovan vastuksen isokokoisemmille. Patrick Kanen (178cm/80 kg) tehot ovat olleet hirmuiset tämän päivän NHL:ssä.

”Hidas mutta kankea” on vain sanonta. Tänä päivänä Jesse Puljujärven (191 cm) ja Patrick Laineen (194 cm) kaltaiset yksilöt ovat koostaan huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, huippunopeita ja taitavia kiekon kanssa. Myös uusien isokokoisten pelaajien massa tekee vaikutuksen. Silti Sebastian Ahon (181 cm) tyyppiset pelaajat saattavat monipuolisuudessaan olla tavoittamattomissa. Monet keskimittaiset ovat nimenomaan pelin ja tilanteiden organisoijina huippuja. Pienien ja vikkelien (170-176 cm) pelaajien aika saattaa olla ohi: vain aivan kovimmat huiput pystyvät tekemään tilaa itselleen vimmatulla luistelulla.

Jos nyt huipulle pyrkivät junioripelaajat pysyvät pääsääntöisesti terveinä heistä on valtava hyöty maajoukkueelle. ”National team” tuntuu säilyttävän arvostuksensa, vaikka sarjajoukkueet ovatkin massiivisessa mielessä vallanneet markkinat. Puljujärven, Ahon ja Laineen kaltaisten pelaajien lisäksi kannattaa mainita Mikko Rantanen, Olli Juolevi, Antti Kalapudas ja huippunopea Kasperi Kapanen, jos saa pelinsä sopeutettua isompiensa asettamaan kehikkoon. Taustalta nousee varmasti myös muita nuoria pelaajia tähtiluokkaan.

Suomen jääkiekkotaso on erittäin laaja ja syvä. Pelaahan maajoukkueellinen pelaajia NHL:n lisäksi sekä Ruotsissa että KHL:ssä. Oma liiga on selvästi heikentynyt, mutta vahva harrastaneisuus nostaa edelleen pelaajia myös kotoisen liigan tähtikartalta kansainväliseen tähteyteen, ajatellaan vaikka Joonas Kemppaista tai Joonas Donskoita, jotka tuntuvat pärjäävän NHL:ssä.

Jääkiekko näyttää säilyttävän asemansa huippu-urheilun pariin hakeutuvien nuorien kiinnostuksen ykköskohteena. Yhä runsastuva lajien määrä ei näytä syövän tosilahjakkuuksia jääkiekolta. Se päivä on vielä näkemättä, jolloin maahanmuuttajista nousee jääkiekkoilijoita huipputasolle.