Rajanvetoa – maantieteellä on meille paljon annettavaa

Parhaillaan käydään kiivasta keskustelua siitä, mitä pitäisi ajatella itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista. Onko vastaanottamisessa kysymys humaanista toiminnasta, onko meillä varaa siihen, onko kysymys Venäjän painostuksesta, pitäisikö pistää kova kovaa vastaan vai onko kysymys peräti suomettuneisuudesta? Kaiken kaikkiaan ongelma ei liene kovin mittava, ja on hyvällä tahdolla ratkaistavissa kohtuuajassa.

Haluan ensin tuoda esille Venäjä-suhteiden päälinjan. Minusta on oikein, että asioita Venäjän kanssa hoidetaan kahdenvälisesti. Meillä on esimerkki huonosta asioiden hoidosta viime vuodelta, kun Suomi ei päästänyt Venäjän parlamentin puhemiestä Suomeen. Asiaa piti kysyä EU:n jäsenmailta, jotka antoivat vastauksen, kun kerran kysyttiin. Vastauskirjosta pääteltiin, että ei pidä kutsua. EU:ssa on kuitenkin yhtä monta mielipidettä kuin on maita. Olisi kannattanut luottaa omaan järkeen ja esittää kutsu.

Tapa, jolla itärajan ylityksiä nyt strategisesti hoidetaan, on oikea eli samaan aikaan liikkeellä ovat presidentti, sisäministeri, pääministeri ja poliisiylijohto. Politiikan koko kirjo on käytettävissä ja samoin virkamiesjohto. Uskon, että koordinaatio on kunnossa.

Mitään huonoa omaatuntoa ei pitäisi tuntea siitä, että EU ei ole tässä aktiivi osapuoli. Tietenkin EU:ta pitää informoida, mutta tärkeämpänä näen oman kahdenvälisen ujostelemattoman aktiivisuuden.

Ärsyttäväksi koen asiayhteydessä viittaukset suomettuneisuuteen tai arkuuteen. Jos poliitikko tai virkamies sanoo, että asioista neuvotellaan, ja vedetään sitten johtopäätökset, ei tässä ole mitään ongelmallista.

Suomettuneisuus oli pahimmillaan sitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs tunkeutui Suomen hallituksen kokoukseen päättämään lentokonekaapparin kohtalosta tai suomalaiset poliitikot lavertelivat neuvostoliittolaisille ikäviä juoruja neuvostovastaisuudesta toisista suomalaisista. Tietyt henkilöt saattoivat olla hallituskelvottomia jne. Mistään tällaisesta ei ole nyt kysymys.

Kun rajan yli tulvi Ruotsista valtavat määrät turvapaikanhakijoita, ei tullut kenellekään mieleen, että naapurisovun säilyttämisen vuoksi olisi pitänyt puhua suomettuneisuudesta.

Meillä on yliherkkyyttä suhteessa Venäjään ja some-kirjoittelu mahdollistaa muiden ja itsensä kiihottamisen raivoon. Lähes joka kerta, kun yritän mennä mielipidesivuille, poistun sieltä nopeasti vastenmielisyyttä tuntien. Nimimerkin takaa – ja nykyisin monesti oikealla nimellä – käydään itärajaamme koskevaa vihakeskustelua.

Tunnusomaista tämän päivän debatille varsinkin somessa on mielipiteiden polarisoituminen. Venäjältä tulevien turvapaikanhakijoiden rajanylityksissäkin haluttaisiin rautaa rajalle. Pitäisi elämöidä, vaativat kotimaiset trollilähteet.

On todennäköistä, että Venäjän vaatimukseen saada tunnustusta suurvaltastatukselleen liittyy joitakin meidän mielestämme epämiellyttäviä ja jopa absurdeja piirteitä, mutta niidenkin kanssa on opittava elämään. Pyrkiikö Venäjä esimerkiksi luomaan erimielisyyttä EU:n sisälle? Mahdollisesti. Tämäkin on asia joka pitää suhteuttaa isompaan kokonaisuuteen. Taustojen ymmärtäminen on välttämätöntä.

Erikseen on sitten ideologiset näkökohdat, joita nykyisin näkee sekä verhottuna että suorina mielipiteinä. Niille on usein ominaista mielipiteen ehdottomuus ja vastakkaisista argumenteista piittaamaton ajattelutapa. Juuri ideologiat (länsi vs. itä) polarisoivat mielipiteitä.

Myös kansainväliset suhteet – kotimaisten lisäksi - ovat täynnä pelin politiikkaa. Tästä huolimatta ei turvapaikkakysymyksissä kannattaisi lähteä kovin vahvasti spekuloimaan salaliitoteorioilla, vaan vaikkapa teeskennellä vähän tyhmää arvuuteltaessa toisen motiiveja. Lopullista totuutta ei ehkä koskaan löydy. Tämänkin kanssa on opittava elämään.

Pitääkö sitten ”aina antaa periksi”. Tästä ei alun perinkään ole mielestäni ollut kysymys, vaan kyvystä/osaamisesta /halusta vetää raja epäsopivan ja sopivan välille.

Nytkin on nähtävissä eri puolueiden välillä jonkinlaista kilpailua siitä kenen rooli on merkittävin Venäjän ja Suomen suhteiden hoidossa. Tärkeää olisi kuitenkin säilyttää Suomen hötkyilemätön linja yhteisenä kaikille puolueille.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa omaksuttiin presidentti Kekkosen aikaan – molempien osapuolien tahdosta – salaileva linja, joka johti lopulta siihen, että jokainen sana ”yhteisessä” kommunikeassa - jossa määritettiin vain Suomen asema(!) – oli tärkeä. Nyt tällaisesta on luojan kiitos irtauduttu ja keskusteluja voidaan käydä paljon avoimemmassa ilmapiirissä. Ulkopolitiikka ei ole mystistä rakettitiedettä niin kuin meille jossain vaiheessa uskoteltiin.

Näkisin niin, että kunakin ajankohtana meidän pitäisi pyrkiä niin luonteviin suhteisiin Venäjän kanssa kuin on mahdollista. Tämä edellyttää aktiivista otetta ulkopoliittiselta johdolta, sillä ”luontevuuden” eteen on tehtävä töitä.

Jos pitäisi valita ohjenuora naapurimaiden suhteiden ylläpidolle, niin valitsisin pitkäjänteisyyden linjakseni. Suhdanteiden johdosta tapahtuva huojunta ei ole järkevää. Tämä siitäkin huolimatta, että maailma heittelee meitä joskus kohtuuttomasti. Historian avainkohtien ratkaisut ovat aina sattumusten, hyvän onnen, taistelutahdon ja valtiomiestaidon yhdistelmiä Esimerkiksi Suomen livahtaminen kaksi kertaa ulos pahasta kiipelistä viime vuosisadalla on tästä mainio esimerkki. Tarkoitan irtautumista Saksan ja Venäjän välisestä ”ei kenenkään hallinnasta” vuonna 1918 ja samojen valtioiden välistä vuonna 1944.

Sanonnalla ”maantieteelle emme mahda mitään” halutaan ilmaista, että Suomi on jotenkin vastentahtoisesti kartalla tässä kohtaa. Mielelläni näkisin, että – vastoinkäymisistä huolimatta – tämä asema kartalla nähtäisiin positiivisena asiana. Se avaa meille ja Venäjälle suunnattoman määrän yhteistoimintamahdollisuuksia. Silloin iskulause kuuluisi: ”maantieteellä on meille paljon annettavaa”.