Näkökulmia talvisotaan

Henrik Meinander on toimittanut talvisotaa käsittelevän teoksen, joka koostuu osin Talvisotayhdistyksen 75-vuotismuistovuoden aikana pidetyistä esitelmistä ja osin joistakin muista esitelmistä/tuotoksista koskien sodan uusia tai vähemmän tunnettuja näkökulmia. ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (Siltala, 2015) on mielenkiintoinen tuttavuus monipuolisissa lähestymistavoissaan. Ainakin itse löysin uusia puolia tästä miltei loppuun kalutusta aiheesta.

Olisi mielenkiintoista pohtia, miten tällaiset uudet näkökulmat horjuttavat tavallisten suomalaisten kuvaa myyttisestä sodasta. Vai muuttavatko ollenkaan, koska vain pieni osa ihmisistä lukee tämän kirjan?

Jälleen kerran historiakäsityksiä ravistelee se ajankohta, jota eletään ja josta käsin nämäkin kirjoitukset ovat syntyneet. Olemme eläneet uutta kylmää vaihetta suurvaltojen välisissä suhteissa.

Kirjottajia on parikymmentä, kaikki johtavia alansa asiantuntijoita. Kirjassa ei ole yritetty sulauttaa käsityksiä yhteen ja hyvä näin, sillä nyt syntyy lähestymistapojen kaleidoskooppi, joka sallii eriäänisyyden. Sopii ainakin sellaiselle, jolla pohjatiedot ovat kunnossa.

Valitsin kirjasta vain muutaman esseen tähän esiteltäväksi ja arvioitavaksi. Kaikki esimerkkini tuovat mielestäni jotain uutta vakiintuneisiin käsityksiin.

Kirjoittajat tuovat erittäin hyvin esille ne ajattelutavat, jotka vaikuttivat päättäjien mielipiteisiin silloin, kun tilanne oli päällä. Jälkiviisaus on kuorruttanut monen nykykatsannon, kun lopputulos kaikesta on tiedossa. Aikalaiset hapuilivat arvailujen, myyttien ja tiedustelutietojen viidakoissa yrittäen löytää viisasten kiven, jolla ajaa oman – ja nimenomaan oman - kotimaansa etua.

:::::::::::::

Kimmo Rentola: ”Stalin ja Suomi syksyllä 1939”:

Oliko Suomi se itsepäinen - vähän yksinkertainen kansa - josta Runebergkin muistutti, ja jonka ajatuksen elvyttivät niin Stalin kuin Molotovkin, kun Suomi ei alistunut neuvostotasavallaksi edes sodan avulla. Stalinilta puuttui, osin toteuttamansa tiedusteluun kykenevien henkilöiden apuharvennuksen seurauksena, mahdollisuudet analysoida suomalaisten taistelutahtoa etukäteen.

Stalinin syyttäessä länsimaita - Ribbentrop-sopimuksen hengessä - kaikesta pahasta, häneltä jäi huomaamatta suomalaisten lähes kattava sitoutuminen läntiseen demokratiaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan neuvostoliittolainen dogmatismi ei ottanut huomioon tulipunaisten kommunistien heikkoa kannatuspohjaa Suomessa.

Kekkos-historia on leimannut Väinö Tannerin kuuluisan tokaisun ”minä olen mensevikki” neuvotteluilmapiirin tuhoamisyritykseksi Moskovassa syksyllä 1939. Mutta ilmeisesti Stalin ei kiinnittänyt tähän juurikaan huomiota. Rentola toteaa lähteisiinsä viitaten, että itse asiassa Stalin suhtautui Tanneriin myötäsukaisesti. ”Vastarakkautta” Tannerilta hän ei kylläkään saanut. Neuvostoliitossa oli - ennen sotaa - ilmeisesti tahoja, jotka halusivat nähdä sosiaalidemokraatit työväen johdossa tajutessaan, että kommunistit olivat väärä kortti vetäistäväksi esiin tuossa vaiheessa. Tämä oli minulle uutta.

Myös venäläinen raportointi Suomesta – kansa pelkää sotaa, Suomen armeijan tila on heikko, aseista ja varusteita on pulaa - oli enemmän sitä, mitä Moskovassa haluttiin kuulla kuin totuuden esille nostamista. Ehkä kysymys oli siitä, että Suomen pluralistisessa yhteiskunnassa sodan aattonakin mielipiteet kukkivat ja diktatuuri otti vaarin niistä mielipiteistä, jotka tukivat omaa sotaan valmistautumista.

Keskeistä talvisotaa edeltävissä keskusteluissa oli kuitenkin suurvaltojen kyynisyys ja inhorealistinen politiikka. Niinpä Winston Churchill näytti pitävän pelkästään hyvänä, että Neuvostoliitto alisti Baltian maat. Se oli Saksalta pois. Sekä britit että Venäjä - viimemainitun solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta - keskittivät kaiken huomion Saksan uhkaan.

Lontoosta vuodatettiin Mannerheimin pessimistiset kannanotot Suomen puolustuskyvystä venäläisten korviin. Britit kavalsivat venäläisille myös Suomen kuvitelman Englannilta saatavasta moraalisesta tuesta.

Churchillin mielestä Neuvostoliiton hegemonia Itämerellä oli aivan perusteltua ja sen esteenä ei voinut olla brittilehdistön ja -kansalaisten Suomea kohtaan tuntema sympatia. Neuvostoliiton käsitys vahvistui, että Suomen junkkarikansa ei saisi apua mistään talvisodan alkaessa. Myös tavisodan lopussa Ranskan ja Englannin lupaama tuki vaikutti, jos ei tyhjältä kirjaimelta, niin ainakin ambivalentilta pyrinnöltä kuorrutettuna taka-ajatuksilla.

Rentola viittaa jopa sellaiseen argumenttiin, että Stalin piti talvisodan jälkeen brittien tukea venäläisten vaatimuksille talvisodan alla ansana, jolla houkuteltiin Stalin harhaan koskien tapaus Suomea. No, Rentola heittää joskus yltiöpäisiä spekulaatioita.

::::::::::::::::::

Kenneth Gustavsson: ”Ahvenanmaan uusi demilitarisointi 1940”

Ahvenanmaan osalta oli ja on edelleen voimassa vuoden 1921 Kansainliiton ratkaisu, jossa saaret määritettiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Dosentti Kenneth Gustavsson Åbo Akademista käy yksityiskohtaisesti läpi Neuvostoliiton sotaan valmistautumista 1940-41 Itämerellä. Tässä yhteydessä Neuvostoliitto käynnisti ankaran painostuksen saadakseen purettua suomalaisten puolustusrakennelmat viimeistä piirtoa myöten. Vähitellen Suomi joutui antamaan periksi tuhoten sotilaalliset rakennelmat ja laitteet kokonaisuudessaan. Itäisen naapurin systemaattisuus pyrkimyksissään herätti huomiota suomalaisissa ja pani miettimään, mitä sillä oli mielessä Suomen ja Ahvenanmaan varalle.

Neuvostoliito vaati ja sai läpi demilitarisointia koskevan sopimuksen helmikuussa 1941. Tätä sopimusta en minä eikä moni muu tunne. Siinä vahvistetiin täydellinen linnoittamattomuus ja sen valvonta saarille ikään kuin täydennyksenä vuoden 1921 sopimukselle.

Koska Saksakin mainitaan vihollisena Neuvostoliiton Itämeren suunnitelmissa 1940-41, on se oleellinen osa Neuvostoliiton Itämeren haltuunottostrategiaa. Meitä suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, että Neuvostoliito halusi raivata syksyllä 1940 kaikki pienimmätkin mahdollisuudet puolustaa saaria, niin että sille itselleen jäi vapaat kädet miehittää saaret. Gustavsson esittelee yksityiskohtaisesti Neuvostoliiton miehityssuunnitelman sotatilanteen varalta.

Molotovin tunnettu vierailu Berliinissä tapahtui marraskuussa 1940. Siellä hän vaati Ribbentrop-sopimukseen viitaten vapaita käsiä Suomen suhteen. Ensimmäinen yrityshän (talvisota) epäonnistui. Toinen yritys kilpistyi Hitlerin vastarintaan: hän ei halunnut uutta sotaa Itämeren alueella. Taustalla oli tietenkin Barbarossa-suunnitelma. Hitlerin jyrkkä kanta sotki Neuvostoliiton suunnitelmat sekä Suomen että Ahvenanmaan osalta. Neuvostoliitto jäi suhteellisen passiiviseksi kesään 1941 saakka (Itämerellä toteutettuja sotaharjoituksia lukuun ottamatta), kun Saksa samaan aikaan käyttäytyi hyvin aggressiivisesti Länsi-Euroopassa.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto ei lainkaan yrittänyt toteuttaa edellä esiteltyjä suunnitelmia Ahvenanmaalla. Saksa vei Barbarossa-suunnitelmallaan tilan hyökkäykseltä eikä Stalin enää sodan lopullakaan palannut miehityssuunnitelmiin Ahvenanmaalla. Stalinilla oli liian paljon muuta ajateltavaa.

Hyvin mielenkiintoista on todeta, että vuoden 1992 Suomen ja Venäjän välisessä sopimuksessa (jolla korvattiin YYA-sopimus) säilytettiin helmikuun 1941 Ahvenanmaata koskeneen demilitarisointisopimuksen status. Venäjälle jäi valvontaoikeudet linnoittautumattomuuden takaamiseksi. Näin kysymys onkin sekä vuoden 1921 että vuosien 1941 ja 1992 sopimuksista. Huomionarvoinen asia, koska yleensä on puhuttu vain vuoden 1921 sopimuksesta.

::::::::::::::::::::

Tuomas Tepora: Kuinka talvisodan henki hajosi – vai hajosiko?

Tuomas Tepora kertoo kiinnostavasti huhujen leviämisestä ja huhujen torjunnasta sotaolosuhteissa. Talvisodan aluksi kiersi huhu, että neuvostoliittolaisten rinnalla taisteli saksalaisia suomalaisia vastaan. Tämä kieli pettymyksestä, joka liittyi siihen, että Saksa asettui Venäjän puolelle talvisotapropagandassa (tavalliset ihmiset eivät tienneet Ribbentrop-sopimuksesta). Pian käynnistyi viranomaisten vastapropaganda, jolla kompromettoitiin salaliittoteorioita.

Sodan päätyttyä turhautuminen purkautui omien moittimisena, kun ihmiset olivat olleet pitkään menestystä ennustaneen sotapropagandan vaikutuksen alaisena ja sodan lopputulos aluemenetyksineen ei vastannut odotuksia. Talvisodan henki ei ollut niin vahva kuin siitä on kerrottu, vaan ilmapiiri vaihteli sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Talvisodan loppuvaiheissa ja keväällä 1940 levisi huhuja, joiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa välirikkoon ja tästä vedettiin johtopäätöksiä, joiden mukaan Suomi ei olisikaan yksin Neuvostoliitoa vastaan. Revanssihenki heräsi myöhemmin syksyllä 1940, kun jostakin levisi huhuja saksalaisten kannan muutoksesta.

Oli miltei luonnollista, että syntipukkiteorioiden kohteeksi joutui myös Ruotsi, olihan se sodan alla kieltäytynyt tukemasta Suomea. Ruotsin toteutunut apukin käännettiin huonon omantunnon osoitukseksi. Tepora esittää, että viranomaiset olivat pikemminkin tyytyväisiä, kun syyttely purkautui Ruotsiin, säästyivätpähän omat poliitikot tunteenpurkauksilta.

Kielikiistakin pulpahti esille. Levisi huhuja, joiden mukaan kannaksen läpimurto oli tapahtunut ruotsinkielisten rintamaosuudella. Vaikka asiassa olisikin ollut konkreettisesti hiukan perää, oli tosiasiallinen syy perääntymiseen venäläisten valtava paine kaikilla rintamaosuuksilla.

Lomailevat rintamiehet olivat tehokkaista huhujen levittäjiä. Osa puheista johtui turhautumisesta: rintamilla tapahtui paljon epäedullisempaa kehitystä, kuin mitä siviileille kerrottiin . Ruotsalaisiin liitettiin epämiehekkyyden leima. Sillä perusteltiin väitettyä vellihousuisuutta ja hienostelua. Riikinruotsalaiset vapaaehtoiset joutuivat eniten sylkykupeiksi. Kun aluksi hyvin sujuneiden sotatoimien jatkeeksi kärsittiin tappioita lähtivät salaliittoteoriat lentoon. Ruotsinkeliset ja ruotsalaiset olivat sopivia syyllisiä, siirsihän se vastuuta tappioista omilta sotilailta muille.

Kaikkein julmimmin syntipukkiteoriat satuttivat lopulta omaa hallitusta rauhanteon jälkeen. Rauha ei ollut kunniakas, vaan ”häpeärauha” (samanlaisia syytöksiä esittivät saksalaiset omaa hallitustaan kohtaan ensimmäisen maailmansodan päätteeksi). Saatiin kuulla, että väärät miehet johtivat maata.

Omat joukot säästyivät pahemmalta syyttelyltä, vaikka Viipurin lahden katastrofiin syyllistettiinkin kenraali K.M. Wallenius. Sopi kuvioon, että Mannerheim vanhojen kokemustensa takia vieroksui Walleniusta, vaikka tilanne lienee ollut Lapista tulleelle kenraalille ylivoimainen paikka.

Aivan viimeisenä vaiheena joutuivat kommunistit syyllisten paikalle varsinkin, kun syksyllä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (lopetettiin tammikuussa 1941). Mutta tässä vaiheessa enin katkeruus oli jo ohitettu.

Tappioon päättyneen sodan jälkeen on psykologisesti varsin luonnollista, että syytösryöppy purkautuu. Samasta todistavat muut sodat missä päin tahansa maailmaa. Se on ikään kuin välivaihe, joka pitää elää. Parin kuukauden kuluessa talvisodan päättymisestä sota muuttui torjuntavoitoksi ja taisteluille osattiin antaa niille kuuluva arvo. Eri asia olisi ollut, jos syyttely olisi jäänyt päälle tai syyttelyyn olisi ollut todellista aihetta. Nyt ei sitä vaaraa ollut.

::::::::::::::::::::::

Meinanderin toimittama kirja tarjoaa mielenkiintoisen tavan kerrata historiaa, mutta myös täyttää omien tietojen aukkopaikkoja lähihistoriasta. Myös tulkinnat sodasta muuttuvat – eivät keskeisiltä osin, mutta reuna-alueilta.

”Historian kosto” on raflaava nimi, mutta voi joiltakin osin olla perusteltu, koska historia todellisuus uudelleen tulkittuna voi heittää roskiin jonkin jo vakiintuneen näkemyksen.