Tomppelipopulistit ja tärkeilevät älyköt

Olen joskus miettinyt lyödäänkö kansanvaltaa sen omilla aseilla: kun on sanan- ja mielipiteenvapaus, voi ”kuka tahansa”, jolla supliikki pelaa, päästä esimerkiksi presidenttiehdokkaaksi. Tämän saman ilmiön toinen puoli on, että ”vakava” keskustelu politiikan sisällöistä kärsii, kun erittelevän keskustelun voi leimata turhantärkeydeksi. Siitähän voi tehdä suorastaan pilkan kohteen.

Vuoden 2000 presidentinvaalikamppailussa Bush leimasi ”ikävän” Al Goren vakavat faktaperusteiset keskusteluyritykset ”sekavaksi matikaksi”. Bush halusi osallistua ”miellyttämiskisaan”. Voiko vaalit hävitä siis asiapohjaisen ylivoimaisuuden takia? Osaaminen muuttuu pahimmillaan irvikuvakseen.

Tärkeintä on, että on säpinää ja lennokkaita mielipiteitä, totuusarvosta viis! Politiikasta on tullut sirkusnäyttämö sillä erotuksella, että sirkuksessa on sentään ammattilaiset töissä.

Tällaisia piirteitä voi havaita Yhdysvaltojen presidenttikampanjassa, ei ainoastaan Donald Trumpin kautta vaan laajemminkin, kun käydään kamppailua presidenttiehdokkuudesta populismin keinoin.

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa kolumnissaan huomiota samaiseen ilmiöön. Trump-ilmiö ei ollutkaan tilapäinen populismin kuohu, vaan se kestää ja kestää. Kukaan ei voi silti sanoa, milloin kupla puhkeaa vai menevätkö republikaanit oikeasti tällä hevosella vaaleihin saakka.

Populistinen triumviraatti Trump – Ben Carson – Ted Cruz (yhteensä 60 prosentin kannatus tällä hetkellä) on ottanut komennon ja se ei lupaa hyvää meille, jotka vielä kuvittelevat politiikan olevan analyyttistä pohdiskelua kansakunnan hyväksi.

Muuallakin sivistyneessä maailmassa on toki meneillään tämän saman ilmiön eri versioita. Populismi alkaa tässä katsannossa olla melko lattea käsite. Kansalaisten suosion tavoittelun sisään on rakentunut diskriminointi: hallitukselle kuuliaiset vs. suurempaa vapautta tavoittelevat. Joissakin maissa äänestäjistä näyttää valtaapitävien mielestä muodostuneen kiusankappaleita, joiden oikeuksia pitää kahlita (Venäjän lisäksi Puola, Unkari, Turkki…..). Pikku hiljaa demokratiaa ovat syöneet autoritääriset voimat, joiden uskotaan olevan tehokkaampi tapa hallita maata kuin mihin demokratia pystyy.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi syy, miksi republikaaniäänestäjät eivät näy ymmärtävän vakavan poliittisen keskustelun päälle on, että he ovat jo useita vuosia tottuneet ”sählinkiin”, jossa tavoitteena on hämmennyksen aikaansaaminen, ei johdonmukainen asioiden eteenpäin vieminen. Mutta entä jos joku näistä politiikan helppoheikeistä pääsee valtaan? Miten kävi Bushin, joka yritti esiintyä suurena 9/11 -sankarina, ja joka hyökkäsi ylimielisesti Irakiin suurta vapauden lippua hulmutellen? Hän halusi olla toimen mies, eikä turhanaikainen pohdinta kuulu tehopakkauksen arsenaaliin. Asioiden miettiminenhän on osoitus heikkoudesta.

Ei käynyt hyvin. Bushin kausien saldo oli murheellinen. Pitääkö meidän nyt uskoa, että joku uusi omatekoinen kansanvillitsijä osoittautuu suureksi onnistujaksi, suureksi kansanjohtajaksi jumalan armosta? Ei tarvitse.

Krugman palauttaa mieliin Sarah Palinin, jonka asiaosaamisessa oli samanlaisia aukkoja kuin nyt on Trumpilla, ja joka päästeli harkitsemattomuuksia suustaan. Perinteet velvoittavat!

Republikaanisen establishmentin ehdokkaat (Jeb Bush, Marco Rubio) eivät pysty näköjään hevillä esiintymään – kalabaliikin keskellä - oman uskottavan linjan puolesta, joskaan heidän pelinsä ei ole mitenkään pelattu.

Republikaanien taisteluun verrattuna demokraatit etenevät asiakysymykset edellä. Hillary Clinton ja Bernie Sanders muistuttavat vanhanaikaista argumentoivaa pariskuntaa, joka käy keskustelua sivistyneesti perustellen. Kyllä tällekin keskustelutyylille löytyy kannatusta. Kysymys onkin suuresta polarisaatiosta, kansakunnan jakautumisesta – katupoikakielellä sanottuna - tomppelipopulisteihin ja paskantärkeisiin älyköihin.

Hesarin jutussa ”Vladimir ja neljä miestä” (3.1.2016) Pekka Hakala yrittää luoda ulkopoliittisen ulottuvuuden tälle trumpilaiselle ”amerikanmeiningille”: Putin ja Trump sopivat länsieurooppalaisten valtionmiesten päiden yli Krimin luovuttamisesta lopullisesti Venäjälle. Mikään ei ole pyhää, kaikki on myytävissä, kunhan vain hinnasta sovitaan.

Olen joskus itse pyrkinyt luomaan inhorealistista politiikan kuvaa suurvaltojen pelistä Ukrainan suunnalla ja lausunut ärtymykseni ”heidihautalamaisesta” kirkasotsaisesta moralisoinnista oikeudenmukaisen maailman puolesta – jota ei ole. Mutta kyllä minuakin inhottaisi trumpilainen (ja putinilainen) sopimus isojen poikien kesken toisten valtioiden tai maa-alueiden kohtalosta.

Tämä autoritäärinen ajattelu on luonut sillanpääasemia eri puolille Eurooppaa: monet tahot Ranskassa, Unkarissa ja Puolassa ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian arvot. Tässä on jotain samaa kuin Wienin kongressin ”laillisuus”-, tasapaino- ja turvallisuusperiaatteissa. Muuttumattomuus, ”vakaus” ja paluu vanhaan järjestyksen leimaavat äärikonservatiivien ja -oikeistolaisten tavoitteita.