torstai 14. tammikuuta 2016

Ennakkoluulot vs. avarakatseisuus

Ontariossa sijaitsevan Brock-yliopiston tutkimus (2012) ”osoitti”, että ne ihmiset, joiden älykkyysosamäärä oli matala lapsuudessa, omaksuivat todennäköisemmin ennakkoluuloisia uskomuksia ja konservatiivisia sosiaalisia asenteita aikuisina. Tutkimuksen lopputulos on herättänyt myös kritiikkiä.

Jostakin syystä tämä vanha tutkimus uutisoitiin taannoin uutena, ”tuoreena” Tekniikka & talous -lehdessä. Ensinnäkin olisi hyvä, jos selkeästi tuotaisiin esille viitatun tutkimuksen ilmestymisajankohta. Tällaista ”uusjulkistamista” ovat harrastaneet muutkin lehdet viime aikoina ilmeisesti uutispulassa.

Mutta sitten itse aiheeseen.

Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin.

Vanhastaan on ollut tunnettua, että dogmaattiset ideologiat tarjoavat valmiita ratkaisuja haasteellisiin ongelmiin. Monilla ihmisillä on taipumusta ajatella, että (ideologinen) selkeä kehikko ja tietynlainen ”kuri ja järjestys” tarjoavat turvallisen pohjan elämänarvoille ja selviytymiselle elämässä.

Juuri ideologiset opinkappaleet yksinkertaistavat todellisuutta ja tarjoavat henkisesti laiskalle perustelut ennakkoluuloisille käsityksille. Onko kysymys kyvykkyyseroista ihmisten välillä? Vai onko kysymys avarakatseisuuden puutteesta? Tätä on syytä pohtia tarkemmin.

Kun ajatellaan ennakkoluuloja muita kulttuureja kohtaan, viitataan usein esimerkiksi islamilaiseen maailmaan. Mutta kun monet suomalaiset suhtautuvat nurjamielisesti ruotsalaisiin ikään kuin kysymys olisi edelleen itsenäisyystaistelusta, niin mieleen tulee äärimmäinen nurkkakuntaisuus. Kysymys on siis kattavammasta ahdasmielisestä psykologisesta ilmiöstä, jota voisi sanoa kauniisti rajoittuneisuudeksi.

Miten opetetaan avarakatseisuutta? Lopulta tärkeintä mielestäni on epävarmuuden sietokyky. Mielipidekysymyksissä ei ole ehdottomia totuuksia, niinpä epävarmuudessa on opittava elämään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä vastaväitteet? Suvaitsevaisuuteen kriittisesti suhtautuvien vasta-argumentointi lähtee siitä, että suvaitsevaisuudesta on tehty vallitseva oppi. On syntynyt suvaitsevaisto, joka hallitsee keskustelua. Sillä on ollut – näin sanotaan - vuosikymmeniä hegemoninen ote länsimaisessa keskustelussa.

Nyt monet haluaisivat panna pisteen mielestään liialliselle vapaamielisyydelle.

Suvaitsevaisuuden vastainen argumentointi leimataan yleensä populismiksi, tarkemmin sanottuna oikeistopopulismiksi. Onko niin, että henkisesti rajoittuneet ihmiset omaksuvat helpommin ennakkoluuloisen ajattelun? Vai ovatko suvaitsevaiset itse näitä rajoittuneita ”älyköitä”, jotka Arvo Salon ironisen lohkaisun mukaan lausahtavat, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua?”

Populismin älyllistäminen on keino kääntää asiat päälaelleen entiseen nähden. Hyökkäys on paras puolustus: väitetään, että teesi erilaisuuden korostamisesta positiivisessa mielessä, ja tasa-arvoisesta suhtautumisesta kaikkiin ihmisiin onkin yksipuolista indoktrinaatiota. Tämän ”pakkosyötön” väitetään liittyvän oleellisesti vihervasemmistolaiseen ajatteluun. Kysymys ei siis ole suvaitsevaisuuden kriitikoiden mielestä fiksuudesta tai sen puutteesta, vaan terveestä asenteesta perinteisen (kansallismielisen) ajattelun puolesta.

Väitteeni on, että ihmisiä erottaa lähinnä kyky ajatella itsenäisesti ryhmämanipulaation oloissa. Totalitäärisissä olosuhteissa (natsismi, stalinismi) oli suorastaan hengenvaarallista ajatella omilla aivoillaan ja alistaa vallitseva järjestelmä kritiikin kohteeksi. Rohkeus ajatella toisin näissä olosuhteissa oli henkisen vahvuuden mitta.

Monet suvaitsevina itseään pitävät ihmiset ovat törmänneet näinä aikoina kulttuurisokkiin, jota ei pitänyt olla. Miten suhtautua vieraasta kulttuurista tulleisiin, kun tulva on massiivinen? On ajateltu, että kysymys on sopeuttamisella hoidettavasta asiasta. Entä jos näin ei olekaan? Muualta tulleet haluavat säilyttää omat tapansa ja ääritauksessa jopa muuttaa ”isäntämaan kulttuuria” haluamakseen. Rauhanomainen rinnakkainelo ei tule kyseeseen.

Monesti kysymys on ”ylpeysmuurista”. Sekä sisään muuttajat että kantaväestö ovat ylpeitä omasta elämänmuodostaan eivätkä halua luopua periaatteistaan. Tämän ajattelun kautta on ehkä selitettävissä se problematiikka, minkä länsimaat ovat joutuneet kokemaan kerta toisensa jälkeen, kun ovat tunkeutuneet arabikulttuuriin esimerkiksi tavoitellessaan öljyvaroja. Tällä konfliktilla on kymmenien vuosien historia, eikä sitä vieläkään ole ratkaistu (= ei ole vieläkään opittu ymmärtämään). Arabien ylpeys ei salli imperialismia. Tuntuu siltä, että ollaan porauduttu entistä syvemmälle kulttuurisiin, uskonnollisiin ja ideologisiin kaivantoihin.

George Bushin tunkeutuminen Irakiin, Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain sekaantuminen Afganistanin sisällissotaan ja molempien osallistuminen Syyrian sisällissotaan ovat olleet omiaan aiheuttamaan pakolaistulvan. Kaikkien räikein esimerkki oli, kun Bush läntisen ylemmyydentunteen vallassa lähti viemään meidän kaikkien rakastamaa demokratiaa – olemattomien joukkotuhoaseiden etsimisen siivellä – Irakiin. Maksamme ymmärtämättömästä demokratian viennistä raskasta hintaa turvapaikanhakijoiden tulvana.

Hyvin monet suvaitsevina itseään pitäneet ihmiset ovat viime aikoina joutuneet pohtimaan oman humanisminsa, oman ”älykkään avarakatseisuutensa” sisältöä. Suoraan sanottuna he ovat ymmällä, mitä pitäisi ajatella esimerkiksi Kölnin tapahtumista jokin aika sitten. Valtava ryhmä ulkomaalaisia ikään kuin yritti kaapata seksuaalisen hegemonian – näin sen uutisoinnin perusteella käsitin - itselleen ja yritti toteuttaa käytännössä mielihalujaan.

Ei sovi ihmetellä, että näissä oloissa suvaitseva katsanto saattaa saavuttaa rajansa ja pahimmillaan kääntyy suvaitsemattomuuden voittokuluksi. Tästä ei ole kaukana ylireagointi, josta kertovat katupartioiden perustamiset. Tähän on tultu.

Uskon, että saksalaisten kohdalla tässä on kysymys kohtalon ivasta. Juuri heillä on ollut huono omatunto menneisyydessä tapahtuneista. Juuri he ovat halunneet vilpittömästi olla esimerkillisiä vieraaseen kulttuuriin suhtautumisessa. Ja tämäkö on nyt palkkio kaikesta?

Entä mikä on seuraava mahdollinen uhkakuva? Syksy Räsänen kertoo Voima-lehden kolumnissa (10/2015), että kansallissosialistien läpimurron aikaan natsi-Saksassa ystävät loittonivat toisistaan, kun läheinen kääntyi natsiksi. Entisten ystävysten välille muodostui kuilu.

Jääkö jäljelle kaiken epäily? Suvaitsevaisuuden mitaksi muodostuu (itse)kriittisyys: suvaitsevat eivät häily helposti eri vaihtoehtojen välillä tai ryhdy käännynnäisiksi. He uskovat periaatteessa hyvään avarakatseisuuteen, välttäen paatuneisuutta. Kysymys on lopulta sivistyksen laaja-alaisuudesta. Erilaisia näkemyksiä sulattava tai sovittava näkemys saattaa ajoittain jäädä tappiolle, mutta taistelu jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti