Todistammeko eliittien voittokulkua?

Onko eliitti erottautumassa poikkeuksellisella tavalla tavallisesta kansasta? Jos on, niin mistä siinä on kysymys? Liikutaan hankalasti määriteltävissä asioissa. Yritetään päästä sisälle tähän problematiikkaan. Aloitetaan läheltä.

Eliitti kannattaa liberaalia suhtautumista turvapaikanhakijoihin (horjumista tosin ilmenee), eliitti haluaa meidän siirtyvän kolkuttamaan Naton ovea, eliitti haluaa opettaa kansalle, että hyvinvointiyhteiskunnan ”tuhlaava” elämäntyyli on lopetettava. Näinkö se menee?

Neutraalisti ajatellen eliitti tarkoittaa pientä hallitsevaa ryhmää suuremmassa yhteisössä. Yhteiskunnallinen kerrostuminen luo aina jossain määrin eliittejä halusimmepa tai emme. Eliittiasemassa oleva pyrkii usein pitämään oman asemansa. Eliittiin kuulumattomat taas luovat kuvan eliitin ominaispiirteistä, jolla he haluavat sanoa, etteivät itse kuulu siihen.

Minulla on ongelma. Oman työurani , koulutukseni ja kohtalaisen hyväosaisuuteni perusteella joku voisi luokitella minut jollakin perusteella eliittiin. Kuitenkin näissä blogikirjoituksissa olen monesti hyvin jyrkästikin arvostellut eliittiä. En siis haluaa sisäistää niitä arvoja, jotka ovat ominaisia kuvittelemalleni eliitille. En tunne oloani kotoiseksi tässä viiteryhmässä.

Näyttää siltä, että olemme pikkuhiljaa liukuneet tilanteeseen, jossa toisaalta ”eliitin” ja toisaalta ”rahvaan” erot näkyvät yhä selvemmin. Määrittelyä ei helpota, että on olemassa esimerkiksi sivistyksellistä, tuloihin ja/tai varallisuuteen liittyvää ja sukujuuriin perustuvaa eliittiä (paljon muitakin jakoja voidaan tehdä).

Tarvitaan työkaluja eritellä eliitin ja tavallisen kansan eroja. Tehtävä ei ole ihan helppo, mutta yritän lähestyä asiaa aluksi Yhdysvaltain poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen näkökulmasta. Yhdysvaltain tilanteen projisoiminen Eurooppaan ja Suomeen ei sekään ole kovin helppoa, mutta katsotaan…….

Laura Saarikivi käsitteli Yhdysvaltain poliittista tilaa mainiosti HS:n artikkelissa ”Oikeisto jakautuu kahtia” (19.1.2016). Artikkeli innosti minua jatkamaan ajatusta. Vanhastaan republikaanit ovat saaneet kannatuksensa pääosin hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä (toki kannattajina on myös monia maaseudun vanhoillisia pienituloisia), joita Yhdysvalloissa on ollut perinteisesti paljon. Republikaanit ovat halunneet leikata veroja, ylväästi puolustaa omillaan toimeen tulemista, ja voimakkaasti tukea perinteisiä amerikkalaisia arvoja. Tilanne on muuttumassa, sillä keskiluokasta on alkanut valua väkeä alaspäin ansiotuloportaikossa.

Alapäässä heitä tulevat vastaan perinteiset vähävaraiset konservatiivisesti ajattelevat amerikkalaiset. Keskilännen köyhät valkoiset eivät suin surminkaan äänestä demokraatteja, jotka voisivat pinnallisesti katsottuna olla heidän viiteryhmänsä. Demokraattien liberaalisuus, epäilyttävä rasisminvastaisuus, demokraateista noussut musta presidentti ja ambivalentti uskonnollisuus epäilyttävät näitä itseään tosiamerikkalaisina pitäviä ihmisiä.

Republikaanien presidenttiehdokkuutta tavoittelevat Donald Trump ja Ted Cruz ovat löytäneet nämä tavalliset ”maatiaiset” ja kampanjoivat heidän etujensa puolesta. Sillä, että Trump on miljardööri ei ole hänen aitoutensa kanssa näköjään mitään tekemistä. Onhan hän perinteisten amerikkalaisten arvojen kannalla, joka ajaa ohi kaiken maailman liberaalien ja sosialistien.

Sitä paitsi Trump ei suinkaan ole ainutlaatuinen elitistinen hahmo historiassa, joka on liittoutunut rahvaan kanssa päästäkseen valtaan. Sekä Trump että Cruz pyrkivät vastamaan huutoon, joka sanoo ei maahanmuuttajille, työpalkkojen polkijoille ja Yhdysvaltain suuruuden kuvitelluille kyseenalaistajille.

Trumpin idea on vedota ahdistuneisiin elintasoonsa tyytymättömien ihmisiin ja samalla tyrkyttää omia epärealistisen tuntuisia ratkaisumallejaan äänestäjille.

Ajatus tahtoo mennä solmuun, kun ajattelee, että demokraattien ”sosialistinen” presidenttiehdokas Bernie Sanders näyttäisi ajatuksellisesti tulevan lähelle näiden tavallisten vähäosaisten amerikkalaisten elämänolosuhteita. Onhan hän köyhän asialla. Näin on kuitenkin vain teoreettisesti, sillä konservatiivien mielestä ”kommunismi” (joka on melkein sama asia kuin liberalismi tai sosialismi) on eniten vihattavien asioiden listalla aivan kärjessä. Monen mielestä se on pelkistynyt pelkäksi kirosanaksi.

Trump ja Sanders julistavat sotaa Wall Streetin miljardöörejä vastaan, jotka ovat väitetysti ja ehkä tosiasiassakin kupanneet tavallisten amerikkalaisten rahat ja käyvät kauppaa amerikkalaisten työpaikkojen kustannuksella kiinalaisten kanssa. Trump joutuu siis tekemään eron itsensä, hyväntahtoisen miljardöörin, ja ahneiden Wall Streetin miljardöörien välillä. Ilmeisesti hän on onnistunut tekemään sen Self-Made Man -filosofiansa avulla (hän ei tarvitse Wall Streetin miljoonia vaalikampanjaansa).

Hetkinen, nyt meni sekaisin! Mikä erottaa miehet toisistaan? Olisiko se juuri eliittisidonnaisuus? Pölhöpopulisti ja teennäisen moukkamainen - mutta kiistattomasti eliittiin kuuluva - Trump samaistuu etelävaltioiden punaniskoihin ja Sanders lähestyy suurkaupunkien köyhiä ja keskiluokasta pudonneita eliitin näkökulmasta, josta todisteena on hänen juutalaisuutensa ja arrogantti sosialistisuutensa.

Voisiko sanoa, että Sandersin motiivi voisi olla myötätunto kovia kokeneita kohtaan, kun taas trumpilaiset ovat lahjomattomia amerikkalaisia kahden harmaan kiven läpi menijöitä kaikessa arkisuudessaan.

Nyt ollaan todella kaukana republikaanisesta vauraudesta, niin kaukana, että voitaisiin hyvin harkita kahden eri puolueen olemassa oloa: karrikoiden sanottuna vauraat itsetietoiset republikaanit olisivat toisella puolella ja vähävaraiset, mutta ylpeät republikaanit olisivat toisella puolella. Joka tapauksessa sandersilainen epäilyttävä, humaani pehmeys ei sovi heille. Eikö Sanders pyrikin kaikessa liberaalisuudessaan olemaan hiukan elitistisempi kuin tavalliset amerikkalaiset? Näin voisivat etelän köyhät republikaanit ajatella. Heihin ei, heidän omasta mielestään, voi eikä saa suhtautua alentuvasti!

Trump voisi siis lähteä vaalitaistoon itsenäisenä ehdokkaana, jolla ei ole republikaanisen establishmentin kanssa juuri mitään tekemistä, Näin syntyisi asetelma, jossa enemmän tai vähemmän elitistiset amerikkalaiset jakautuvat demokraatteihin ja republikaaneihin ja demokraattien presidenttiehdokas jäisi taistelemaan trumpilaisten (jos Trump etenee vaalikamppailussa) kanssa vähäväkisten äänistä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä esitetyn projisoiminen Eurooppaan ei ole helppoa, mutta samoja teemoja olen näkevinäni täälläkin. Esimerkiksi Timo Soinin päätyminen Puolan hallituksen kannalle kiistassa koskien hallituksen oikeutta rajoittaa oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuutta merkitsee liputtamista populistisen liikkeen puolesta vanhaa establishmenttia vastaan. Samalla tukea ohjautuu autoritääriselle hallinnolle.

Soini rimpuilee eri ryhmien välissä, joita ovat ainakin tavalliset suomalaiset konservatiivisesti ajattelevat, suhteellisen pienituloiset kansalaiset ja toisaalta työväenpuolueista irrottautuneet (ja nyt jo osin takaisin palanneet) ihmiset sekä osin hiipuvan keskiluokan hyvin koulutetut edustajat. Tätä muutoin heterogeenistä joukkoa yhdistää eliitin – tai kuvitellun eliitin - vastaisuus. Tälle ryhmälle on ominaista ”kansanjohtajan” etsintä puolustamaan heidän ajatteluaan (vrt. Trump).

Myös Ranskassa kansallisen rintaman Marine Le Pen on yhdistänyt vasemmiston ja oikeiston poliittista argumentointia etevästi. Joku poliittinen kommentoija jopa epäili Le Penin korvanneen kommunistit Ranskan politiikassa. Ilmeistä on, että vanhojen kommunistien perilliset ovat äänestäneet kansallista rintamaa.

Demokratian kokeminen epäilyttäväksi on yhteistä monien kansalaisten eliitin vastaisuudelle. Miksi? Koska ajatellaan, että eliitti piileksii liberaalin demokratian savuverhon takana juonien itselleen etuja. Eliitti haluaa erottua yhä selvemmin tavallisten taavien ajatusmaailmasta, vieläpä niin, että se haluaa jalosti ja oppimestarimaisesti opettaa kansaa, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Se haluaa paukuttaa rahvaan päähän, että köyhimpien on nyt kerta kaikkiaan luovuttava monista eduistaan ja totuttava ilmaispalvelujen niukempaan saatavuuteen.

Yksi avaintekijä on voimattomuus todellisten ongelmien edessä. Jos 62 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin puolet maailman väestöstä (3,5 miljardia ihmistä) , niin hälytyskellojen pitäisi soida muidenkin kuin Thomas Pikettyn päässä. Suurimpana syynä tapahtuneeseen kehitykseen pidetään verojen välttelyä. Eliittikin siis kerrostuu ja superrikkaiden eliitti näyttää pienenevän niin, että on yhä mahdottomampaa perustella sen rikkauksien hyödyllisyyttä ”valumisteorian” (trickle-down theory) avulla.

Miksi tästä asiasta pitää jauhaa? Ehkä siksi, että joillakin tahoilla on taipumus ajatella, että ”luonnollisten” erojen pitää päästä esille. Tasapäistämisen pitää loppua! Eliitti syntyy siis luonnollista tietä, kunhan vain etenemisen esteet (kirottu tasapäistäminen lainsäädännössä!) poistetaan. Minun on tähän kaikkeen vaikea uskoa. On luotu jokin keinotekoinen maailma, jossa aynrandmaiseen tyyliin eliitti hakeutuu joko fyysisten tai henkisten muurien sisälle omaan erinomaisuuteensa sulkeutuen.

Tavallisten ihmisten mielipiteet on syytä ottaa vakavasti. Jos nykyiset demokratian muodot ovat epäilyn kohteena, niihin ei luoteta, tai ne koetaan herraskaisilta, on syytä vakavasti pohtia muutoksia. On selvästi nähtävissä, että tyytymättömyys ns. kansanvaltaista järjestelmää kohtaan on kasvamassa. Monet ihmiset hakevat turvaa (turvaa?) autoritäärisestä hallinnosta.

Lopulta kysymys on vastuusta. Hätkähdyttävästi voidaan kysyä luovutetaanko valta diktaattoreille niin kuin 80-90 vuotta sitten? Silloin todellinen eliitti määritellään hiukan eri tavalla, kuin mitä siitä nyt ajatellaan.