tiistai 7. kesäkuuta 2016

Käännös vapauteen päin!

HS:ssä oli 5.6.2016 Marko Junkkarin haastattelu (”Käännös oikeaan päin”) Suvi-Anne Siimeksestä. Hänet on huhtikuussa nimetty ajatuspaja Liberan hallitukseen. Kulmakarvat nousivat monella, vaikka Siimes on dogmaattisesta vasemmistolaisuudesta irronnut jo aika päiviä sitten (jos on koskaan sitä hyväksynytkään). Hän on toiminut lääketeollisuuden ja työeläkevakuuttajien lobbarina vuosien ajan. Siis kapitalistien asialla!

Siimes oli aikanaan vasemmistoliiton toivo, jonka piti irrottaa puolue vanhasta kuonasta ja tuoda se lähemmäksi modernia vasemmistolaisuutta. Sitten hän lähti ovet paukkuen puolueestaan, kun se yhdytti itseensä ”Moskovan kommunistit”.

Oikeastaan tänä päivänä Siimeksen tekemä liike ei ole mitenkään sensaatiomainen. Olen pannut merkille, että siirtymät ovat oikeallakin enemmän oikealle ja muussakin puoluekentässä mieluiten oikealle – ei vasemmalle. Odotin, että finanssikriisi olisi toiminut jonkinlaisena uusliberalistisen oikeistoliikkeen pysäyttäjänä, mutta hetkellistä mietintävaihetta ja pankkisääntelyn kiristysvaihetta lukuunottamatta pysähtymistä ei ole tapahtunut.

Käsittääkseni Siimes on aina ollut individualisti, ja ehkä myös jossain määrin hyväuskoinen idealisti. Haastattelussa hän ilmoittaa olevansa ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen. Siimes haluaa perinteisen vasemmistolaisuuden muuntuvan hänen itsensä omaksumille linjoille. Hän vannonee voimakkaasti sloganin ”vastakkainasettelun aika on ohi” -nimiin. Erityisen tärkeitä hänelle ovat tulonjakokysymykset. Hän ei usko yksinomaan markkinoiden tuottamaan tulonjakoon. Tasaustoimenpiteitä siis tarvitaan yhteiskunnan taholta.

Hän kannattanee perustulo/kansalaispalkka -ajatuksia ja on ilmeisen ihastunut Liberan perustilimalliin. Myös vasemmistossa on tapahtunut jonkinmoinen ajatussiirtymä kohti kansalaispalkkatyyppistä mallia, joskin vastustuskin on voimakasta. Työn ja siitä maksettavan palkan yhteys on haluttu säilyttää. Vasemmalla nähdään työsidonnaisuus yhteiskunnan kantavana voimana. Ongelmaksi on muotoutunut, että ihmisten taidot ja osaaminen eivät vastaa uutta uljasta työelämää ja sen vaatimuksia. Myös työvoiman tarve on monilla aloilla vähentynyt. Monien töiden luonne on muuttunut niin, että niistä ei haluttaisi maksaa palkkoja, joihin on totuttu.

Keskeinen argumenttini tässä kirjoituksessa on sen pohdinta, mikä on toisaalta yksilön vapauden ja toisaalta ihmisten yhteenliittymien (joukkovoima) rooli ja keskinäinen suhde. Tuntuu siltä, että vapaus – tuo ihana vapaus – on joillekin tahoille perustavaa laatua oleva tavoite. Ja mikä ettei. Libera-säätiö tukee vapaata yhteiskuntaa, vapaata yrittäjyyttä ja vapaita markkinoita. Myönnän heti kättelyssä, että minulle vapaudella on vain välinearvo. Kannatan sitä, jos se saa aikaan sekä yksilön että yhteiskunnan hyvää. Vapaus itseisarvona on minulle melkoinen haaste.

Otan esimerkin: on esitetty, että autoilijat vapautettaisiin talvirengaspakosta. Kysymys on siis vapauksien laajentamisesta aiempaan lainsäädäntöön nähden. Minulla on syvä epäily, että talvirengaspakon poistaminen ei olisi viisas liike, ei vaikka Ruotsissa onkin väitetty saadun hyviä kokemuksia sikäläisissä olosuhteissa. Kysymys ei siis ole siitä, että ihmiset vapautettaisiin talvirenkaiden käytöstä, vaan siitä että olosuhteet ratkaisisivat käytön. Olosuhteiden salliessa talvella (tai läpi vuoden) voitaisiin ajaa kesärenkailla.

Vapaus tässä tarkoittaa vastuun siirtämistä sääntösidonnaisuudesta yksilölle. Vapaus on siis yksilönvapauskysymys. Pitkälle viedyn yksilönvapauden kannattajat asettavat usein ajattelunsa vastapooliksi joukkokäyttäytymisvaatimuksen. Joukko yhdistetään helposti joukkovoimaan , sosialismiin, ay-liikkeeseen ja niin edelleen.

Entä kun vasemmistoliitossa puhutaan myös paljon positiivisesta vapaudesta? Vasemmistoliitossa vapaus on yksi perusarvoista. Tästä ongelmasta selvitään Liberan tulkinnan mukaan, kun todetaan, että vasemmistossa vapaus on vapautta johonkin (= postiivinen vapaus) ja klassisessa liberalismissa vapaus on vapautta jostakin (=negatiivinen vapaus). Käsitteet on lainattu liberalismin guruilta (Isaiah Berlin, John Stuart Mill).

Edellisessä tapauksessa viitataan oikeiston vain valikoiden hyväksymään sosiaaliturvaan: on siis vapaus hakea tukea elämästä selviämiseen. Ja vastaavasti on myös tuen tarjontaa. Liberalismin vapaus taas tarkoittaa sääntöjen kahleista vapautumista. Jokaisen tulisi olla oman onnensa seppä.

George Bush nuoremman yksi kuningasajatus uusliberalismin hurmiossa oli siirtyminen vähitellen yksityistettyyn sosiaaliturvaan. Käsitän, että hän haki kompromissia vapauskäsitteiden väillä. Ajatus kaatui finanssikriisin pyörteissä. Tällaista meillä ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty.

Siimes kytkee vasemmistolaisen vapauskäsitteen marxilaiseen luokkateoriaan (”Yhteiskunnan subjekti on luokka, ei ihminen”) ja tästä näkökulmasta Siimeksen meneminen mukaan Liberan toimintaan on marxistien mielestä luokkapetturuutta. En voi kieltää, etteikö tällaista ajattelua olisi edelleen, mutta uskon sen pääosin väistyneen aika päiviä sitten. Pidän Siimeksen harjoittamia määrittelyjä vanhentuneina ja leimaavina, yhtä leimaavina kuin Siimekseen itseensä kohdistuvia arviointeja.

Mielestäni ajatus vapaudesta voitaisiin pitää pragmaattisena. Vapauskäsite erilaisine muunnoksineen on hyvin vaikeasti määriteltävissä. Kumpikaan edellä esitetty vapauden muoto (negatiivinen, positiivinen) ei ole mielestäni hyljeksimisen arvoinen. Niiden ei pitäisi olla toisiaan poissulkevia. Pidän täysin ymmärrettvänä, että yhteiskunnassa heikommaksi osapuoleksi itsensä katsova pyrkii perustelluista syistä liittymään yhteen samassa asemassa olevien kanssa.

Konkreettisesti tämä tulee esille esimerkiksi tulonjakokysymyksissä. Pohjoismaissa on omaksuttu solidaarinen palkkapolitiikka, joka - vaikka ei enää toimikaan siten, kun 1940-luvulla Rudolf Meidner ja Gösta Rehn ajattelivat - on edelleen suunta antava palkkapolitiikan periaate.

Viime aikoina paljon esillä ollut paikallinen sopiminen on yksi ”vapautta jostakin” -periaate. Halutaan vapautua ammattiyhdistyksen (pakko)roolista palkoista sovittaessa ja viedä sopiminen työpaikkatasolle työntekijän ja työnantajan väliseksi asiaksi.

Olen usein viitannut Yhdysvaltain palkkakehitykseen viime vuosikymmeniä. Kun ammattiyhdistys on heikko ovat palkat määräytyneet ”vapaammin” kuin Suomessa. Tästä on seurannut tilanne, jossa palkat esimerkiksi autoteollisuudessa ovat heikentyneet dramaattisesti ja vastaavasti työllisyys on säilynyt vahvempana kuin meillä. Suo siellä vetelä täällä: Yhdysvaltain meneillään olevien presidentinvaalien yhteydessä on nähty ihmisten kyllästyminen amerikkalaisen unelman täyttymättömyyteen. Osittain on jouduttu huutokauppaan, jossa ehdokkaat tarjoavat pelastussanomaansa ahdistuneille ihmisille. Yhtenä vaihtoehtona on tuotu esille vasemmistolaisena pidetty pohjoismainen malli, joka on pitkään ollut poissuljettu vaihtoehto amerikkalaisessa politiikassa.

Amerikkalaisen ja skandinaavisen mallin ristiinkäyminen on ainakin jossain määrin yllättävä kehityssuunta. Pohjoismainen järjestelmä edellyttää kilpailukykyistä teollisuutta ja palvelusektoria, muutoin työllisyys heikkenee voimakkaasti. Ihmisten on siis ponnisteltava kohtuupalkkaisten työpaikkojen puolesta, muutoin käy, kuten Yhdysvalloissa on käynyt. Juuri tästä asiastahan on kysymys kilpailukykysopimuksessa. Työntekijät ovat hieman antaneet periksi palkoissa ja samaan aikaan odotetaan kilpailukyvyn parantuvan.

Liberalle tämä kehitys ei ole ollut mieluisa. Kilpailukykysopimusta vastustetaan. Kaikkein ärsyttävintä on ilmeisesti sopimuksen kollektiivinen luonne. Ei olla riittävän paikallisia, työpaikkakohtaisia. Palkkojen muotoutuminen työpaikoilla tarkoittaa palkkojen voimakasta eriytymistä, jolloin solidaarisuudesta katoavat viimeiset rippeet, joskin se lienee tarkoituskin.

Yksilönvapaus pitkälle vietynä merkinnee solidaarisuuden vapaaehtoistumista. On yksilöstä ja hänen henkilökohtaisen vapauden ja vastuun yhdistelmästä kiinni kuinka auttavainen hän on hädänalaisia tai muuten vähemmälle jääneitä kohtaan.

Ulkomaalaiset monesti ihmettelevät kuinka järjestäytynyt suomalainen yhteiskunta on. Pidän tätä yhtenä kohtuullisen sääntösidonnaisuuden puolustamisen argumenttina. Olemme kymmenien vuosien ajan luoneet yhteiskuntamallia, joka on taannut suhteellisen onnellisuuden tason ihmisille. Juuri tästä syystä Suomi ja muut pohjoismaat ovat luottamusyhteiskuntavertailussa globaalisti kärjessä. On kehitetty pitkälle vietyihin yksilönvapauksiin perustuva, mutta toisaalta ”kaikille samat säännöt” -yhteiskunta.

Nyt tähän sääntö-Suomeen ollaan ilmeisesti laajalti kyllästytty. Olen toisinajattelija. Totean tässäkin yhteydessä, että kun trendi on päällä, niin suhtaudu trendiin kriittisesti: sääntöjen raivokkaalla karsimisella voidaan saada enemmän tuhoa kuin hyvää aikaiseksi.

Mariana Mazzucato (”Yrittävä valtio”) on nostanut kriittisesti esille tiettyjen tahojen halun nähdä julkinen ja yksityinen vastakkaisina voimina. Minusta oikeistoliberaalit (uusliberaalit, oikeistoideologit) repivät julkista ja yksityistä erilleen toisistaan vahingollisella tavalla . Innovaatioiden synty on hyvin usein kollektiivinen prosessi. Tarvitaan sekä valtion että yksityisen panostusta hyvin monin eri tavoin (eikä pelkästään verohelpotuksin ja erilaisin tuin). Vastakkainasettelu on järjetöntä.

Käännös vapauteen päin! Juuri tältä se tuntuu minusta: on ikään kuin pakko ”vapauttaa” ja ”vapautua” muutoin olet asennevammainen, kehityksenvastainen, kerta kaikkiaan vanhanaikainen! Suurin osa säännöistä palvelee yhteiskunnan toimivuutta (poikkeuksia toki on). Suurin osa säännöistä, joihin puututaan muuttunevat väljemmiksi säännöiksi tai ne muuttuvat toisiksi säännöiksi.

1 kommentti:

  1. Orjuus on itseasiassa vapautta, yksityistäkäämme vankilat voittoa tuottaviksi ja sitä maksimoiviksi yrityksiksi, silloin tosin paradoksaalisesti, tuomittujen asema paranee koska saadakseen maksimaalisen tuloksen, vankila yritys joutuu kohtelemaan työvoimaansa maksimaalisen hyvin,

    VastaaPoista