Ville Laamanen ja Hannu Riikonen ovat toimittaneet Olavi Paavolaisen vuonna 1939 tekemästä Neuvostoliiton matkasta kirjan, joka perustuu osin uuteen aineistoon, jonka Paavolaisen isä Pekka Paavolainen on löytänyt poikansa jäämistöstä. Teoksen nimi on ”Volga virtaa nyt Moskovaan” (Teos, 2016).
Paavolaisesta on kirjoitettu niin paljon, että voi ihmetellä löytyykö jotain uutta. Kyllä löytyy. Itse asiassa vielä parikymmentä vuotta sitten oli yleinen käsitys, että Paavolaisen suunnittelemasta viimeisestä matkakirjasta ei ole jäljellä kuin hajamuistiinpanoja ja pari kirjoitusta suomalaisissa lehdissä. Nyt toimitettu teos sisältää niin paljon aineistoa, että oikeastaan ihmettelen, miksi Paavolainen ei aikanaan julkaissut esimerkiksi esseekokoelmaa matkakokemuksistaan. Ehkä syynä oli – itsekritiikin lisäksi – muut kiireet, mitkä aiheutuivat välittömästi matkan jälkeisistä tapahtumista, nimittäin toinen maailmansota alkoi kesken paluumatkan. Itse asiassa Paavolaisen kuuluisa ”Synkkä yksinpuhelu” alkaa hänen Neuvostoliiton matkan kiireisen ja sekavan saapumisen kuvauksesta Suomeen vaikeimman eli Välimeren kautta. Paavolainen käyttää ”Synkässä yksinpuhelussa” vaivalloisen paluumatkan kuvaukseen useita kymmeniä sivuja.
Mutta entä sodan jälkeen? Eikö hän olisi voinut julkaista aineiston kirjana uusissa olosuhteissa. Siinäpä se, olosuhteet olivat muuttuneet ja Venäjää ei voinut kuvata siten kuin hän näki sen sodan alla. Kirjoittamine ei ollut mikään helppo prosessi Paavolaiselle yleensäkään ja kun vielä otetaan huomioon ”Synkän yksinpuhelun” työstäminen juuri noihin aikoihin jäivät tuotokset joidenkin aikakauslehtikirjoitusten varaan. Myös Paavolaisen oma ideologinen näkymä oli muuttunut ja kiteytynyt sodan vielä kestäessä ja vahvistui sodan päätyttyä.
Vuonna 1946 ystävyyssuhteiden kannalta suotuisissa oloissa ilmestyi runsaasti Neuvostoliittoa koskevaa aineistoa, joissa kuvattiin itäisen naapuri olosuhteita. Kokemuksiinsa perustuen Paavolainen oli hyvin aktiivinen kirjoitusten julkaisija. Juuri vuonna 1946 Paavolainen oli tuotteliaimmillaan ja aika meni muuhun kuin Neuvostoliito-kirjan työstämiseen.
Joka tapauksessa Ville Laamanen ja K.H. Riikonen ovat oikeat henkilöt julkaisemaan Paavolaisen matkakertomuksen selityksineen, sillä kysymyksessä on kaksi Paavolaisen uran ykköstutkijaa. K.H. Riikosen Paavolais-kirjan nimi on ”Nukuin vasta aamuyöstä”, jonka arvioin vuonna 2014. Laamasen väitöskirjan (”Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939”) arvioin myöskin vuonna 2014. Laamasen kirjan arvioinnin nimi oli ”Pako pimeyteen – Olavi Paavolaisen matkassa”. Johdannoksi lainaan tuosta kirjoituksesta kappaleen: ”Matka (siis Neuvostoliiton matka) tapahtui ajallisesti mielenkiintoisessa kohdassa. Stalinin terrori oli juuri hellittänyt (pahimmillaan 1936-1938) ja vuosi 1939 oli Neuvostoliitolle seesteisempää liittolaisten hakua näkyvissä olevaa sotaa varten. Neuvostoliitto selvästi haki yhteyksiä länteen, mutta päinvastoin kuin aiempina vuosina raakalaismaiset massateloitukset loitonsivat länttä Neuvostoliitosta. Halukkaita vierailijoita ei niin vain ilmaantunut. Paavolaisen vierailu oli suojasään aikainen harvinainen vierailu. Neuvostoliiton piti olla varuillaan vierailujen suhteen: Andre Gide oli juuri käynyt Neuvostoliitossa, mutta ”petti” venäläisten luottamuksen kohdistamalla matkakirjassaan kovaa arvostelua Neuvostoliiton järjestelmää kohtaan. Paavolaiselta haettiin vakuutusta, että matkakuvaus on ”objektiivinen”.
Paavolaisella oli ilmeisiä vaikeuksia ”sisäistää”, mitä objektiivisuus noissa oloissa tarkoitti. Kannattaa myös huomioida Paavolaisen ambivalentti suhtautuminen natsi-Saksaan, joka näkyi hänen kirjassaan ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. Kolmen vuoden kuluttua Saksan matkasta seurasi vierailu ”toisen pääideologian” maahan, joten sekä Neuvostoliiton että Paavolaisen puolelta oltiin vähän ymmällä, mitä tästä seuraa.
Olen itse yrittänyt nähdä Paavolaisen matkakertomukset hänen estetiikkansa kautta. Hän ei ollut – ainakaan 1930-luvulla - erityisen ”poliittinen” ajattelutavaltaan, vaikka pystyikin uskottavasti analysoimaan tilanteensa suhteessa ympäristöönsä. Perehtymiset Paavolainen suoritti ajan kanssa. Paavolainen kerta kaikkiaan viipyili itäisen naapurin kulttuurikohteissa ja museoissa - ja mieluiten yksin. Häntä ärsytti jossain määrin mukaan tuputetut ”Kulttuurisuhteiden yhdistyksen” VOKSin päällystakit (joiden päällystakkina puolestaan toimivat NKVDN:n virkailijat). Paavolainen kuitenkin sopeutui yllättävän hyvin seuralaisiinsa, ja jopa saavutti jonkinasteisen luottamussuhteen. Tämäkin kuvaa hänen realismin tajuaan.
Kun aiemmin Neuvostoliiton matkan sisältö ja taustat olivat hämärän peitossa verrattuna hänen muihin matkoihinsa, niin tänä päivänä Neuvostoliiton matkan taustat ovat paremmin hahmoteltavissa kuin Etelä-Amerikan ja Saksan matkojen taustat. Tästä voimme kiittää paitsi Paavolaista itseään niin myös neuvostoliittolaisten ”oppaiden” raportointia esimiehilleen, jotka tiedot nyt ovat tutkijoiden käytössä.
Hiukan sillisalaattimaisesta lähteistöstä Riikonen ja Laamanen ovat koonneet kirjan, jossa on mukana Paavolaisen valmiita osia suunniteltuun Neuvostoliito-kirjaan sekä muita hajanaisempia tekstejä. Kirja on jaoteltu osiin matkareitin mukaisina paikkakuntakohtaisina (kaupunki tai isompi alue) kertomuksina. Aiheina ovat mm. ”Volga”, ”Rostovin alue”, ”Gruusia”, ”Pohjoinen Kaukasia”, ”Sotsi”, ”Kiev”. Kirjaan sisältyvä havainnollinen kartta toimii hyvänä reittioppaana. Matkan taustoitus on laadittu todella paneutuen. Apuna on ollut tietenkin Laamasen aiemmin ilmestynyt ”Suuri levottomuus ” -kirja. Suuri osa teksteistä on valmistunut vuonna 1946 ”Synkän yksinpuhelun” kaltaisina päiväkirjanomaisina ”muistelmina”.
Kuten natsi-Saksaan suunnatun matkan yhteydessä voitiin todeta, niin Paavolainen ei kajonnut natsien toiminnan pimeään puoleen. Sama olisi pääosin toistunut ilmeisesti Neuvostoliiton matkakertomuksessa, jos se olisi valmistunut ja julkaistu. Tosin Laamanen ja Riikonen mainitsevat tutkimiinsa aineistoihin perustuen, että niihin sisältyy ”hienovaraisia ennakkovihjeitä (tulevaan) kirjaan väistämättä sisältyvästä kritiikistä”.
Kohtalaisella venäjän taidolla (ja muutoin saksalla) hän pärjäsi hyvin ja pystyi perehtymään syvällisesti kohdemaan kulttuuriin. Paavolaisella oli ominaista eläytyminen – ja paikoin haltioituminen – siihen näkymään, mikä kohdemaasta innostuneen entusiastin silmin avautui. Isäntien tarkka raportointi Paavolaisen viihtymisestä ja orientoitumisesta paljastaa jotain Paavolaisen sisimmästä.
Kokonaisuutena jää vaikutelma, että matka oli - edellä kuvatun lisäksi – melkoista varjonyrkkeilyä, kun kumpikin osapuoli yritti analysoida tai arvuutella, mitä toinen osapuoli oikein ajatteli.
Olisi voinut kuvitella, että Suomessa olisi oltu kiinnostuneita matkan kokemuksista, mutta kiinnostus oli rajallista. Suomen ja Venäjän suhteiden kriisiytyminen syksyllä 1939 vaikutti asiaan. Neuvostoliittoa ei todellakaan katsottu suopeasti noin päivinä. Hän sai kuitenkin kohteliaan kutsun esitellä havaintojaan Suomen armeijan tiedustelu-upseereille.
Sujuvasti kirjoitettuna Laamasen ja Riikosen kirja antaa mainion kuvan matkan tavoitteista ja tietynlaisesta eksotiikasta suljetun maan olosuhteissa.
”Volga virtaa nyt Moskovaan” on Paavolaisen kirjailija/esseistikuvaa täydentävä teos. Nyt uskaltaisin sanoa, että Paavolaisen kirjailijan uran pääkohdat on tallennettu jälkipolville. Niin, kunnes joku löytää taas uuden näkökulman...
Tuon Paavolaisenkin historiallinen asemointi oikeaan viitekehykseen,vaatii koko tuota aikakakautta edeltävän vaiheen ymmärtämistä.
VastaaPoistaSiihen on avuksi Timo Vihavaisen ja kumppaneiden venäjän kahdetkasvot teos, siinä kuvataan ns russofobian ja sen mukanaan tuoman venäläisyyden halveksunnan ilmantuminen ja vljely maamme väestön keskuudessa.
Myöskin Paavolaisen teksteissä näkyy selvästi europpalaisen ylimielisyyden henki.
Toinen silmiinpistävä piirre Paavolaisessa oli tämän lumoutuminen masiivisten näytösten edessä, kuten kävi,myös ja eritoten Nyrbergin puoluepäivillä.
Ehdottomaan maamme henkiseen eliiitiin kuuluvalta hahmollla,luulisi ollut enemmän kriittistä itsesuojeluvaistoa,ettei lankeaisi loveen.
Stalinin näytökset,myös luultavasti sai hänen päänsä pyörälle.
Paavolaisessa oli hyvin voimakkaana esteetinen näkijä. Se voitti hänessä olleen yhteiskunnallisen näkijän. Kannattaa myös panna merkille, että hän suhtautui sekä Neuvostoliittoon että Saksaan perussuopeasti. Niin hän ei olisi tehnyt jos olisi suhtautunut molempiin kuin rikollisvaltioihin. P. haisteli tuulia ja yritti arvioida voittajaa mahtivaltioiden taistelussa. Mutta niin teki moni muukin.
VastaaPoistaokmoi
VastaaPoistano huhhuh
VastaaPoista