Onko siinä mitään järkeä, että Bernie Sanders jatkaa presidentinvaalikampanjaa hävittyään jo käytännössä taistelun demokraattien presidenttiehdokkuudesta? Hän haluaa jatkaa heinäkuun puoluekokoukseen saakka. Onko hän huono häviäjä? Ei varmasti ole. Hän oikeastaan rikkoo kaikkia amerikkalaisia periaatteita, jossa ”voitto” (voiton julistaminen) ja toisaalta ”tappio” (tappion myöntäminen) ovat ikään kuin sisäänrakennettuna järjestelmään. Ne ovat roolimalleja, jotka on omaksuttu kymmenien ellei satojen vuosien aikana. Voiton ja tappion ero kasvaa potenssiin 10: The winner takes it all.
Nyt meillä on ehdokas, joka haluaa ottaa etäisyyttä tähän ajatteluun.
Nyt on kova paine saada Sanders Clintonin tukijoukkoihin. Pitäisikö tämän 74-vuotiaan ”tulevaisuuden lupauksen” myydä periaatteensa jotain merkittävää tehtävää vastaan? Sandersin agendan merkitystä ei ole selvästikään ymmärretty. Itse näen asian niin, että Sanders muodostaa Clintonin potentiaalisen tukijoukon, joka pysyy vahvana säilyttämällä itsenäisen asemansa mahdollisimman pitkään. Presidentinvaaleihin on aivan riittävästi aikaa, jotta voidaan valmistella erilaisia demokraatteja yhdistäviä operaatioita, joista osa on sellaisia, ettemme pysty niitä ennakoimaan.
Olen usein tuonut esille, että Sandersin kampanjassa on jotain erityistä. Hän ei alunpitäenkään ole vanhan kulttuurin edustaja, jossa taistellaan voitosta ja vain voitosta, vaan hän on tuonut esille halun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jonkin välineen – tässä tapauksessa presidentinvaalinkampanjan - avulla. Tämä on tärkeää oivaltaa.
Mitä Sanders haluaa viestittää? Sitä, että hänelle ei riitä, että amerikkalainen avuliaisuus kohdistuu pelkästään hyväntekeväisyyteen tai perheen tasolla naapureiden tai lähiomaisten auttamiseen. Hän haluaa laajemman ”pidetään kaikki mukana” -ohjelman. Jo tämä on poikkeuksellista amerikkalaisessa politiikassa ja ajattelussa yleensäkin. Vihdonkin, sanoisin. Olen ihmetellyt, kun republikaanien rivikannattajat tukevat ehdokkaita, joiden päämäärä on edistää rikkaiden kansalaisten etuja. Ainoa selitys on, että nämä peruskannattajat kuvittelevat joskus olevansa rikkaita ja ahneuksissaan hyväksyvät edustajakseen/ehdokkaakseen henkilön, joka on hypännyt arkirealismista ”toiselle tulotasolla”, sille tasolle, joka siintää haavekuvana jossain edessäpäin. Nyt on vain käynyt ilmi, että onnistuminen koskee vain harvoja ja valittuja.
Sanders kokee kampanjansa omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa edistäjänä ja pyrkii painostamaan puoluettaan - ja koko Amerikkaa - muuttumaan sisältä päin. Eikö hän riko puolueensa yhtenäisyyttä? Oikein oivallettuna: en usko. Hänellä on kannattajien tuki takanaan, jotta voi kääntää demokraattien suuntaa (amerikkalaisittain nähtynä) vasemmalle. Leikitäänpä hetki vielä ajatuksella, että vastakkain olisivat Sanders ja Trump. Paradoksaalista on, että Sanders kamppailee osin samoista äänistä kuin amerikkalaiseen unelmaan turhautuneet Trumpin kannattajat. Mielipidetiedusteluissa hän on pärjännyt paremmin Trumpia vastaan kuin Clinton. Jos samat ihmiset näkevät puolestaan taistelevina ehdokkaina Trumpin ja Sandersin, niin miten he ratkaisevat valinnan? Ymmärrän niin, että he ratkaisevat asian uskottavamman ehdokkaan eli Sandersin hyväksi.
Tosidemokraatit kuten esimerkiksi Paul Krugman asettuvat tiukasti Clintonin kannalle. He ovat establishmenttiin sidottuja ja luottavat vanhan järjestelmän pitävyyteen. He haluavat äänestää varman päälle ja pitävät – kuten Krugman – Sandersia epäuskottavana.
Totta kai Sandersin viesti on itseään toistava. Puheissa samat asiat kuullaan kerta toisensa jälkeen, suomalaisen mielestä jopa jankuttavalla tavalla. Mutta hän ei käykään kamppailua Suomessa, vaan Yhdysvalloissa, jossa on ilmeisesti pakko toistaa sanomaa, että se menee kovimpaankin kalloon.
Olisiko Sanders halukas jatkamaan ”Sanders-ilmiötä” näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan? Silloin kysymys ei olisikaan presidentinvaalikampanjasta, vaan halusta vaikuttaa amerikkalaisten elämään paljon syvällisemmällä tasolla. Jää nähtäväksi millaisen roolin hän haluaa tai millainen rooli hänelle annetaan.
Jos pohditaan realistisesti Sandersin kampanjan jatkamista, niin tarvitaan rahaa. Nyt hän on saanut sitä pieninä puroina kannattajiltaan. Voisivatko nämä tahot jatkaa taloudellista tukeaan? Voisiko Sandersista ja hänen tukiryhmästään kehittyä demokraattien vasemmistoa ohjaava painostusryhmä?
Suomessa on hallituksen ohjelmassa korostunut voimakkaasti ideologinen oikeistolaisuus. On hämmentävää todeta, että Yhdysvalloissa hyvin monet ovat kokeneet olosuhteet epätyydyttäviksi ja hakevat muutosta vasemmistolaisemmasta politiikasta.
Nuorissa on tulevaisuus! Niinpä Sandersin kannattajista hyvin suuri osa on nuoria äänestäjiä, joka panee ennakoimaan muutoksia Yhdysvaltain politiikassa lähivuosina. On helppoa moittia Sandersia vasemmistolaisesta populismista, mutta tosiasiassa hyvin monet tieteenharjoittajat tukevat hänen ajatteluaan. Vastustus löytyy poliittisesta establishmentista. Sandersin menestystä mitataan paljolti sillä, kuinka paljon Hillary Clinton – edellyttäen, että hänet valitaan presidentiksi, kuten odotan - omaksuu Sandersin ohjelmasta hallituksensa suuntaviivoiksi.
Yhdysvaltain historiaa muisteltaessa toteutuu Hegelin teesi antiteesi synteesi ilmiön, eräänlainen muunnos.
VastaaPoistaAikakautensa valtavirraksi noussut idea yhteiselosta ja onnellisesta maailmasta, on toteuttanut kulloistakin utopiaansa. Roosevelt ensimmäinen oli eräitä ideoiltaan selvästi tämänpäivän näkökulmasta vasemmistolainen, esimerkiksi hänwn hallintonsa aikana toteutetiin progresiivinen verotus sekä hän taisteli silloisten oligarkkien vallan rajoittamiseksi.
Toinen Rooseevelt oli demokraattisen puolueen vasemmistosiven edustaja, joka jatkoi Rebublikaanisen presidentti pikkuserkkunsa politikaa useilla alueilla, tosin vieden sitäpaljon pitemmälle, hän esimerkiksi loi suhteet Neuvostoliitoon.
Jonssonin ja tietysti Kenedyn valtakaudet voidaan oikeastaan katsoa tuon progresiivisen vasemmistolaisen aikakauden loppuloimahdukseksi, sillon näet alkoi tuon hegemonisen järjestyksen tuottamat koetut ogelmat nousta keskustelun keskiöön, kuten korkeammalle noussut verotus systeemissä parhaiden pärjänneiden kohdalla.
Vaikka Jonnossonille tuolloin rutkasti hävinnyt Reaganismin alkumuodon edustaja ei tuolloin pärjännytkään, oli se kampanja aivan selvä uuden kilpailevan maailmankatsomuksen taisteluhanskan heitto areenalle, reaganismiksi hiljaleen kehitttyen.
Nyt tuo uuskonservatiivien ja uusliberaalien epäpyhän avioliiton vallantäyteinen aikakausi on tuotamassa itseleen eri suuntaisia haastajoita, ainoastaan Clinton on heidän valtavirrassa pysymisen ainoa toivo.
Sanders ja Trump kummatkin omalla tavallaan tarjoavat mahdollisuuden ja ovat jo nyt tehneet tiettäväksi muuutoksen tarpeen maan tulevan kehityksen ohjaamiseksii pois edessä olevasta umpikujasta.
Kuvvaa on , että niin Sandersin, kuin Trumpinkin kampanjoiden vetäjät oli oleet vuoden 2010 Ukrainan presidentinvaali kapanjassa Janukoovitsin kampanjaa toteuttamassa.
Historialllisessa viitekehyksessä,ollaan ilmeisesti eräänlaisessa taide kohdassa.
VastaaPoistaSamanlaisia taitekohtia on ollut esimerkiksi yhdysvalloissa, Rooseveltin viimeiseksi jääneen varapresidentin valinta, tuolloin vaihdetiin, progresiivien Henry Wallace Trumaniin, tuolloin ratkaistiin osaltaan kylmänsodan aikakauden asetelmat.
Samanlaisia taittekohtia on muitakin, esimerkiksi neuvostojen aseman murtaminen bolshvikki vallankumouksen alkuvaiheissa, tuolloin oli tarjolla mahdollisuus aitoon lähi ja yritys demokratiaan.
Viellä kohtalokaampi vaikutus oli ns pitkienpuukkojen yöllä Saksassa, tuolloin tuhotiin aidon kansasta lähtevän sosialismin mahdollisuudet, saksassa ja ajaudutiin tuhoon johtavalle reitille.
Jos olisin nuorempi ja kenties kyvykäämpi, tutkisin juuri näitä menetetyjen mahdollisuuksien aikaikkunoita,juuri niissäpiilee ns historian viekkaus ja myös viisaus.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että juuri nyt on ratkaistava edetäänkö jännityksen lisääntymisen suuntaan vai annetaanko rauhantöille mahdollisuus. Siinä mielessä voisimme olla mainitsemassasi taitekohdassa.
VastaaPoista