torstai 25. kesäkuuta 2015

Panostaako työväki enää sivistykseen?

Kirjoituksessani ”Duunarin arvot nelikentässä” totesin, että porvarillistunut osa demareista on siirtynyt perussuomalaisten kannattajiksi. Ero arvokenttätarkastelussa on puolueiden välillä selvä.

Nyt Suomen Kuvalehden säästöihin liittyvä kyselytutkimus (lehti teetti sen Taloustutkimuksella kesäkuun alussa) vahvistaa tämän jo vaalien yhteydessä esitettyjen nelikenttäanalyysien sanoman: työväki on jakautunut kahtia vasemmistolaiseksi työväenliikkeeksi ja porvarilliseksi työväenliikkeeksi.

En kajoa seuraavassa enää tähän asiaan, vaan keskityn Kuvalehden tutkimuksen antamaan kuvaan persujen ja vasemmiston sivistys- ja kulttuurikäsityksistä. Liitän tähän vielä suvaitsevaisuusasenteiden tarkastelun, jota em. tutkimuksessa ei varsinaisesti käsitelty.

Solidaarisuusliikkeellä on vanhastaan vankka asema vasemmistopuolueissa, mutta persujen solidaarisuus tarkoittaa yksikulttuurisuutta (monikulttuurisuteen suhtaudutaan epäillen) ja solidaarisuutta ”omien” kesken. Sama suuntaus mielipiteissä näkyy suhtautumisessa kehitysyhteistyörahoihin, jolla on yhteys kansainväliseen solidaarisuuteen. Nämä kannat eivät todellakaan yllätä.

Mielenkiintoista on, että persut ainoana puolueena asettavat maataloustuen yliopistojen rahoitusta tärkeämmäksi. Samoin he ainoana puolueena pitivät liikuntapalveluja tärkeämpinä kuin kirjastoja.

Edellä mainittujen jatkoksi hieman laajempaan kontekstiin voidaan liittää Timo Soinin kannanotto ns. kulttuurimarxilaisuuteen eräässä plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”). Hän toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli tuskin riittää erottamaan suvaitsevaisen ajattelutavan vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli.

Syytä on todeta, ettei kulttuurimarxilaisuus ole mikään yleispätevä nimi suvaitsevaisuudelle vaan haukkumanimi. Voidaanko tässä yhteydessä puhua suvaitsevaisuuden vastapoolina eräänlaisesta ”uusmoukkamaisuudesta”? Tätä käsitettä voitaneen käyttää rinnan ”kulttuurimarxilaisuuden” kanssa sen eräänlaisena vastinparina.

Hieman vakavemmin voidaan suhtautua puoluekentän konservatiivien (joita vahvasti persut edustavat) suhtautumistapaan kulttuuriin ja sivistykseen (lainkaan väheksymättä liikunnan harrastamista tai maatalouden harjoittamista). Em. tutkimuksen viittaukset sivistyksen ja kulttuurin toissijaisuuteen heidän arvioissaan on selkeä poikkeama siitä hyvinvointiyhteiskunnan kulttuurin ja sivistyksen kivijalasta, jonka jatkuvaan vahvistamiseen olemme tottuneet viime vuosikymmeninä.

Oikeisto-vasemmisto-akseli ei ole aiemmin toiminut jakoperusteena opillisen sivistyksen kysymyksissä, vaan oikealla on ollut vahva liberalismin perinne, joka on tukenut sivistykseen ja kulttuuriin panostamista. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että uudessa hallituksessa sivistyksen merkitystä aliarvioivat voimat ovat päässeet niskan päälle, koska leikkaukset niin vahvasti osuvat sivistyssektoriin. Tilalle tarjotaan verkkopedagogiikkaa ja digitalisaatiota, mutta ne eivät ole jättimäisiä leikkausstrategioita korvaavia elementtejä.

Hätäisiin johtopäätöksiin ei varmaan ole aihetta, mutta Suomi lienee sivistys- ja kulttuuripalvelujen osalta murroskohdassa. Kysymys on siitä pystytäänkö moderneilla tietoteknisillä ratkaisuilla korvaamaan tietyt palvelujen (kirjastot, perusopetus, ammattiopetus, yliopistot) heikennykset. Nämä kaksi eli palveluleikkaukset ja itc-ratkaisut eivät ole mielestäni synkronissa, sillä leikkaukset vaikuttavat nopeasti, kun taas digitalisointi merkitsee pitkän aikavälin vaikutusmekanismia.

Veikkaan, että laajan yleissivistyksen tavoittelu, joka meillä on ollut niin tärkeä osa sivistysyhteiskuntaa on joiltakin osin kärsimässä tappion lyhytjänteisemmille välitöntä hyötyä tavoitteleville pyrkimyksille, kuten Suomen Kuvalehden tutkimus näyttää osoittavan.

Vanha työväen sivistysmyönteinen tahtotila on siis vaarassa väistyä ja työväestön sisällä on vahvistumassa populismin menestyksen myötä väärin ymmärretty "miehinen" jätkäkulttuuri.

4 kommenttia:

  1. Työväki saa arvonsa populaarikultuurista ja mainonnasta, siksi se on menetetty tapaus vasemmiston ja ns sivistyneistön kannalta. Olen ymmärtänyt perussuomalaisten populismin olevan pelkää mennen aikakauden haikailua ja osittaista periksiantamista esimerkiksi ympäristö ja yhteiskuntapolitiikassa. Luulisi olevan aikamoinen järkytys ulkoministerin puhe brysselissä jossa tämä päästeli suustaan puhdasta punavihreää probakandaa, oli virkamiehet laatineet puheen, jos peruskannattaja joukko yleensäkkään oivalsi puheen sisältöä. Kaikesta huolimatta kansakuntamme kaipaisi vähän tanskanmaliin pölhöpopulistista vasemmistopuoluetta, sellaiseksi koen alternatiivetin ja italian viidentähden liikeen. Kiteen innokasta uuden suomen bloggarille Rouvista olen yllyttänyt kehittymään siihen suuntaan. Vakavamielinen vanha vasemmisto köpöttelee hautaansa.

    VastaaPoista
  2. Hiukan tyly arvio työväestön sivistysarvoista! Elikkä vasemmisto (ja vasemmistosivistyneistö) pölhöpopulismikilpaan mukaan!

    VastaaPoista
  3. Marx aikoinaan erotteli proletariaatin ja plumppeproletariaatin toisistaan, eikä hänen arvio viimeksimainitusta ollut kovin mainittereva. Jos samaa käsitteistöä käytetään nykyisin on tuotantokoneistoa pyörittävä alihankkija yrittäjistö tämän ajan proletaareja, se on sellainen tabu jota elinkeinoelämän edustajat tohdi edes ajatella. Demareiden menneinä vuosikymmeninä esillä pitämä yritysdemokratia ja osakuus ajattelun on kaapannut Olli Rehn agendakseen,joten sekin osaltaan heikentää vasemmiston menestymisen mahdollisuuksia. Le mondessa oli hyvä kirjoitus eurooppalaisen sosialidemokratian kriisistä , se kolmastie jonka Blair ja Lipponen avasivat on nyt kuljettu lopuun, suurin virhe oli kuvitelma liberalismin lopullisesta voitosta ja historian loppumiseen uskominen. Radikaalin vasemmiston nousu eteläeuroopassa on juuri tuon uusliberalistisen ja monetaristisen kokeilun tuottama tulos,kuten myös latinalaisen amerikan velkakriisin jäljiltä mahdollistama uuden vasemmiston kasvu.

    VastaaPoista
  4. Palaan teemaan blogikirjoituksessa "Sdp:n kujanjuoksu". Yllä olevassa kirjoituksessa pyrin vain työväestön sivistystahdon arviointiin.
    Kuinka moni liberaali todella uskoi fukuyamalaiseen liberaalin demokratian lopulliseen voittoon? Ainakin itse kihisin kiukusta lukiessani 1990-luvun alussa "Historian lopun". Siksi tämä blogin nimi on "Historia jatkuu".

    VastaaPoista