keskiviikko 10. elokuuta 2016

Konservatiivin omatunto

Mistä nykyinen yhdysvaltalainen konservatiiviliike (Movement Conservatism) sai alkunsa? Vastaus voisi avata nykyisen polarisoituneen poliittisen tilanteen syntyjä syviä.

Käytän tässä lähteenä E.J. Dionnen teosta ”Why the right went wrong?” (2016), joka tarkastelee konservatiivien historiaa Barry Goldwaterin ajoista lähtien. Syntyy kiehtova kuva tämän hetken ja tämän ajan juurista, joille nimeksi sopisi myöskin ”Goldwater Movement”.

Itse asiassa Dionne aloittaa analyysinsä jo 1930-luvulta ja New Dealista. Nykyisten konservatiivien ideologisena taustavoimana on New Dealin vastaisuus eli kriittinen suhtautuminen yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” oli itse asiassa rinnakkaiskäsite ”New Dealismin” kanssa. Se ei riittänyt missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensusta vastaan kasvoi.

Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varotti raskaasti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin vuonna 1960 haamukirjoitettu (Brent Bozell) käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi eteenpäin (mainitsen blogini kirjasuosikiksi Paul Krugmanin ”Conscience of a Liberal”, joka on käsittääkseni kirjoitettu antiteesiksi Goldwaterin kirjalle).

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat suoraan nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Pommi pommin perään. Sopisi melkein minkä tahansa tämän päiväisen oikeistohallituksen ohjenuoraksi, paitsi että yleensä tänään naamioidaan tarkoitusperät hygieenisemmin. Ne protestit, jotka purkautuvat Bernie Sandersin (en mielelläni ainakaan yksiselitteisesti lukisi trumpismia jo sekavuutensakin takia Goldwaterin antiteesiksi) kautta ovat suoraan johdettavissa antiteeseinä Goldwaterin ideologiasta. Republikaanien establishmentti ja varsinkin teekutsuliike ovat raskaasti velkaa Goldwaterille.

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille. Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä.Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö etualalla irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterin postituslista vaalitaistelun aikana on kuin konservatiivien ”kuka on kukin” -galleria.

Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat ”myötätuntoinen konservatiivi” -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta ”konservatiivi sydämeltään” ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan ”edistyksellinen”, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory).

Oman maan ”sosialisteista” (liberaalit, demokraatit) hän varoitti seuraavasti: ”Minulle on kerrottu, että sosialismi voidaan saavuttaa hyvinvoinnin (welfarism) kautta aivan yhtä hyvin kuin kansallistamisen kautta” ja piti hyvinvoinnin kautta tapahtuvaa sosialisointia suurempana vaarana, koska ”sitä vastaan on vaikeampi taistella”.

Tästä voidaan johtaa teekutsulaisten pelko, että terveydenhoito-ohjelmien (kuten tapahtui medicarelle) suosio kasvaa niin korkeaksi, että se syö pienen valtion ihanteen eli teekutsulaisille ideologia on tärkeämpi kuin kansalaisten saamat hyvinvointipalvelut.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin. Vaalitappiolla kuitenkin luotiin edellytykset tuleville voitoille. Johnson menestyi kansalaisoikeusien laajentamislupauksilla, jotka hän myös piti. Kävi niin kuin Johnson itsekin ennusti. Etelän rotuerottelua kannattavat - ja aiemmin demokraatteja äänestäneet - valkoiset pelästyivät asemansa puolesta. Johnson: ”Taidettiin menettää etelä”. Goldwater voitti kartalla yhdessä rimpsussa olevat osavaltiot Mississippi, Alabama, Etelä-Carolina, Louisiana….. Vietnamin sota ja rotulevottomuudet avasivat Richard Nixonille tien Valkoiseen taloon. Dionne kirjoittaa New Dealin päättyneen Nixoniin, mutta tätä en allekirjoita. Nixon säilytti monet Eisenhowerin konsensuksen periaatteet.

Goldwaterin presidentinvaalikampanjan muistettavimpia hetkiä oli Ronald Reaganin puhe ehdokkaan puolesta, ”A Time for Choosing” 27.10.1964, joka tunnetaan myös mainesanalla ”The Speech”. Puhe toimi ikään kuin siltana Goldwaterin radikaalien tavoitteiden ja Reaganin tulevan presidenttikauden välillä. Kaikki teemat, jotka Reagan otti esille puheessaan, olivat hänen agendallaan 1980-luvulla.

::::::::::::::::::::::::::::

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi hyvin pitkälle republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa 20 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Ajat ovat kuitenkin muuttumassa….

Barack Obama – joka on ollut republikaanien ideologisena sylkykuppina – on viimeisinä presidenttivuosinaan saanut nähdä, että protesti konservatiivista vihapolitiikkaa vastaan on herännyt. On eri asia onko edetty parempaan suuntaan, sillä teekutsuliikkeen vihanpito on ainakin tilapäisesti vaihtunut Donald Trumpin henkilökohtaiseen vihaan.

Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen polarisaatio. Meneillään olevat presidentinvaalit ovat osoittaneet, että muutosvoimia on nousemassa.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui (ja jopa joiltakin osin liberalisoitui) vanhoilla päivillään establishmenttien järkytykseksi. Muutos on mahdollinen ja mahdollisuus.

PS

Jäin pitkään miettimään edellä kirjoitetun jälkeen, mitä Goldwater oikein halusi viestittää tuleville sukupolville ja mistä hän varoitti. Siteeraan tähän vielä yllä olevan lauseen, joka kuuluu näin: ”Vuosikymmeniä ennen kuin republikaanit lanseerasivat myötätuntoinen konservatiivi -iskulauseen Goldwater käsitteli asiaa kirjassaan todeten kannattavansa iskulausetta konservatiivi sydämeltään ja torjui oman aatteensa yhteydessä sanan edistyksellinen, koska se rajasi konservatiivit ikään kuin talouden termein (economic theory)”.

Eikö käynyt juuri niin, että uusliberalismin tunkeutuminen konservatismiin reaganismin ja thatcherismin kautta tuhosi tehokkaasti goldwaterilaista sydämen konservatiivisuutta? Goldwater nimenomaan varoitti kokemasta konservatismia pelkkänä taloutena ja sitähän uusliberalismi edusti.

4 kommenttia:

  1. Kun nyt katselee meneilään olevaa vaalitaistelua,yhdysvalloissa, väistämättä sairastuu myötähäpeään.
    Sellaiseksi mudassa ypemiseksi on mennyt,pystyykö edes kunnolla seuraamaan lopuun saakka, myös Hillary vaikutta, samalta kuin vuorikiipeiliä ,jonka matka huipulle on hyydyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hillary Clintonin vaalikampanjassa ei ole toistaiseksi ollut muista vaaleista silmiinpistävästi poikkeavaa likaisuutta. Tämän verran loiskiehuntaa on aina vaalikampanjassa kuin mitä demokraateilla on nyt.
      Haluan korostaa jälleen, että Trumpin kampanja on törkeydessään omaa luokkaansa.
      Polarisaatioefekti täydennettynä Trumpin epätasapainoisella käytöksellä aiheuttaa vaalikampanjan "tasapuolisen likaisuuden". Pyrkimys käsitellä molempia "tasapuolisesti" vie lokaan myös Clintonin kampanjan.
      Myötähäpeässään republikaanit eivät voi oikein muuta kuin vetää Clintonin samaan mutasarjaan. Myötähäpeä on tässä mielessä aivan oikea sana.
      Kysymys on siitä, miten pitkälle Clinton pystyy pysymään irti loanheitosta. Jonkin verran on lipsuttu hänen taustajoukkojensa toimesta, mutta ei hälyyttävässä määrin.

      Poista
  2. Olen katsellut,tasapuolisuuuden vuoksi, myös Trumpin leirin probaganda pläjäyksiä, Clintonista niistä tulee esiin lähinnä oman intohimonsa ja elämänaikaisen unelmansa karrelle polttamasta naisesta.
    Ilmiö on sama, kuin esimerkiksi entisen Neuvostoliiton johtoon kiivetesään politpyroon jäsenet yleensä ehtivät muuuttua seniileiksi,tavoiteeseen päästesään.

    VastaaPoista
  3. Voi olla, että tämä on Trumpin propagandakoneiston viesti amerikkalaisille, ja jotkut tietysti uskovatkin sen. Objektiivisesti katsottuna se on pahansuopa Clintoniin kohdistettu herjaus. Eikä ollenkaan pahimmasta päästä, kuten tiedämme.

    VastaaPoista