Seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja mielenkiinnolla. Pääosin tutkailen vaaleja Hesarista täydentäen kuvaa muiden lehtien nettisivuilta sekä amerikkalaisista aikakauslehdistä. Muilta osin luotan omaan politiikan seuraamisen kokemukseeni, jota on kertynyt 1960-luvulta alkaen.
Juuri Hesarin uutisointi on kiinnittänyt huomiota. Vaaleista kirjoittavat monet Hesarin toimittajat, mutta ensisijaisesti Laura ja Saska Saarikoski. He ovat myös kirjoittaneet kirjan Donald Trumpista ”Trump. Mies kuin Amerikka”, jonka juuri sain luettavakseni (siitä teen erillisen arvion). Pikainen lukeminen vahvisti kuvan, jossa Saarikosket käyvät yksityiskohtaisesti läpi Trumpin toilauksia, mutta vain kaikkein selkeimmissä tapauksissa he rohkenevat kommentoida miestä. He haluavat katsoa vaalin. Kun ottaa varman päälle, niin säästyy väärän hevosen veikkaamiselta. Pääkritiikki kohdistuu republikaaniseen puolueeseen, jota kovempaa meillä ei ole nähty. Hienoa, että he pystyvät luopumaan ”tasapuolisuudesta” puolueiden välillä.
Seuraan ohessa vaalien tähänastisia tapahtumia rinnan Laura Saarikosken antaman kuvan kanssa.
Jo varhain minusta näytti siltä, että Laura Saarikoski oli valinnut suosikikseen republikaani Marco Rubion. Tämä kuitenkin putosi kisasta pois playoffs-vaiheessa. Jos tarkastelee palstamillimetreittäin Saarikosken kirjoittelua niin silmämääräisesti Hillary Clintonia suuremman huomion on saanut Donald Trump, joka on siis kirjankin kohdehahmo. Aiemmin Hesarin toimittajat ovat liikkuneet neutraali-demokraatit -linjoilla, nyt painopiste on muuttunut uutisoinnissa republikaaneihin. En tässä kuitenkaan väitä, että Hesari tukisi Trumpia.
Mikä Trumpissa vetoaa? Median kannalta varmaankin se, että mies ei jätä ketään kylmäksi. Uutisaiheita piisaa, kun ns. möläytyksiä tulee liukuhihnalta. Oikeastaan Trump on päässyt vaiheeseen, jossa hän pettää, jos ei puheenvuoroissaan herätä myräkkää. Kannattajien tuki tuntuu horjumattomalta. Tämä on kohta, jossa liberaali demokratia herättää minussa epäilyjä – kerrankin. Mihin Trumpin keskivertoäänestäjä perustaa kannatuskäyttäytymisensä? Tunteet ja vaistonvaraisuus täytyy nostaa korkealle tasolle arvioitaessa Trumpin perusäänestäjän olemusta. Demokraattisen järjestelmän haaste on, että se vaatii toimiakseen kunnolla hyvän yleissivistyksen.
Saa tapahtua paljon ennen kuin Trumpin piintynyt kannattaja muuttaa mielipiteensä. Mistä moinen voisi johtua? On todennäköistä, että jos ehdokas lupaa korjata keskituloisten palkkoja ja tuoda töitä näille (vaikka miten epärealistisilla keinoilla), niin hän saa tämän lisäksi puhua melkein mitä tahansa - ja silti säilyttää kannatuksensa.
Taistelu käydään vaalit ratkaisevan kansanosan sieluista ja mielistä. Jos siis ratkaisevaa on amerikkalaisen tavallisen työläisen kärsimysnäytelmä, kun palkat eivät ole kehittyneet odotetusti teknisen kehityksen jyrätessä vääjäämättä eteenpäin ja globalisaation syödessä palkkapääomaa, on äänestäjän käyttäytyminen ymmärrettävää. Tuloeroja kasvattavat ratkaisut täydentävät turhautumisen. Tämä ykkösasia – jos se on sitä - ratkaisee, muu on vaalien täyteainesta.
Mielenkiintoiselta vaikuttaa Trumpin taktiikka (jos se on taktiikkaa), jossa hän ”normalisoi” aiempia perättömiä väittämiään. Hän voi sanoa Barack Obaman taustasta – vaikkapa syntymämaasta – kuvittelemiaan asioita ja heittää varjon tämän ”amerikkalaisuuden” ylle. Sitten hän muina miehinä korjaa käsitystään sellaiseksi, että se vastaa kansalaisten enemmistön käsitystä. Asia on näin hoidettu, mutta palstamillimetrejä kertyi plakkariin taas ihan mukavasti. Näin mitätön itsestään selvyyden ”paljastaminen” vetää huomion puoleensa.
Olen pettynyt ihmisten arvostelukykyyn. Ihmettelen, miksi ihmiset ovat niin perusteellisesti vietävissä. Samaa kyllä ällistelin jo Ronald Reaganin kohdalla. En ole koskaan ymmärtänyt populisti Reaganin ”suuruutta”. Esimerkki: mies sanoi hoitavansa tiukasti taloutta ja ”pienentävänsä valtiota”. Velanottoluvut Reaganin ajalta kertovat korutonta tarinaa: vuosien 1981 ja 1988 välillä Yhdysvaltain velkamäärä kasvoi 260 prosenttia, vuosittaisten kasvulukujen vaihdellessa 15 ja 20 prosentin välissä peräti viitenä eri vuotena. Vastaavasti budjettialijäämät paisuivat ennätyksellisiksi. Vertailun vuoksi yhden hänen seuraajansa, Bill Clintonin aikana velan kasvuluvut olivat aivan minimaaliset (vuosina 1998-2000: 2,1 prosentista 0,3 prosenttiin). Retoriikalla saadaan ihmeitä aikaan. Suurimmalla osalla ihmistä on käsitys, että Reagan pisti USA:n talouden timanttiseen kuntoon. Ajatushan oli, että verohelpotuksin luodaan ”uutta tuloa” niin paljon, että lopputulos jää plussalle. Tosiasiassa maa velkaantui.
Hesarin Hillary Clintonia käsittelevä juttu oli 5.9.2016 uutisoitu ”Pätevä vai katala”. Palstatilaa Clinton sai runsaasti, mutta teksti oli kauttaaltaan joko epäilyn heittämistä Clintonin kyvykkyyttä kohtaan tai sitten jopa kompromettoivaa. Clinton saa palstatilaa, mutta se on hänen kannaltaan epäsuotuisaa. Haastateltavien valinnalla vaikutetaan paljon jutun sisältöön.
Koska taistelu on niin sikamaista, on helppoa valita aiheet räikeimmästä päästä. Clintonin kohdalla käytetään seuraavia ilmaisuja kiero (crooked Hillary), epäluotettava, liian oikeistolainen tai liian vasemmistolainen, veronkorottaja, Wall Streetin juoksutyttö, ahne vaalikampanjan rahoituksen kerääjä… Clinton on arvioitu kuitenkin puolueettoman tutkimuslaitoksen (Politi-fact) taholta tämän kertaisen vaalikampanjan rehellisimmäksi, siispä häntä pitää epäillä ilmeisesti entistä enemmän. Vastustajat kertovat oleellisen: Clintonia vastaan nostettujen juttujen tarkoitus oli alunperinkin vahingoittaa häntä. Ja tietenkin hän on vakavasti sairas Trumpin mukaan. Sitä paitsi hänen kontolleen on heitetty varjo avustajan itsemurhaamisesta (1993). Erikseen ovat salaliitoteoriat joita toimittajat suoltavat ulos, ovathan ne mukavaa viihdettä. Vielä yksi onnettomuus: Clinton on nainen.
Tosiasiassa Clintonia arvostettiin ulkoministerinä yli puoluerajojen. Epäilyt Clintonia kohtaan päätyvät kummallisen usein lauseeseen ”toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, että Clinton….”
Mistä tässä on kysymys? Näyttää siltä, että Donald Trump pitää itseensä liittyvää hälyä yllä tietoisesti omilla kaistapäisillä lausunnoillaan. Tai sitten hän on läpeensä spontaani tyyppi. Republikaanien peruskannattajat ovat ymmällä: miten pitäisi suhtautua omaan ehdokkaaseen, jonka sanomisia saa pelätä? Asia on ratkaistu niin, että varmuuden vuoksi heitetään epäilyksen varjo demokraattien ehdokkaan päälle kehittelemällä mitä mielikuvituksellisempia syitä Clintonin nolaamiseksi. Asianomainen itse ei omilla toimillaan ole aiheuttanut kuin pienen osan (sähköpostiviestit) kritiikin perusteista. Sanoisin, että Clinton on virheineen kaikkineen lähellä normaalipoliitikkoa ja normaalipresidenttiehdokasta, ei enempää eikä vähempää.
Tässä toimivat aiemmin esille tuomani polarisaatisyndrooma ja tasapainoefekti, joiden mukaan epämiellyttävien, kärjistettyjen asioiden määrän täytyy mennä tasan. Jos siis oma ehdokas käyttäytyy omituisesti, projisoidaan vastapuoleen tekaistuja ominaisuuksia tai tekemisiä, jotta virhesaldo saadaan tasan.
Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että presidenttiehdokkaiden urat ovat täysin eri paria. Clintonin uran painottuessa politiikkaan hänelle on kertynyt – kuviteltua tai todellista - painolastia kuten kenelle tahansa poliitikolle, jonka ura on yhtä pitkä kuin Clintonilla. Yleinen populistinen politiikan vastaisuus aiheuttaa lisäraippoja Clintonille. Jotain ansaitsematonta Hillary Clintoniin on tarttunut myös miehensä kommervenkeistä: republikaaneja vastassa ei ole pelkästään Hillary vaan Bill ja Hillary.
Trump on neitseellinen politiikassa (muutamia yritelmiä lukuun ottamatta) ja saa luvata kuun taivaalta, eihän hänestä tiedä….. Mielestäni jonkinasteinen suhteellisuudentaju voisi olla paikallaan, kun näitä kahta ja heidän työuriaan verrataan.
Analyyttisimmillään Saarikoski on, kun hän sanoo republikaanien tarvitsevan räväkkää retoriikkaa, jotta omat hajallaan olevat rivit saadaan suoriksi. Olisiko siis Trumpin vaalikampanja republikaanipuolueen tervehdyttämisprojekti? Enpä usko. Päinvastoin on täysi arvoitus, mihin suuntaan puolueen eri fraktiot kääntyvät käypä vaaleissa miten tahansa.
Trump on tehdas, joka tuottaa loputtoman määrän yksittäisiä tietoja tiedotusvälineiden pureskeltavaksi. Niiden tarkoitus on pitää ehdokas esillä ja vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista. Kaikenlainen tosi tai epätosi silpputieto ja sälä luo sumuverhon, jonka takana tapahtuvia asioita voi vain arvailla ja se juuri on Trumpin tarkoitus, olla arvaamaton.
Trump on yhdistänyt poliitikon uraansa liikemiesuransa kokemukset, ihmisten käsittelykokemuksensa, show-miehen taitonsa ja diili-formaattinsa sekä jatkuvan itsekeskeisen minä-oireyhtymän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti