torstai 2. tammikuuta 2020

Mauno Koivisto kasvaa korkoa Suomen pankissa

Jari Tervon Koivisto-sarjan osassa 4 tarkastellaan Mauno Koiviston valtiomiesuran vaiheita 1970-luvulla. Koivistosta tuli vuonna 1972 Suomen pankin pääjohtaja Kekkosen tahdosta. Tulevaisuuden urasuunnitelmia ajatellen asema oli hyvä, tästä tehtävästä on noustu tasavallan presidentiksi tähän mennessä kolme kertaa. Suomen pankissa kasvettiin korkoa….

Kekkonen vierasti Mauno Koivistoa. Mika Majanderin mukaan presidentillä ei ollut otetta Koivistoon: ”Kvasifilosofointia ja epäselvyyttä”, totesi Kekkonen.

Koivisto toteaa pankissa olevansa politiikan sivustaseuraaja. Toisaalta asema takaa itsenäisyyden myös Kekkoseen nähden. Koivistolla on vaikutusvaltaa uudessa tehtävässään. Hän on nuuka valtakunnantalouden tarkkailija ja lähettää viestejä myös omalle puolueelleen tuhlaavuudesta. Dokumenttiin haastatellun Juhana Vartiaisen mielestä Koivisto oli ”kovis”.

Kalevi Sorsa nousee 1970-luvulla valtakunnan merkittävimmäksi poliitikoksi ja Kekkosen luottohenkilöksi samoihin aikoihin, jolloin Kekkosen suhteet Karjalaiseen ja Virolaiseen viilenivät. Koivisto oli jo tuolloin potentiaalinen presidenttiehdokas. Hän seurasi millaisiin koettelemuksiin jouduttiin Kekkosen lähipiirissä, ja otti opikseen.

Koivisto ei ollut erämaavaeltaja eikä -hiihtäjä, hän pelasi lentopalloa Sikariportaassa. Hän päästeli suustaan aforismeja ”joita ei ollut tarkoitettukaan ymmärrettäväksi”, toteaa Antti Blåfield rohkeasti.

Kekkonen hajotti eduskunnan ja vapautti Kalevi Sorsan hallituksen (1972-1975) vuosikymmenen puolessa välissä, vaikka hallitus nautti eduskunnan luottamusta. Kekkonen ylitti perustuslailliset valtuutensa. Koivisto oli tätä menettelyä vastaan ja otti tästäkin opin tulevaisuuta varten. Suomalainen parlamentarismi oli tuolloin heikoimmillaan, kuten Tervokin toteaa.

Koivisto ja Sorsa olivat presidentin tehtävien kannatusmittauksissa usein vastatusten ja Koivisto oli gallupeissa huomattavasti edellä. Tämä tosiasia aiheutti kitkaa miesten välillä, joskus riitelyksi saakka, mutta voi olla, että vastakkainasettelua on liioiteltu. Sorsa vähitellen - vuosikymmenen kuluessa - myönsi Koiviston kansansuosion olevan pysyvästi suurempi kuin kellään valtakunnassa – Sorsa itse mukaan lukien.

Koivisto piti yhteyttä KGB:n Viktor Vladimiroviin. Näin hänellä oli potentiaalinen yhteys Neuvostoliiton johtoon. Tätä voidaan paheksua, mutta tämä oli maan tapa tuolloin. Vladimirov ei ollut Koiviston rutiinimainen kotiryssä vaan vaikutusvaltainen yhteystaho korkealla tasolla.

Koivisto – kansansuosikki – haluttiin pääministerin tehtäviin toukokuussa 1979 epäonnistumaan - näin on väitetty. Jälleen kerran kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle, mutta jätettiinkö se ulos Neuvostoliiton tahdosta, kuten Tervon dokumentissa ohimennen todetaan (ja kuten Virolainen totesi kuuluisassa Suomen kuvalehden juhannuspommihaastattelussa) on ainakin minulle hiukan epäselvää. Myöskään kotimaassa ei oltu innostuneita ottamaan kokoomus hallitukseen.

Seppo Lindblomin mukaan Koivisto oli varautunut ”epäonnistumisodotuksiin” vastatoimilla. Hänet haluttiin syrjään presidenttikilvan piikkipaikalta yrittämällä syrjäyttää hänet jatkuvilla kriiseillä pääministerin paikalta. Per Stenbäckin mielestä Koiviston hallitus on kauttaaltaan kriisihallitus, sille ei haluttu antaa mahdollisuutta onnistua. Koivistonkin mielestä hallitus oli ”paska”.

Paavo Väyrysen tahto ohjata hallitustyöskentelyä oli ilmeistä. Väyrynen tavoitteli hänkin suuria tehtäviä. Ilma oli sakeana ristiinkäyviä odotuksia. Koivisto veti matalaa profiilia havaitessaan, että taustalla ja edessäkin käytiin monia erilaisia pelejä. Ehkä näistä peleistä tärkein oli Koiviston saaminen näyttämään epäonnistujalta.

Hallituskriisi kulminoitui dramaattisesti ensimmäisessä vaiheessa huhtikuussa 1979, kun Kekkonen antoi hallitukselle tehtävän, josta se ei voinut selviytyä. Hermot kiristyivät yhdellä jos toisella. Aarne Saarinen toimi – ilman Kekkosen lupaa - presidentin viestintuojana antaen julkisuudessa ymmärtää, että ainakin ”kapteenin” (siis Koiviston) on lähdettävä. Se oli valtakunnan korkeimmalta taholta selvä kehotus, jota oli totuttu noudattamaan, kun kysymys oli Kekkosen tahtotilasta. Olihan Kekkonenkin sanonut suoraan Koivistolle, että ”minä päästän sinut vaikeasta paikasta”.

Hallituksen eroilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Sillä oli eduskunnan luottamus ja se oli ainoa, jolla oli tosipaikan tullen merkitystä. Koivisto pelasi aikaa ja voitti sitä juuri tarpeeksi, jotta hallituksen tai pääministerin lähdöltä säästyttiin. Koivisto siis kieltäytyi eroamasta – presidentin epäluottamus ei riittänyt.

Kriisin jatkoa käsittelen blogikirjoituksessa ”Mauno Koivisto – sheriffi saapuu kaupunkiin” (Jari Tervon dokumenttisarjan osa viisi). Tämä kirjoitus on julkaistu 27.12.2019.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti