Taakse jääneellä vuosikymmenellä - vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen - kansantalouden kakku ei ole kasvanut tai on kasvanut vain hitaasti. Samantyyppinen ongelma on toki kohdannut monia muitakin liberaaleja demokratioita. Ne valtiot, jotka ovat yhdistäneet kapitalismin ja autoritarismin ovat usein onnistuneet kasvutavoitteissaan paremmin. Mitä siitä, jos kansalaisvapauksista on jouduttu tinkimään!
Meillä on erittäin vahva kannatus pohjoismaiselle yhteiskuntamallille, jota pidämme järjestelmien välisen kilpailun menestyjänä ja pidemmän päälle myös voittajana. Siksi yhteiskunnan sisäinen resurssien jako on suuren kiinnostuksen kohteena. Haluamme kaikki menestyksen jatkuvan. Keskityn seuraavassa keskeisiin politiikan menestystekijöihin ja kipukohtiin juuri nyt.
Kakunjako-ongelmat ovat suurena kiistakapulana työntekijöiden ja työantajien välillä. Koko työmarkkina on pirstoutuneempi kuin aiemmin. Kolmikannan konsensuksesta ei puhu oikeastaan kukaan muutoin kuin muistelumielessä. Samalla vastakkainasettelu ei ole hellittänyt, pikemminkin päinvastoin. Revanssihenkeä on puolin jos toisin.
Porvarihallituksen aikana yritettiin suurta läpimurtoa työmarkkinoiden ”vapauttamiseksi”, mutta samalla luotiin paljon katkeruuden aiheita. Mitään suurta läpimurtoa työmarkkinoilla ei tapahtunut, pikemminkin kannat lukkiutuivat ja nyt umpisolmua yritetään avata vetämällä samaa nuoraa eri suuntiin.
Poliittisen kakun uudelleenjako on yhtälailla meneillään. Vanha puolueiden kannatusjako on pistetty uusiksi. Politiikan markkinoille on tullut populismiaalto, joka ei olekaan odotusten vastaisesti tyyntynyt vaan saanut – monessa eri vaiheessa – lisää voimaa. Populismista on osittain tullut valtavirtaa. Tämä kertoo ihmisten turhautumisesta: ollaan tyytymättömiä talouden ja politiikan tilaan. Suomessa on kuitenkin samaan aikaan pidetty kiinni liberaalidemokratian periaatteista – joita itsekin vahvasti kannatan – vaikka eri suuntiin tempoilevat voimat ovat synnyttäneet korostunutta poliittista vastakkainasettelua.
Vanhat valtapuolueet kipuilevat kasvavilta näyttävien ongelmien kanssa. Keskusta, kokoomus ja sdp ovat kaikki samantyyppisten haasteiden edessä. Keskustan ongelmat ovat tavallaan symboli kaikelle tapahtuneelle. Pitäisi olla samaan aikaan yleispuolue ja identiteettipuolue, mutta identiteetitkin ovat pirstoutuneet. Puheenjohtaja Kulmunin lipsahdus Helsingin Sanomien haastattelussa kertoo paljon epätoivosta: ”Voi olla, ettei keskusta nouse”. Keskusta kipuilee unohtamansa alkiolaisuuden ja ”yritys-Suomen” välissä ja koettaa löytää pelastusta aluepolitiikasta. Juha Sipilä vei puolueen harppauksella kohti kokoomuslaista liberaalia oikeistolaisuutta. Tällä ei tavoitettu enää vanhoja peruskannattajia, jotka ryhtyivät kannattamaan perussuomalaisia. Yritys-Suomessa on ahdasta, koska se on jo useiden puolueiden (kokoomus, persut, RKP, kristillisdemokraatit) reviiriä.
On sääli jos kokonaisvaltainen yleispolitiikka kärsii tappioita identiteettipolitiikan vyöryssä. Ihan viimeisin kannatusmittaus Ylellä antaa tosin toivoa, että yleispuolueet voisivat nousta. Vahvistukseksi tarvitaan useampia kannatusmittauksia.
Jussi Halla-aho on oikeassa siinä, että keskustan läänitys pohjoisessa ja maaseudulla yleensä on muuttunut niin itsestään selväksi, että kannattajat ovat ryhtyneet pohtimaan, mikä on puolueen ”sisältö”. Onko se vain kuoret? Onko keskustalaisuutta ollut tapa äänestää vain vanhasta muistista? Samaan aikaan identiteettipolitiikan kautta politiikkaa lähestyvä perussuomalaiset on itse asiassa lähestynyt yleispolitiikkaa!
Perussuomalaiset porskuttaa aallonharjalla. Puolue on löytänyt eri identiteettielementtien yhdistelmän, jota ei ole tarvinnut hetkeen testata hallituksessa ololla eikä edes yhteisellä oppositiopolitiikalla. Sillä, että persujen politiikan ainekset eivät ole keskenään yhteensopivia, ei tässä vaiheessa ole väliä. Yleispolitiikka on alamaissa, se on ”liian yleistä” ja vaikeasti hahmotettavaa. Identiteettipolitikka on päässyt saneleman pelin luonteen, sääntöjä ei oikein kukaan.
On havaittavissa ilmiö, jossa yksilöt nousevat esille ja puoluerakenteet haurastuvat, jos eivät peräti murene. Kannatuksen kohdetta voidaan vaihtaa lennosta. Kun trendi (tässä tapauksessa yksilöllisyys) on päällä ei trendin vauhtia pitäisi voimistaa, on vanha sanontani.
Populismissa kansallismielisyys ja globalisaatio ovat törmänneet yhteen ja törmäysvoimat ovat suuret. Jokainen puolue joutuu ottamaan kantaa näihin asioihin. Media ja poliitikot yhdessä tekevät kaikkensa rakentaakseen vastakkainasetteluja. Puoluekenttää jaetaan jo kovaa vauhtia vihreiden ja perussuomalaisten välillä. Saumakohdissa käytetään aseina identiteettipolitiikan eri aspekteja.
Kokoomuksen Verkkouutisissa viitataan (1.1.2020) edellä esitetyn ”kaksikärkisen” vastakkainasettelun (perussuomalaiset-vihreät) sijasta kolmikärkeen (perustuu koordinaatiston pystyakselilla ns. GAL-TAN arvopohjaiseen ulottuvuuteen ja vaaka-akselilla perinteiseen vasemmisto-oikeistoulottuvuuteen), jossa kärjet muodostuvat vihreistä, kokoomuksesta ja perussuomalaisista tai laajemmin ajateltuna punavihreästä suuntauksesta, nationalistisesta suuntauksesta ja porvarillisesta suuntauksesta. Tätä voisi sanoa kokoomuslaiseksi näkemykseksi puoluekartasta. Tämä laatijoidensa mielestä selittää, miksi kokoomus on selvinnyt parhaiten ns. vanhoista puolueista. Syntynyt kolmikärki vaikuttaa hieman tehdyltä, koska esimerkiksi vihreät ei ole edennyt sillä tavoin vahvasti kuin teoreettisesti on laskettu. Kokoomuksen ”kärkeä” voidaan perustella lähinnä torjuntavoitolla. Sillä poliittisen kentän johtava asema maltillisessa oikeistossa, jonka se on jotenkuten säilyttänyt.
:::::::::::::::::
”Sardiinit ja silakat” edustavat nykyajan puoluepolitiikasta vapaan (?) populismin vastaisen suunnan eturintamaa. Aika näyttää, kuinka liikkeet menestyvät. Niissä on mukana populismin vastaisuutta, nykypolitiikan vastaisuutta ja koko nykymenon kyseenalaiseksi asettavan antiteesin piirteitä.
Suuressa kuvassa näen vastakkainasettelua porvariston hegemonian ja vasemmistolaisen kulttuurivoittoisen hegemonian välillä. Lehdistön päätoimittajien ideologiset kannat ovat kansalaisten poliittisiin kantoihin nähden vahvasti vinot porvariston suuntaan. Vasemmistolla on jonkinasteinen hegemonia vain kulttuuripolitiikassa. Tähän iski kaikella voimalla aikanaan Timo Soini suurennellessaan kulttuurivasemmiston (kulttuurimarxilaiset!) vaikutusvaltaa. Ongelma oli se, että perussuomalaisilla ei ollut eikä ole vieläkään minkäänlaista (median) vastavoimaa kulttuurin saralla hegemoniataistelussa. Käsittääkseni Jussi Halla-aho operoi samoilla linjoilla kuin Soini.
Halla-aho pyrkii Soinia analyyttisemmäksi vaihtoehdoksi ja on siinä osin onnistunut. Perussuomalaiset on pystynyt rikkomaan tai pehmentämään yrittäjien ja työväenluokan vastakkainasettelua. Puolue operoi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun, ”suomalaisen” elämäntavan, kansallismielisyyden, maahanmuuton vastaisuuden, selkeiden sukupuolierojen, anti-liberalismin ja yksinkertaistettujen maailmankatsomusten teemoilla. Kannatusta löytyy ihmisiltä, jotka eivät halua sijoittaa itseään enää vanhaan puoluerakenteeseen. Tässä ajattelussa on paljon populistista politiikkaan kyllästymistä ilman sen kummempia älyllisiä pohdiskeluja.
Veikko Vennamon slogan ”unohdetun kansan puolesta” elää ja voi hyvin. Se on vain siirretty tietoverkkojen uusaluepolitiikan ja polarisaation maailmaan. Perussuomalaisia voisi sanoa häviäjien puolueeksi, mutta siitä sen irrottaa taistelutahto, joka suunataan kuviteltuja ja todellisia eliittejä vastaan.
Perussuomalaiset pyrkivät jonkinlaiseen vaa´ankieliasemaan tai sitten kokonaan ulkopuoliseksi tahoksi arvojen ja ideologioiden taistossa. Seepra ei kuitenkaan pääse eroon raidoistaan. Jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen, alkaa ideologinen karva paljastua ja kannatuspohja – jos ei murentua – niin ainakin ohentua.
Vanhentunutta ideologista ajattelua? Ei suinkaan! Vanha ideologinen asetelma vain on sekoittunut identiteettipolitiikkaan ja arvoasetelmiin (arvoliberalismi/arvokonservatismi) vaikeasti eriteltävällä tavalla.
Kysymys kulminoituu yhteen keskeiseen teemaan: mikä on perussuomalaisten ohjelma, kun hallitusneuvotteluissa pitää kertoa ristiriitaisten tavoitteiden keskellä poliittisesta linjasta?
Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa vasemmiston ja/tai liberalismin vastaisku on käynnistynyt. Kysymys on siitä, mihin niiden voimavarat riittävät. Kapitalismia haastetaan tänä päivänä kovemmin kuin pitkään aikaan. Luultavasti tuloksena on jonkinlainen kompromissi jyrkimpien ideologisten suuntauksien välillä, joka ei sitten tyydytä ketään.
Vasemmistolla on noin 40 prosentin kannatus, kun puolueiden kannatus jaetaan ideologiasegmentteihin. Kysymys on siitä, että liberaalivasemmisto on itsekin – porvarillisen mediahegemonian luoman kuvan avulla – alkanut uskoa olevansa alakynnessä. Juuri tätä kuvaa vastaan nyt vallassa oleva hallitus haparoiden taistelee.
Vaikuttaa siltä, että vasemmisto 40 prosentin kansalaiskannatuksella on porvariston panttivankina esimerkiksi hallitustyöskentelyssä. Porvaristo luo vasemmistolle toimintarajat. Niitä ei saa ylittää. Sen huomasi Antti Rinne dramaattisella tavalla. Rinteellä omat virheet ja impulsiivisuus sekoittuivat vastahyökkäykseen porvariston hegemoniaa vastaan. Rinne hävisi tämän epätasaisen taistelun.
Historioitsija Oula Silvennoinen on tunnettu äärioikeistotutkija, joka näkee nykyajassa merkkejä äärioikeiston noususta (Yle 1.1.2020) valkoisen Suomen muistopäivineen. En edellä tarkoita ”porvarillisesta hegemoniasta” kirjoittaessani samaa, mutta tiettyä sukulaisuutta voidaan näiden teemojen välillä nähdä.
:::::::::::::::::::::::::
Valtaanpääsy nykyisessä nettimielipideympäristössä on haastavaa, vielä vaikeampaa on vallassa pysyminen. Hallitukset Suomessa ovat kuin ihmeen kaupalla pysyneet koossa siinä mielessä, että ennenaikaisiin vaaleihin ei ole tarvinnut turvautua viime vuosikymmeninä. Liioin ei ole tarvinnut puuttua hallitusohjelman perusteisiin, vain yksittäiset ministerit tai puolueet ovat saattaneet vaihtua.
Tuntuu siltä, että hallituksen kaatamisesta on tullut itseisarvo, ei niinkään Suomen suunnan määrittämisestä tai ohjelmapohjaisesta kritiikistä. Puolueiden välinen kilpailu hallituksen sisällä on vienyt aivan liian suuren sijan yhteistoiminnan kehittämiseltä. Kun hallituspuolue puhuu tavoitteistaan, se puhuu ensi sijassa omista tavoitteistaan, ei hallituksen tavoitteista. Suuri osa tästä kehityksestä liittyy tietysti puolueiden ahdinkoon. Jotenkin sen on saatava purkautua.
Takavuosina meillä oltiin huolestuneita siitä, että liiallinen konsensus tekee puolueista samanlaisia, hampaattomia. Nyt pelätään liiallista vastakkainasettelua. Aika aikaansa kutakin.
Lopuksi kannattaa lainata presidentti Niinistöä, joka uudenvuoden puheessaan totesi, ettei vihaa, eripuraa ja tahallaan väärinymmärtämistä pidä päästää vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi tilaksi. Poliitikoilla on tässä esimerkin näyttämisen paikka. Ymmärrän niin, että presidentti kiinnittäessään huomiota hallituksen kollegiaaliseen yhteistyökykyyn ja sen työrauhaan viittasi samaan ajatukseen, josta edellä kirjoitin. Yhteisen tavoitteen saavuttamista eivät edesauta puheet, joissa lähdetään oman puolueen tavoitteista koko hallituksen yhteinen pyrkimys unohtaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti