Kansakunta rähmällään – ikuisesti?

Hetken mielijohteesta tulin lukeneeksi uudelleen Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään” -teoksen, joka ilmestyi vuonna 1991 ja joka käsitteli suomettumisen aikaa. Onko välinen aika muokannut käsitystäni kirjasta? On syytä palauttaa mieliin kirjan vastaanotto aikanaan. Minulle ja monille muille jäi mielikuva, että kirja pyrki olemaan - ja oli - inhorealistinen tilitys suomettumisen ajasta. Vihavaisen sanankäyttö tuntuu edelleen uuden lukukerran myötä terävältä ja analyyttiseltä.

Kanava-lehden kolumneja lukiessani on tullut mieleen, että Vihavainen on ideologisesti aika oikealla, ei kuitenkaan räikeästi. Vihavaisen analyyttinen ajattelu vaatii lukijalta taustatietoja ja tarkkaa paneutumista teksteihin.

Perustan kirjoitukseni joihinkin lainauksiin Vihavaisen kirjasta. Suomettumisesta hän toteaa seuraavaa: ”Suomettuminen oli ollut reaktiota edellisen aikakauden poliittiseen kulttuuriin (T.V. tarkoittanee 1920- ja 1930-lukua), jossa Venäjä-vastakohtaisuus nousi suhteettomaksi ja saattoi innokkaampien ajattelussa pyhittää kaikki keinot. Kun sotien jälkeen tehtiin pesäeroa tuohon näkemykseen, ei kyettykään realistiseen oman tilan ja naapurin arviointiin, vaan syöksyttiin toiseen suuntaan niin pitkälle kuin tietä riitti”. Tässä Vihavainen aivan oikein viittaa Suomen ja Venäjän suhteiden aaltoiluun, johon olen itse kiinnittänyt huomiota useissa tämän blogin kirjoituksissa. Sanoisin, että emme ole pystyneet luontevaan suhtautumistapaan itäistä naapuriamme kohtaan, joka kieltämättä käyttäytyy haasteellisesti.

Mutta onko kysymys vain Neuvostoliitosta tai Venäjästä? Eivätkö samanlaiset ylilyönnit ole olleet ominaisia myös muihin keskeisin tahoihin nähden?

Vihavainen sivaltaa ”lännettymistä” seuraavasti: ”Puolueet ja kansa näyttävät olevan valmiit, ilman kritiikin häivää, kiirehtimään maan liittämistä Euroopan yhteisöön ja tyrkyttävät itsemääräämisoikeutemme luovuttamista, ennenkuin ehdoista edes on mitään tietoa” ja jatkaa toisessa yhteydessä, että ”on hypätty suoraan toiseen äärimmäisyyyteen …. tyhmänylpeyteen, vaikkapa `eurooppalaisuuden´ kritiikittömään ihannointiin ja venäläisten vähättelyyn ja ivaamiseen...” Näin siis Vihavainen vuonna 1991. Tästä olisi helppo vetää EU-vastaisia johtopäätöksiä. En kuitenkaan haluaisi käyttää Vihavaista tässä lyömäaseena. Hän viittaa pikemminkin jälleen yhteen reaktioon, joka kehiteltiin vastavetona Neuvostoliitto-suhteiden ylilyöntiin. Nyt liehakoitiin länttä.

Kun EU:sta on saatu vähemmän miellyttäviä kokemuksia, joutuvat monet pohtimaan, mihin nyt kallistutaan. Globaali sekavuus velloo samaan aikaan ympärillämme sekoittaen monien pasmat perusteellisesti. Vihavainen oivaltavasti poimii historiamme henkilögalleriasta esiin Paasikiven ja toteaa, että ”eikö ole totta, että tarkastellessamme suomettumisen vuosia näin jälkeenpäin on helpompi arvostaa Paasikiven moralismia kuin Kekkosen nokkeluutta?”. Paasikivi varmaan alkulämmittelyksi toteaisi nykyhetken tilanteesta, että elämme ”hirmuisia” aikoja. Mutta sitten hän erittelisi asemamme historianfilosofiselta pohjalta. Mistä siis löytyisi uusi paasikiviläinen reaalipoliittinen moraliteetti?

Impivaaralaista vetäytymistä kansallismieliseen umpioon en mitenkään voi nähdä vaihtoehtona. Idän nöyristelystä ja lännen imartelusta ei siis kannata vetäytyä sisäänpäinlämpiävyyteen.

Historian uudelleen kirjoittaminen on yksi tapa käydä läpi kansallisia traumoja. Tähän avautuu näköala vasta vuosien kuluttua, kun yhteenvedonomaisesti voidaan nähdä, miten historiankirjoitus on muuttunut. Objektiivisuuden tavoittelu pitäisi kuitenkin olla punaisena lankana. En ymmärrä kekkoslaista, opportunistista historian uudelleenkirjoittelua siitä ajasta käsin, jota kulloinkin eletään.

Kun katsotaan ajattelutapojen heilahtelua viime vuosikymmeninä, kiinnittää huomion älymystön kritiikittömään suhtautumistapaan. Älymystö on siis varsin heppoisin perustein - sopulimaisesti - valinnut kulloinkin voimassa olevan poliittisen/taloudellisen/ideologisen suuntauksen. Juuri nyt tuntuu siltä, että monet johtavat poliitikot (ja älymystön edustajat) presidentin johdolla ihmettelevät, miksi kansalaiset eivät ymmärrä Nato-kortin varteenotettavuutta.

Meillä on edessämme ainakin kaksi suurta haastetta. Ensimmäisen esitti Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh tammikuussa vuonna 1972 Suomen armeijan esikuntapäällikölle Paavo Junttilalle ja kysymys kuului, miten Neuvostoliiton luoteisraja voidaan turvata. Kysymys on edelleen ajankohtainen. Ja paradoksaalisesti toinen suuri – edellisen kanssa täysin eri paria oleva - kysymys kuuluu, miten Suomi selviää tilanteessa, jossa maailman taloudellinen painopiste on siirtymässä lännestä itään ja etelään.

Kun presidentti Niinistö on nyt asettanut kysymyksen, missä valtapoliittisissa kammareissa me olemme ja mistä me puutumme, on hän koivistolais-niinistöläisen epäselvä. Hän arvostelee YK:ta ja EU:ta, joissa me olemme mukana ja jotka presidentin mukaan eivät oikein pysty mihinkään tärkeisiin ratkaisuihin. Käsitän, että hän haluaisi meidän olevan siellä, missä tehdään ”oikeita”, vaikuttavia päätöksiä, siis Natossa.Luetellut yhteisöt eivät ole mitenkään yhteismitalliset.

On suositeltavaa, että olemme mukana siellä, missä asioista päätetään. Mutta pitääkö meidän olla mukana maailmaa osiin jakavissa yhteisöissä sillä varjolla, että olemme mukana ”rauhankumppanuuksissa”, tai niinkuin joku voisi sanoa, pitääkö meidän ajautua toisensa poissulkeviin ratkaisuihin? Tästä ei ole kaukana Neuvostoliiton vanha slogan, jonka Suomi omi itselleen ja jonka mukaan Suomi on puolueellinen maa yhdessä asiassa, nimittäin ”rauhan puolesta sotaa vastaan”.

Miten suloista on olla hyvän puolella pahaa vastaan!

Vihavainen toteaa, että emme voi ”saavuttaa täydellisyyttä kansakuntana” tarkoittaen, että fukujamalaista historian loppua ei ole näkyvissä. Miksi siis yleensäkin pitäisi kallistua johonkin suuntaan? Natosta sanotaan, että se halutaan pitää optiona. Eikö voitaisi ajatella pysyvää optiota so. toistaiseksi jatkuvan, riittävän laajan liikumavaran pitämistä/hankkimista politiikassa, taloudessa, missä tahansa?

Virolainen, Jakobson ja CIA

Helsingin Sanomissa 14.6.2013 olleessa artikkelissa ”Virolaisella ja Jakobsonilla oli CIA-yhteys” palataan 1970-luvun tapahtumiin. Kimmo Rentola oli ”paljastanut” Lahdessa pidetyssä seminaarissa tietojen vaihtoa em. henkilöiden ja CIA:n välillä.

Rentolan päälähteenä on ollut 2007 julkaistu CIA:n laaja muistio ”`Finlandization´ in Action: Helsinki´s Experience with Moscow”. Muistio on kirjoitettu vuonna 1972 ja keskittyy pitkälti 1970-luvun alun tapahtumiin. Kiistämättä tuolloin (erityisesti vuoden 1970 jälkipuolella) jännitteet kasvoivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Osittain muistion laadinta voi olla kytköksissä juuri noihin tapahtumiin.

Luin muistion netistä ja haluan kommentoida siitä noussutta uutisointia ja faktoja erityisesti 1970-luvun alkua koskien. Uutisointi osoittaa jälleen, kuinka tilaisuuden tullen vanhat tutut asiat nostetaan esille ikäänkuin uutuusskuuppeina. Kun lukijasukupolvet vaihtuvat, niin tietenkin tällaiselle uutisoinnille on kysyntää. Sillä voidaan hätkähdyttää uusia lukijoita. On tärkeää valaa öljyä laineille ja laimentaa hieman sensaatiohöyryjä.

Ainoa ”uutinen” Hesarin uutisessa oli Johannes Virolaisen osuus. Häntä ei nimenomaan ole ehkä pidetty luontevana keskustelukumppanina läntisten tiedustelulähteiden kanssa. Mutta ei tässäkään mitään suurta yllätystä ole. Hesarin artikelissa viitataan Max Jakobsoniin (lukemattomia yhteyksiä länteen), Päiviö Hetemäkeen (todennäköinen lähde neuvostoliitolaisten informoidessa Kokoomusta päivän politiikasta) ja Väinö Leskiseen (tiedustelumaailman konkari).

Itse asiassa CIA:n muistio on melko seikkaperäinen läpivalaisu koko toisen maailmansodan jälkeiseen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden historiaan. Läpi käydään YYA-sopimuksen solmiminen, kaupalliset suhteet, Porkkalan palautus, yöpakkaskriisi, noottikriisi, Kekkosen aloitteet (mm. ydinaseeton Pohjola), EFTA-, EC- ja NORDEK-kysymykset, Tsekkoslovakian miehitys, kommunistien jakautuminen kahteen leiriin, YK:n pääsihteerikysymys jne.

Kun kysymys on USA:sta, niin näkökulmakin on perin amerikkalainen. Ja silloin asioita selvitetään kädestä pitäen. Kun käydään läpi Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta ja Neuvostoliiton asettamia rajoitteita Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan, muistutetaan, että ”most importantly, there are no Soviet troops in Finland”.

Jonkinlaisena punaisena lankana muistiossa todetaan, että ”soviet entree into Finnish system is fairly limited”. Edelleen viitataan Kekkosen pyrkimykseen hankkia tukea Neuvostoliitolta vallassa pysymiselleen: ”(Kekkonen) is therefore very sensitive to their wishes”. Vielä lainaisin kohtaa, jossa todetaan, että ”Soviet Union has created a state of mind in Finland”. Viime mainitulla viitataan ilmapiiriin, joka vallitsi Suomessa ja joka on otollinen Neuvostliiton viesteille. Muistion mukaan Suomi oli eräänlainen testivaltio, josta saatuja etuja Neuvostoliitto pyrki soveltamaan samantyyppisiin olosuhteisiin Länsi-Euroopassa.

Oleellista muistiossa on, että amerikkalaisilla oli hyvät tiedot Suomen tapahtumista, varmaankin sen takia, että suomalaisia syväkurkkuja riitti. Edellä mainittujen henkilöiden lisäksi tietolähteitä on ollut runsaasti muitakin. Siksi minusta on hieman sensaatiohakuista nostaa joitakin nimiä erikseen esille, kun nimillä ei sittenkään ole kovin suurta merkitystä.

Ihan kaikkea amerikalaisetkaan eivät vielä tuolloin tienneet: muistiossa todetaan, että Neuvostoliitto harjoitti toisen maailmansodan jälkeen poliittista ja taloudellista painostusta, ei niinkään sotilaallista. Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh esitti kuitenkin tammikuussa 1972 (muistio julkaistiin elokuussa 1972) kenraaliluutnantti Paavo Junttilalle, että Suomen ja Neuvostoliiton puolustusvoimat yhdessä suunnittelisivat Neuvostoliiton luoteisrajan puolustuksen. Tähän viittaavaa en löytänyt muistiosta.

Erityisesti minua kiinnosti muistiossa sen mahdollinen asenteellisuus. Hieman yllättäen se on mielestäni varsin erittelevä analyysi Suomen tapahtumista ja kestää hyvin tämänkin päivän arvion. Sanoisin, että muistion sävy on toteava. Jos tällainen olisi päässyt julkisuuteen 1970-luvun alussa, olisi muistion sisältö varmaan kiistetty.

Muistiossa keskitytään kirjoittamisen ajankohdan aikaisiin osin traumaattisiin tapahtumiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Seitsemänkymmentäluvun alussa Neuvostolitto yritti ottaa holhoavaa otetta Suomen sisäpoliikasta erityisesti kommunistien avulla. Se, että Suomeen ei annettu syntyä ”neuvostovastaista” hallitusta on tuttua jo yöpakkaskriisistä, mutta nyt sekaannuttiin hallituksen sisällä esillä oleviin asioihin. Tässä on kysymys monissa eri yhteyksissä analysoidusta tapahtumaketjusta, jossa Suomen katsottiin olevan vallankumouksellisessa tilassa. Käytännössä operaatioista Suomessa vastasi Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakov, joka varmasti oli saanut koepallon suoritettavakseen esimiehiltään, mutta kun vastaan asettui lähes koko suomalainen kansanvaltainen järjestelmä, veti Neuvostoliiton johto KGB:n avustuksella nopeasti tukensa pois Beljakovilta ja mies sai lähteä Suomesta. Kekkonen toimi kyllä suoraselkäisesti tapaus Beljakovin yhteydessä, mutta kritisoisin jälleen kerran ”hidasta sytytystä”. Beljakov sai mellastaa Suomessa puolisen vuotta ennenkuin hänelle annettiin palautetta ja ennenkuin palautetta annettiin Bresneville.

Muistion perusteella CIA oli erittäin tarkasti ja lähes reaaliaikaisesti selvillä, mitä Suomessa tapahtui ja tämä ei voi johtua muusta kuin, että tietoja vuodettiin solkenaan länsimaisille tiedustelulähteille. Tietenkin Neuvostoliiton vakoilu oli tuolloin laaja-alaista sekin ja he todennäköisesti olivat hyvin selvillä amerikkalaisten saamista tiedoista. Tiedot olivat salaisia, mutta epäilen, että tiedustelupalvelujen sisäisen tiedonkulun läpinäkyvyys olisi kadehdittavaa tämänkin päivän näkökulmasta.

Voitaisiinko tapaus Beljakovista oppia jotain? Tänäkin päivänä tiedustelutiedot vaihtavat omistajaa kaiken aikaa. Venäjän toiminta ei ole ollut kolmeen kymmeneen vuoteen - ja toivottavasti ei ole jatkossakaan - yhtä räikeää kuin Beljakovin aikaan, mutta ehkä juuri tästä syystä vetäytymistä maiden välisistä kahnauksista ei tarvitse tehdä nykyisin korvat luimussa, vaan hitaasti ja avoimesti pitkittäen.

Mitkä olivat tietovuotajien motiivit? Hesarissa asia esitetään niin, että Jakobson, Virolainen, Hetemäki ja Leskinen ja muut halusivat vastavoiman Kekkosen liian intiimeille idänsuhteille. Paljon mahdollista. Esimerkiksi Väinö Leskinen oli aina tietyllä tavalla ambivalentti. Kyynisen patrioottisesti ajateltuna he kaikki olivat isänmaan asialla vuotaessaan tietoja ulkovalloille.

Kun televisio oli nuori: Alastomasta kaupungista Hämärän rajamaille

Olen katsellut puolihajamielisesti nostalgiatunnelmissa vanhan TV-sarjan Pyhimys uusintoja. Lähinnä näillä sarjoilla on historia-arvo, palauttavathan ne mieliin tuon ajan ajattelutapoja, muotia jne. Ja olihan Roger Moore ihan oikea James Bond myöhemmin.

Muistan kuinka isovanhempieni maataloon hankittiin Telefunken merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964.

Olen lopettanut käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Sitä enemmän niitä tuli seurattua 1960-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli jo vakiintunut USA:ssa. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt miettimään sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni.

Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit. Ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin puolen tunnin pituinen sarjan osa kuvatuksi. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaanlukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna. Tätä patriarkaalista maailmaa voi vain muistella tänään. Robert Reich on opettanut meille, että ensin vaimot menivät töihin, sitten pidennettiin työpäivää ja sen jälkeen ruvettiin velkaantumaan... Eri asia on sitten, että TV-sarjoissa 1950-luvun maailmasta esitettiin siloiteltu kuva, eräänlainen aikuisten satu.

Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jänitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla. Mikä nimi! (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.

On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.

Lännensarjojakin oli, vaikka länkkärien kulta-aika oli jo tuolloin väljähtymässä. Bonanzan (Bonanza, Yhdysvallat 1959-1973!) jotkut jaksot ovat jälkikäteen nähtynä vaikuttaneet tahattoman koomisilta. Sarja päättyi oikeastaan Hossia esittäneen Dan Blockerin kuolemaan 1972. Bat Masterson (Bat Masterson, pääosassa Gene Barry, Yhdysvallat 1958-1961 ), viekastelevana herrasmiehenä villiin länteen sijoitettuna herätti poikeuksellista huomiota. Sarjaa näytettiin 1960-luvun alussa myöhään illalla ja seuraavana päivänä koulussa yksityiskohtien kertominen edellisen illan jaksoista oli aina jonkinlainen uroteko, paljastihan se myöhäisen nukkumaanmenoajan. Oli toki muitakin lännen sarjoja kuten hyvätasoinen Lännentie (Rawhide), jonka kakkosroolista Clint Eastwood nousi myöhemmin arvoon arvaamattomaan.

Puhtaista seikkailusarjoista mieleen on jäänyt Sea Hunt (Sea Hunt, Yhdysvalloissa 1958-1961). Lloyd Bridges pääosassa näytti juuri oikealla tavalla karaistuneelta mieheltä sarjan tapahtumaympäristöön, vesielementtiin.

Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.

Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.

Tietenkin oli Monkees (The Monkees, Yhdysvalloissa 1966-68, esitettiin samaan aikaan Suomessa), joka edusti uudentyypppistä sarjafilmin tekotapaa. Yhtye nousi suunnattomaan suosioon yhtyeen ympärille kyhätyn kohellussarjan avulla. Itse asiassa tarkoitus oli luoda Beatlesille vastine TV-sarjan avulla. Vain amerikkalaiset yrittävät moista!

Minä vakooja (I Spy, Yhdysvalloissa 1965-1968) ei ehkä ole mullistava laatusarjafilmi, mutta se heijasteli kansalaisoikeusliikkeen etenemistä Yhdysvalloissa. Kun 1960-luvun alkupuolella musta pääosanäyttelijä oli mahdottomuus, niin Minä vakoojassa kepeästi näyttelevä Bill Cosby toimi muurinmurtajana. Hän taisi olla suositumpi kuin varsinainen pääosan esittäjä Robert Culp. Joka tapauksessa noista päivistä muutos on ollut dramaattinen. Välillä on tuntunut, että menestyssarjaa ei pystytä tekemään ilman afro-amerikkalaista näyttelijää.

Oma lukunsa ovat sarjafilmien tunnarit. Bonanzan, Bat Mastersonin, Monkeesin, Lännentien ja Batmanin tunnusmusiikit soivat edelleen jokaisen päässä, joka katsoi noita sarjoja.

Kuten sarjojen esittämisajankohdista käy ilmi, oli monien sarjojen esittäminen jo lopetettu USA:ssa, kun niiden esittäminen vasta käynnistyi Suomessa. TV:n myöhempi tulo Suomeen näkyi tässä. Silloin elettiin sitä aikaa.

Uusi on aina kiehtovaa. Naapuritkin kerääntyivät isovanhempieni tupaan katsomaan sarjafilmejä myöhäiseen iltaan saakka. Mustavalko-TV toi oman säväyksen lähetyksiin. Ei Pyhimystäkään katsottu väreissä, kuten nykyään.

Miten fasismi syntyi?

Mies seisoo kädet kyynärpäitä myöten ristissä rinnalla, huulet törröttävät itsevarmuutta uhkuen, tiukka katse vaatii ja saa hullaantuneita suosionosoituksia. Tämä on lapsuuden kuva jostain TV-dokumentista, jossa kerrottiin Benito Mussolinista. Mussolinin uran alkuvaiheet olivat kuitenkin varsin ristiriitaiset. Miksi hänestä tuli diktaattori?

Poliittisen uransa alkuaikoina Mussolini oli sosialisti. Hän vastusti Italian ensimmäiseen maailmansotaan osallistumista, mutta muutti yhtäkkiä kantansa, jonka seurauksena hänet erotettiin sosialisteista.

Vähitellen Mussolini muokkasi poliittista ohjelmaansa meidän tuntemaksemme fasismiksi. Ilman uskollista kannattajajoukkoa, fasistista puoluetta hän ei olisi päässyt valtaan. Fasisteissa oli joukko entisiä vasemmistolaisia, demokraatteja ja talonpoikia, ketä tahansa, jotka olivat kyllästyneet entiseen menoon.

Mutta mitä yhteiskunnallisia syitä fasismin takana oli? Niitä on syytä kerrata jo senkin vuoksi, jotta ymmärrettäisiin nykyisten äärioikeistolaisten toimintaperiaatteita ja mahdollisen nousun syitä.

Italian suuri ongelma oli ollut satoja vuosia hajanaisuus. Saksan tapaan tarve yhtenäistää valtakunta oli kasvava. Garibaldia on juhlittu yhtenäisyyden vertauskuvana, mutta hänen työnsa oli vasta alkua. Mussolini halusi työstää suuren projektin loppuun.

Saksalaisten tapaan italialaisille oli jäänyt frustraatio ensimmäisestä maailmansodasta. Tappion kärsineitä joukkoja suorastaan rangaistiin. Tarve jollekin kohottavalle oli olemassa. Mutta ehkä juuri italialaisille ominaiseen tapaan yhtenäisyyden tavoittelusta tehtiin hyvin suurellinen asia. Jokin kulttuurissa oli (tai on) yliampuvaa. Tätä fasistit käyttivät hyväkseen kerätessään kannattajia. Harhainen kuva yhtenäisyydstä laajennettiin myöhemmin maailmanvaltahoureiksi.

Fasismin läpimurto tapahtui vuonna 1922. Rooman marssi oli eräänlainen triumfi. Jo sitä ennen valta oli väkivallan avulla, uhkailulla ja röyhkedellä tosiasiassa anastettu heikolta demokratialta. Tässä Mussolini käytti hyväkseen perustamaansa mustapaidat-järjestöä, joka vainosi demokraatteja ja sosialisteja.

Ainakin yksi tärkeä syy Mussolinin onnistumiseen oli kuningas Viktor Emmanuel III, joka halusi säilyttää valtansa mihin tahansa hintaan ja liittoutui Mussolinin kanssa. Hän sopi fasisteille eräänlaiseksi nukkehallitsijaksi.

Fasistisen terrorin avulla Mussolini otti käyttöönsä diktaattorin valtuudet vuonna 1925. Seuraavana vuonna hän lakkautti Italian parlamentin ja kilpailevat puolueet.

Mussolinissa oli jokin erikoinen piirre, jolla hän toisaalta aliarvioi italialaisia. Hänen mahtipontisuutensa näkökulmasta italialaiset olivat muita kansakuntia alhaisempia! Ehkä tässä on syy hänen raivopäiseen fasistiseen ”kasvatusprosessiinsa”. Kansasta piti ”tehdä” ylvään fasimin etujoukko.

Mussolinin ei olisi ollut mahdollista edetä ilman sopua kirkon kanssa (1929). Paavilta saatu siunaus pyhitti Mussolinin vallan.

Jo tuolloin Italialla oli ”etelän ongelma”. Italia oli jakautunut teolliseen Pohjois-Italiaan ja agraariseen, köyhään Etelä-Italiaan. Mussolini yksinkertaisesti kielsi etelän ongelman, sillä ”kansakunta on yhtä perhettä”, kuten hän julisti. Tärkeän yhtenäisyysviestin välttämätön komponentti oli liitto mafian kanssa aluksi. Kaikki poliittiset liikkeet varsinkin Etelä-Italiassa tukeutuivat mafiaan.

Kun vaaleista ei tarvinnut enää välittää, käynnisti Mussolini mafian kaatamisyrityksen ja onnistuikin, ainakin näennäisesti. Epäpyhässä kolmiyhteydssä paavi – valtiovalta – mafia Mussolini saavutti tärkeän voiton liittoutumalla paavin kanssa mafiaa vastaan. Mafian vallan kumoamista pidettiin Mussolinin suurena voittona. Voitto oli kuitenkin väliaikainen. Tosiasiassa mafialla oli jo 1930-luvulla merkittävä asema uudelleen!

Saksa otti myöhemmin mallia monista Italian fasistien ”keksinnöistä”: lehdistösensuuri, yksisuuntaistettu tiedotusmonopoli, propagandavyörytys ja mahtipontiset puheet, joilla pyrittiin ratkaisemaan yhteiskunnalliset ongelmat. Eikä savua ilman tulta: kuten Saksassa fasistit onnistuivat taittamaan työttömyyden, nostamaan elintasoa ja edistämään teollisuutta.

Sekä Italian fasisteilla, että Saksan natseilla äitimyytillä oli tärkeä rooli fasistisen yhteiskunnan muodostamisessa. Mussolini oli tavallaan miltei kansakunnan äitihahmo, synnyttäminen toki varattiin naisille. Saksan kulttuuri oli patriarkaalisempi, mutta kysymys on vain vivahde-erosta. Sekä Saksassa että Italiassa naisten tehtävä oli synnyttää lapsia ja kasvattaa seuraava aatteelle uskollinen sukupolvi.

Rotukysymys on myös mielenkiintoinen. Ketä italialaiset oikein ovat? Afrikasta tulleita? Oli tärkeää luoda aluksi puhdas rotu, eräänlainen ”Välimeren rotu”, sittemmin italialaiset ottivat suoraan mallin Saksalta ja tekivät itsestään arjalaisia! Välillä siis opit kulkivat toiseenkin suuntaan.

Vielä on tuotava esille merkittävä imperialistinen piirre kummassakin maassa: rinnan molemmat maat alkoivat laajentaa elintilaa. Italia Etiopiaan, joka saatiin vain vaivoin vallatuksi. Lopullisena tavoitteena oli luoda imperiumi ja tehdä Välimerestä Italian sisämeri. Tämä tavoite vahvistui vaiheessa, jossa Mussolini luopui kiistämättömistä epäilyistään Hitleriä kohtaan ja omaksui eräänlaisen opetuslapsen roolin maailmanvalloituksessa.

Mahtipontinen, koominenkin hahmo, Il Duce pystytti yksipuoluediktatuurin, joka kesti vuodesta 1922 vuoteen 1943. Puhujan lahjoillaan hän saavutti kansakunnan sielun sopukat. Italialaisilla on ollut kova tehtävä selvittää itselleen fasistinen menneisyys. Ehkä kuitenkin Italian kauttaaltaan sekava poliittinen järjestelmä toisen maailmansodan jälkeen tekee Mussolinin vallan selitettävämmäksi kuin Hitlerin vallan Saksassa, niin vaikeaa on ollut saavuttaa poliittinen vakaus.

Mitkä seikat edellä olevasta pitäisi huomioida, jos oletuksena on epäily uudesta fasismin nousu? Mielestäni seuraavat:

1) Talouden taantuman tai laman seuraamukset (erityisesti työttömyys ja suurien kansanosien köyhtyminen).

2) Ylikorostunut kansallismielisyys ja muukalaisviha.

3) Suuren johtajan kaipuu.

4) Demokratian väsähtäneisyys ja eripura.

5) Menneen - kuvitellun tai todellisen - suuruuden haikailu.

6) Otollisen historiallisen hetken syntyminen.

Libera – vapautta, mutta kenen ehdoilla?

Libera-säätiö on vuonna 2011 perustettu ”itsenäinen ja puoluepoliittisesti sitoutumaton ajatuspaja”, jonka tavoiteasetanta on hyvin markkinataloushenkinen. Libera ei ole varsinaisesti lobbausyhteisö, joka vaikuttaisi käytännön politiikkaan. Vertaisin sitä suuriin esikuviin, amerikkalaisiin Cato-instituuttiin ja Heritage Foundationiin. Kaikkien kolmen thinktankin tavoitteena on korostaa markkinoiden vapautta ja markkinaehtoisuutta yhteiskunnassa.

Suomessa ei ole ollut aivan vastaavia yhteisöjä aiemmin (toki sukulaisuutta löytyy esim. EVAan ja Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiöön), joten Liberan toimintaa kannattaa jatkossa seurata ja arvioida sen suuntautumista tulevaisuudessa.

Libera on julkaissut juuri kirjasen (nettikirjasen) ”Umpikujassa? Aika on ajamassa ammattiyhdistysliikkeen ohitse”. Tekijät ovat Gustaf von Hertzen, Jalo Paananen ja Seppo Riski, kaikki vanhoja työnantajatahon jyriä. Liberan taustalla ovat mm. tunnetut oikeistoairueet Björn Wahlroos ja Anne Brunila. Mielestäni kirjanen ei yritäkään olla neutraali arvio ammattiyhdistysliikkeestä, vaan sen tarkoitus on kehittää argumentteja ay-liikettä vastaan työnantajan etuja puolustaen. Julkaisu on pamfletti ja yleisen ajattelun mukaan pamflettiluonne vapauttaa turhasta mielipidearkuudesta ja neutraalista analyysistä.

Heti ensimmäisillä sivuilla kirjasen luonne paljastuu: työttömyys on ay-liikkeen syytä ja sen kustannukset on ”työnnetty veromaksajien maksettavaksi”. Edelleen todetaan, että ”yhteiskunta elää vahvan ay-liikkeen armoilla”. Ylilyönnit jatkuvat mm. seuraavalla lauseella: ”julkisten palvelujen markkinapohjainen ulkoistaminen tervehdyttäisi työmarkkinat ja rakentaisi kestävän pohjan ansiotason nousulle”. Kuka tämän pystyy todistamaan? Itse arvioisin käyvän niin, että toisten ammattiryhmien palkat nousisivat ja toisten laskisivat. Tuloerot siis kasvaisivat – mielestäni väistämättä - kunnan sisällä. Mitä pahaa tässä on? Tullaan perustavaa laatua olevaan kysymykseen: markkinaehtoisuus voisi ratkoa joitakin ongelmia, mutta loisi uusia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu pitkälti siihen, että heikoillakin palkoilla pystyy tulemaan toimeen. Mielestäni tämä vaatimus tulee säilyttää myös tulevaisuudessa.

Tekijät luovat kauhukuvaa ammattiyhdistysliikkeen aiheuttamasta stagflaatiosta. Milloin Suomessa on viimeksi ollut stagflaatio? Ensimmäinen öljykriisi aiheutti tällaisen tilanteen, mutta se kyllä menee öljykriisin piikkiin! Suomessa on ollut kyllä inflaatiokausia, mutta samalla taloudellinen kasvukin on ollut korkealla tasolla. On vaikea mitätöidä skandinaavisen yhteiskuntamallin menestystekijöitä, jotka perustuvat työn tuottavuuden korkeaan tasoon, työn kohtuulliseen palkkatasoon, jonka avulla luodaan tarvittava kulutuskysyntä ja riittävään verotuksen tasoon.

On vaikea ottaa vakavasti kirjan tekijöiden vähintäänkin liioiteltuja väitteitä, koska kaikkien kansainvälisten tutkimusten mukaan skandinaavinen (ja suomalainen) malli näyttää tuottavan toistuvasti mainioita ”listasijoituksia” kansainvälisissä vertailuissa.

Skandinaavisen mallin ytimessä on väestön kattava peruskoulutus ja hyvät jatko-opintomahdollisuudet. Tämän kivijalan heikkeneminen on ollut viimeaikojen aiheellinen huolenaihe. Jos sivistystehtävässä epäonnistutaan voidaan joutua mieron teille. Olisikin ollut toivottavaa, että tekijät olisivat keskittyneet koulutuksellisen pohjan arviointiin ja tulevaisuuteen kohdistuvien kehitysehdotusten laatimiseen.

Kirjoittajat lyövät kiilaa Suomen ja muiden Skandinavian maiden väliin. On selvää, että ammattiyhdistysten valta Suomessa on suurempi kuin muissa pohjoismaissa, mutta erilaiset ovat lähtökohdatkin. Yhteisvastuukulttuuri on ollut suurempi muualla pohjolassa. Siksi työmarkkinataistelut ovat korostuneet Suomessa. Mihin unohtui kirjoittajien itsekritiikki, kun ei huomata malkaa omassa silmässä? Tässä olisi tarvittu perusteellinen työnantaja-analyysi.

Työmarkkinoiden tahtojen taistelu keskittyy työvoiman tarjonnan ja kysynnän problematiikkaan. Kirjan tekijät haluaisivat tarjonnan markkinat työmarkkinoille. Alhaisilla, säätelemättömillä palkoilla työnantajat pääsisivät valikoimaan työvoimansa. Ay-liike korostaa taas kysyntätekijöitä: kohtuullisella tai hyvällä palkalla luodaan kysyntää (koska ostovoima säilyy korkealla tasolla) ja sitä kautta talouskasvua. Polarisoiva asetelma lienee ikuinen enkä usko, että sitä pystytään muuttamaan yksipuolisesti toisen eduksi. Uudet tuote- tai palveluinnovaatiot ja työn tehostaminen (työn tuottavuuden kasvu) luovat olosuhteet, joilla kakkua voidaan kasvattaa ja siten välttää kärjekkääksi yltyvä tulonjakotaistelu.

Ammattiyhdistyksen nurja puoli tulee esille lähinnä pienten avainryhmien lakkoherkkyydessä. Satamien ahtaajat voivat todellakin kiristää itselleen etuja, joita muilla ei ole. Totta, mutta tätäkään ei kannata yleisluonteisesti huitaista koskemaan koko ay-liikettä niin kuin kirjasen tekijöillä näyttää olevan tarkoitus.

Kirjoittajien pelkotilojen takana on kuviteltu tai todellinen työvoimapula. Työvoimapulaa ei haluta kohdata nykyisellä ay-voimatekijällä, niinpä ay-liikettä pitää ehtiä heikentämään ja asialla on kiire. On kuitenkin täysin ennenaikaista ennakoida työvoimapulaa. Liian moni muuttuja vaikuttaa asioihin, jotta lopputulemaa pystyttäisiin luotettavasti arvioimaan.

Kirjoittajien luoma paha henki on, paitsi ay-liike, niin erityisesti poliitikot. Itse asiassa kirjoittajat haluavat nähdä politiikan ”politikointina”. Taustalla lymyää Björn Wahlroosin hahmo (Liberan rahoittajia), joka haluaisi vähentää demokratian määrää ja järjestää yhteiskunnallisen päätöksenteon yritysmäisesti. Sillä päästäisiin eroon politikoinnista. Terve.

Kirjasessa kerrataan historiaa ja nähdään menneessä kehityksessä myös positiivisia piirteitä. Näin siis jälkikäteen arvioituna. Mutta kyllä työnantajat ankarasti vastustivat aikanaan sosiaalisia uudistuksia ja hyvinvointiyhteiskunnan muodostumista. Tämä näyttää kirjoittajilta unohtuneen ja nyt he ratsastavat samoilla uhkakuvilla - nykymaailmaan siirrettynä – kuin, mitä tekivät aikanaan silloiset työnantajat.

Monet työnantajien periksiantamiset ammattiyhdistykselle johtuivat tekijöiden mukaan kommunismin pelosta. Kekkoslaista termiä käyttääkseni kommunistit piti integroida yhteiskuntaan. Tässä ajattelussa on jotain mätää. Kommunistit halutaan (ja haluttiin) nähdä erillisilmiönä, joka ”piti hoitaa”. Kuitenkin uskon vahvasti, että kommunistien enemmistö – joitakin 1970-luvun vuosia lukuunottamatta – edusti patrioottista aleniuslaista tai kivistöläistä linjaa. Näin ammattiyhdistyksen jyrkkyydessä/joustavuudessa oli vain aste-eroja.

Toisen maailmansodan jälkeen korostui palkkojen ja devalvaatioiden kilpajuoksu. Liian kalliiksi käynyttä työtä kompensoitiin valuutan arvoa alentamalla. Kieltämättä kymmenen vuoden välein tehtyjä devalvaatioita ei tule ikävä. Silti reaalinen kasvu Suomessa kokonaisuudessaan oli hyvällä eurooppalaisella tasolla. Tekijöiden lausahdus, että ”nopeasti kehittyvissä maissa ay-liikkeen asema on useimmiten jäänyt vaatimattomaksi” on käsittämätön. Siis, että Suomen bkt-kehitys on ollut jotenkin hidasta! Ei kai sentään. Ihan tuoreena kokemuksena voidaan ottaa esille kansantuotteen kasvu vuosina 1994-2008: keskimäärin lähes 4 prosenttia vuodessa. Kovempaa kasvua esittivät Euroopassa vain ”pankkivaltio” Luxemburg ja EU:n lemmikki Irlanti (ja miten siinä kävi!). Sivumennen sanottuna ay-liikkeen järjestäytymisaste on poikkeuksellisen korkea Skandinavian lisäksi juuri Irlannissa ja Luxemburgissa. Kirjoittajat eivät pukahda tästä mitään.

Kirjoittajat ajavat saksalaistyyppisiä kaksia työmarkkinoita. Olen hämmästellyt erittäin alhaisia palkkoja, joita Saksassa työmarkkinamuutosten jälkeen maksetaan. On selvää, että pienipalkkaiset ovat sosiaalisten tulonsiirtojen varassa. Suomessa on vielä erityisongelmana kalliit asuntojen hinnat, jotka lisäävät yhteiskunnan tukia pienituloisille.

Kirjoittajat pelkäävät julkisen sektorin palkkojen nousua: ”…palkkakehitys suojatulla sektorilla uhkaa karata käsistä”. On vaikea ymmärtää, miten 2000-2500 euron kuukausipalkoilla (toimistotehtävät) palkat muodostuisivat uhkaksi kansantaloudelle.

On jännittävää havaita, kuinka Hertzenin ja kumppanien on vaikea kiittää ammattiyhdistystä oikein mistään. ”Kiitokset” pitää lukea rivien välistä. He toteavat, että vanhassa työväenyhdistystoiminnassa ”raittiuskysymys oli vahvasti esillä”, mutta on sittemmin hiipunut. Siinä kaikki. Edelleen todetaan, että ay-liike voidaan ”hyvällä tahdolla” nähdä yhteiskuntaa vakauttavana tekijänä. Mutta siinä kaikki.

Mitä pidemmälle pamfletti etenee sitä vakuuttuneempia tekijät ovat ammattiyhdistysten kirouksista. Kuvitelluissa vaihtoehdoissa kaikki vaikuttaa paremmalta. Kuitenkin ammattiyhdistysten heikkous monissa maissa ei ole taannut poikkeuksellista taloudellista kasvua.

Kirjasessa verrataan Etelä-Korean ja Suomen palkkoja keskenään ja perustellaan Etelä-Korean nopeampaa etenemistä ammattiyhdistysten heikkoudella. Eiköhän Etelä-Korean menestys perustu aivan muihin asioihin kuten korkeaan motivaatioon , palkkojen alhaiseen lähtötasoon ja vaikuttavan tavoiteasetannan sisäistäneisiin opiskelijoihin. Kysymys eiole ammattiyhdistyksistä, vaan osittain ristiriitaista kulttuurisista tekijöistä (osin aiemman sotilashallinnon perinnöstä ja osin tiikerimäisestä loikasta innovaatiotoiminnassa). Melkeinpä mikä tahansa valtio häviää Korealle kehityksen nopeudessa. Entä haluaisivatko kirjoittajat meille eteläkorealaisen yhtenäiskulttuuriin ja vahvat valtio-omisteiset jättifirmat? Kirjoittajien ihailema ammattiyhdistystyhjiö Japani taas on vajonnut deflaatiokierteeseen.

Kirjasen avulla olisi voitu tehdä palvelus työmarkkinamekanismeista käytävälle keskustelulle. Tämä olisi vaatinut edes alkeellisen tasoista objektiivisuutta. Tekijät eivät kuitenkaan ole halunneet tasapainoista asioiden käsittelyä, jonka takia on ajauduttu yksipuoliseen propagandaan, joka ei palvele sen enempää työntekijöiden kuin työnantajienkaan yhteisiä intressejä.

Sarah Palinin nousu ja tuho

Game Change (esitettiin TV1:ssä 4.6.2013 nimellä ”Pelin henki”) -elokuva vuodelta 2012 kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta vuonna 2008. Keskiössä olivat presidenttiehdokkaat John McCain ja Barack Obama. Shown pyrki kuitenkin varastamaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Palin, jota elokuvassa näyttelee Julianne Moore. Mooren näytteleminen on mainiota. Myös ulkonäkö on hämmentävästi esikuvaa muistuttava.

Näiden tositapahtumiin perustuvien fiktioiden totuudellisuuteen pitää suhtautua aina kriittisesti, mutta tässä elokuvassa dokumentaarisuus on omienkin muistikuvieni mukaan varsin täsmällistä.

On helppoa ymmärtää, että Palin on jälkikäteen sanoutunut irti siitä kuvasta, minkä elokuva hänestä antaa. Myös McCain ei ole hyväksynyt ”omakuvaansa”. McCainhän ei ole luonnossakaan mikään karismaattinen hurmuri, vaan ehkä hieman valju. Elokuvassa tämä korostuu. Minulla on McCainistä ja hänen poliitikon kyvyistään varsin myönteinen kuva. McCain hallitsee laajoja kokonaisuuksia verrattomasti useimpia puoluetovereitaan paremmin ja on säilyttänyt merkittävän aseman republikaanisessa puolueessa vaalien jälkeenkin. Hän on nimenomaan maltillinen republikaani, joka on useissa yhteyksissä sanoutunut irti teekutsuliikkeen hullutuksista.

Sarah Palininistä sen sijaan tuli nyt jo ehkä hieman väljähtyneen Tea Party Movementin symboli. Palinin poliittiseen kuvaan kuuluvat populistiset ylilyönnit ja oman persoonan voimakas korostaminen.

Elokuvassa Palinistä annetaan todellakin vähemmän mairitteleva kuva. Toisaalta häntä käy miltei sääliksi. Hän on ihminen, joka joutuu liian isoihin saappaisiin. Hän hallitsee tavallaan julkikuvaansa näennäisellä itsevarmuudellaan ja innostuneisuudellaan, mutta itsevarmuus on vain pintakuorta, sillä asiaosaamisen puutteet paljastuvat karkeassa mediamyllytyksessä helposti. Viehko ja rutinoitunut mediapersoona Katie Couric läpivalaisee haastattelussa Palinin armottomasti. Couric riisuu Palinin aivan alastomaksi.

Onko kuva oikea? Minulla on ollut Palinin julkisuudenhallinnasta hieman parempi kuva. Nyt käy ilmi, että faktojen hallinta on vielä alkeellisemmalla tasolla kuin miltä aiemmin on näyttänyt. McCainin kampanjakoneiston taustahahmot, kärjessä Steve Schmidt (elokuvassa Woody Harrelson) yrittävät parhaansa mukaan pitää yllä kulisseja. Ensin Palin yritetään pumpata täyteen tietoa lunttilapuilla, joita Palinin eteen kasaantuu iso määrä. Lopputulos on väistämätön: Palin sekoaa lappuineen, koska yrittää selvitä pänttäämällä lappujen sisältöjä muistiinsa ilman riittäviä taustatietoja.

Elokuvan antama kuva Palinin asiahallinnan puutteista on raastava. Miten on mahdollista, että varapresidenttiehdokkaaksi valikoituu tällainen amatööri? Ja miten hänen onnistui päästä Alaskan kuvernööriksi? On pureuduttava amerikkalaisen pintapolitiikan syviin kerroksiin, jotta Palinin alkumenestys tulee ymmärrettäväksi.

Palinin suosio perustui hänen ”tuoreuteensa”. Hän kävi populistikampanjaa Washingtonin byrokratiaa vastaan kansan syviä rivejä mielistelevällä tavalla. Tässähän ei ole kuitenkaan mitään uutta: koko teekutsuliike perustuu käsittämättömälle hallinnon vihaamiselle. Teekutsuliikkeen kuviteltu maailma on niin kaukana realiteeteistä, että kylmää.

Lopulta tullaan kysymykseen, kuinka paljon Palin poikkeaa länsimaissa esille nousseesta populistisen poliitikon muotokuvasta. Kysymys on toki enemmän kuin aste-erosta, mutta silti meillä Euroopassa on omat Palinimme, jotka kyllä hallitsevat faktat paremmin ja menestyvät supliikilla, mutta joiden lähtökohta perustuu äärimmäiseen populismiin. Pelkistetty yksinkertaistaminen on tällaisen politiikan ytimessä.

Elokuvan Palin on useaan otteeseen vaalikampanjan aikana hermoromahduksen partaalla. Pahimmillaan hän vaikuttaa psyykkisesti epätasapainoiselta. Myös taustajoukot ovat epätoivoisia yrittäessään pitää omapäisen ressukan ryhdissä. Kovin kaunista kuvaa ei synny myöskään amerikkalaisen presidenttikuvan rakentelusta. Kaikki vaikuttaa niin tekemällä tehdyltä. Palinin rooliksi tässä näytelmässä tuli värikkyyden tuominen harmaan McCainin olemukseen. Väriä kyllä saatiin, mutta ei-toivotulla tavalla. Kampanjan edetessä Palinistä muodostui McCainille rasite.

Palinin Alaska-tausta korostuu. Ajoittain hän on varapresidenttiehdokkaanakin enemmän Alaskan kuvernööri kuin valtakunnallinen poliitikko.

McCainin taustajoukot löytävät lopulta edes jossain määrin soveliaan roolin Palinille. Hänet pakotetaan opettelemaan ulkoa vastaukset muutamiin kymmeniin etukäteen odotettaviin kysymyksiin. Esikuvaksi napattiin Ronald Reagan ja vedottiin siihen, että hänenkin suustaan pääsi melkoinen määrä sammakoita, mutta kansalaiset antoivat ne hänelle anteeksi. Pahimmista karikoista selviydyttiin tällä strategialla.

Olisiko McCain selviytynyt voittajana kampanjasta jonkun toisen aisaparin kanssa? En usko. McCainin ja republikaanien rasitteena oli George Bush nuoremman voodoo-talouden epäonnistumiset ja vastaehdokkaan karisma. Barack Obaman valinnan epävarmuustekijä oli ilman muuta hänen ”outoutensa” nimeä myöten. Raa`assa vaalikampanjassa hänestä yritettin tehdä muslimi, sosialisti ja kaikin tavoin epäisänmaallinen hahmo. Lopulta muutoksen nimiin vannonut Obama voitti vastustajansa, mutta ehkä kuitenkin – eurooppalaisittain katsottuna – odottamattoman pienellä marginaalilla. Amerikkalaiset äänestäjät ovat konservatiiveja sielultaan.

Palinin valinta varapresidenttiehdokkaaksi oli riski, joka realisoitui, kuten elokuvassakin todetaan. McCainin-Palinin ympärille rakennetun vaalikoneiston vastuuhenkilöt epäonnistuivat työssään, joskin onnistumisen mahdollisuudet olivat alunperinkin heikot. Elokuvan alkuperäinen nimi Game Change, viittaa muutokseen, jonka piti tapahtua. Palin oli tässä sekä muutoksen airut että muutoksen välikappale. Hän ei sopeutunut hänelle luotuun presidenttisapluunaan.

Hänen kauttaan piti tuoda ”virkistävä” muutos perinteiseen kampanjaan. Tavallaan hän toimikin muutoksen katalysaattorina, mutta pääosin tahattomasti. Tätä peliä hän ei osannut. Katsojan tunteet vaihtelevat Palinin osaamattomuuden aiheuttaman tyrmistyksen ja hänen lapsistaan hakemansa turvan aiheuttaman myötätunnon ja suoranaisen säälin välillä.

Historiankirjoitusta Thermopylain solasta

Historiankirjoitusta – erityisesti objektiivista historiankirjoitusta - uhkaavat monet eri seikat. Tällaisia voimia ovat esimerkiksi ääri-ideologiat, (yltiö)nationalismi ja yltiöpatriotismi. Historiasta tehdään monesti etnisten, rodullisten tavoitteiden välikappale. Tavoite ilmenee tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen. Pahimmillaan kysymys ei ole historian värittämisestä omien etujen mukaiseksi, vaan suorastaan vääristelystä.

Jos ideologia ohjaa kaikkea toimintaa, ohjaa se myös historian tulkintoja. On rasittavaa todeta kuinka yksisuuntaistetut mielipiteet johtavat karkeisiin vääristymiin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ideologinen historiankirjoitus toteutti kommunistisen puolueen tavoitteita. Diktatuurissa tämä on mahdollista, mutta kyllä nykyinen autoritäärisesti johdettu Venäjäkin pystyy hämmentäviin suorituksiin. Suomen kaltaisen valtion on vain pyrittävä oikaisemaan pahimmat virheet pyrkien mahdollisimman objektiiviseen lopputulokseen. Yksi etenemistapa on järjestää valtioiden välisiä yhteisiä historioitsijoiden tapaamisia.

Nationalistisella historiankirjoituksella voidaan paitsi nostattaa omaan kansallistunnetta, niin myös ohjata aseet vihollista tai viholliseksi kuviteltua tahoa vastaan (Mainilan laukaukset!) ja samaan aikaan suunnata kansalaisten mielenkiinto pois omista vaikeuksista.

Myös kaiken viihteellistämisellä voidaan historiaa kirjoittaa uudelleen. Kun viihteen keinoin kuvataan historiaa, on yleensä kysymys historian tulkinnoista. Elokuvissa on helppo täyttää faktatiedoissa olevat aukot fiktiolla. Niinpä Oliver Stone perusti elokuvansa Kennedyn salamurhasta väärin tulkituille luotien lentoradoille. Salamurha muuttuikin yleisön odotusten mukaiseksi salaliitoksi. Yleensäkin salaliitot ovat ehtymätön aihe viihteen välineenä. Loputtomia salaliittoteorioita on lähes mahdotonta kitkeä pois, niin suunnattoman mielenkiintoista on uskominen virallisen selityksen ohi. Ja kieltämättä diktatuureissa valheelliset selitykset viettävät riemujuhlaa.

Historian viihdekäyttöä vahvistaa slogan ”perustuu tosiasioihin”. Tuntuuhan kerrottu tarina silloin uskottavalta. Kysymys on eräänlaisesta historian tosi-TV:stä.

Eikö ole hyvä asia, että tiedettä popularisoidaan viihteellistämisellä (so. torjutaan välinpitämättömyyttä)? Hyväksyttävä lähtökohta! Kysymys kuuluu, mitä sitten tapahtuu. Onko siinä pahaa, jos lisätään fiktion avulla tapahtumien vauhdikkuutta? On eri asia, jos täytetään historian aukot fiktiolla kuin jos motivoidaan ihmiset historian opiskeluun tavoitteena syventää tietoja . Jälkimmäinen on oikein ja vaatii viihteen tekijöiltä merkittäviä taitoja.

Viihteellä on valtava voima. Sen avulla musta voidaan muuttaa valkoiseksi. Siksi viihteen keinoin tapahtuvaan historian popularisointiin tulee suhtautua peruskriittisesti.

Historiaa käytetään myös poliittisten intohimojen välikappaleena. Polarisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu suosii vastustajan nolaamista/oikaisemista historian tapahtumien avulla. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kullakin poliittisella ryhmällä on ”oma” historiansa. Tämä on tullut mieleen, kun seuraa amerikkalaisten suhtautumista ”kansakunnan perustajaisiin” (Franklin, Washington, Jefferson, Adams, Hamilton, Madison….) Lähtökohtaisesti heitä kohtaan tunnetaan suunnatonta arvostusta. Käytännössä kukin ryhmä painottaa founding fathersien niitä puolia, jotka hyödyttävät omaa asiaa. Kaiken kukkuraksi nämä perustajaisät käyttäytyivät kuin nykyajan poliitikot: riitelivät keskenään, käynnistivät sotia, tekivät rauhansopimuksia jne.

Otan vielä esille yhden seikan, joka hämärtää kuvaa objektiivisesta historiankirjoituksesta. Määrittelisin tämän lähestymistavan yleissivistyksen puutteeksi. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän luullaan. Yleissivistyksen puute luo otolliset olosuhteet salaliittoteorioiden omaksumiselle ja pyramidihuijauksille. Youtuben kautta voimme tutustua ns. dummies-videoihin. Näytetään ihmisten enemmän tai vähemmän harmittomia tiedollisia kömmähdyksiä, joille nauravat vain vähän enemmän tietävät ihmiset.

Yleissivistyksen rapautuminen ja historian viihteellistyminen ovat sukua toisilleen. Mitä vähemmän tietää sitä helpompi on tulla johdetuksi harhaan. Kouluopetuksessa (ja yliopistoissa) sivuutetaan monia tärkeitä historian vaiheita. Minun aikanani oli tärkeää tietää, mitä tapahtui Thermopylain solassa vuonna 480 ekr. Ei ehkä enää. Ymmärrettävää. Mutta mitä on tullut tilalle? Vai onko kysymys vain historian harppomisesta? Sisältävätkö korvaavat osuudet esim. historian vaikutussuhteiden ymmärtämisen tai pyrkimyksen hahmottaa kokonaisuuksia?

Olen yrittänyt edellä valaista objektiivista historiankirjoitusta uhkaavia voimia. Mutta eikö objektiivinen historiankirjoitus (tai pikemminkin pyrkiminen objektiiviseen historiankirjoitukseen) ole sellaisenaan altis spekulaatioille? Historiaa kirjoitetaan aina siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Historian tulkinnat muuttuvat tiedon kasvaessa , mutta myös sen takia, että ajattelutavat muuttuvat. Historia siis muokkautuu koko ajan. Tämä on hyväksyttävää.

Objektiivisuuden tavoittelun kannalta on lopulta tärkeintä, että vallitsee sanan- ja ilmaisunvapaus. Vain se tarjoaa riittävän vastavoiman ja kritiikin ideologioista johdetuille historiakäsityksille, nationalistiselle historiakirjoitukselle jne.

Entä, mikä on internetin merkitys historian tulkintojen välineenä? Tietenkin internet monimutkaistaa ja monipuolistaa kuvaa historiankirjoituksesta samanaikaisesti. Netin mielipidekirjoitukset ovat täynnä historiantulkintaa ja pahimmillaan mielipideterroria. Jos lukijan taustatiedot eivät ole kunnossa ei menneestä voi saada likikään oikeaa käsitystä, mutta kyllä netti siihenkin tarjoaa mahdollisuudet, kun perehtyminen täyttää tietyt peruskriittisyyden vaatimukset.