Kollektiivista yksilöllisyyttä

Viime aikoina on pääministeriä myöten puhuttu siitä, kuinka ihmiset ovat yksilöllisempiä ja kaipaavat suurempaa vapautta ja valinnanvaihtoehtoja elämäänsä. Vastikään yleisradion arvokyselyssä hyvin suuri osa ihmisistä toi esille vastenmielisyytensä – heidän mielestään nyt voimassa olevaa – yhteiskunnan holhousta vastaan.

Kun asiaa ei kyselty tarkemmin, on vain arvailtavissa, mitä ihmiset ovat tarkoittaneet liiallisella holhouksella. Yksi vaihtoehto ovat ne yli 500 tehtävää, jotka on lainsäädännöllä vieritetty kunnille. Toinen vaihtoehto voisi olla EU-byrokratia. Sanokaamme vaikkapa, että banaanin käyryyden määrittäminen on turhaa. Entä sitten vaatimus, että tähtisädetikkujen käyttöön on oltava täysi-ikäinen? Entä tämä: opettajalla pitäisi olla mahdollisuus itse päättää puuttumisesta koulujen järjestyshäiriöihin.

Jos listaa jatkettaisiin, suurin osa ihmistä menisi solmuun, mitä näiden asioiden kanssa pitäisi tehdä. Lainsäätäjä ratkaisee asiat pienimmän pahan menetelmällä - varmuuden vuoksi.

Onko kysymys loppujen lopuksi ärtymyksestä hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan. Tosin kysyttäessä itse hyvinvointiyhteiskunnasta, useimmat arvostavat sitä. Onko siis kysymys eräänlaisesta piiloviestistä, jolla halutaan kertoa, että hyvinvointiyhteiskunnan varjolla ylihuolehditaan kansalaisista?

Onko niin, että yksilöllinen käyttäytyminen ja tietyt vapausarvot eivät ole mahdollisia, koska ylhäältäpäin säädellään liiaksi käyttäytymistämme? En näe selvää yhteyttä näiden välillä. Kaikki, jotka purnaavat vapauksien puutetta tai holhoavuutta saavat aivan vapaasti kirjoittaa ja puhua haluamistaan asioista. On vain joitakin asioita, kuten vaikkapa insestiin kannustaminen, henkilökohtaiset loukkaukset tai rasismin harjoittaminen, jotka ovat torjuttujen listalla.

Jos pohditaan asioita menneiden vuosikymmenien näkökulmasta niin 1960-lukua on totuttu pitämään yhteisöllisyyden vuosikymmenenä, mutta toisaalta kuluttajayhteiskunta löi juuri tuolloin läpi, joka selkeästi edustaa kaikesta massa-ajattelustaan huolimatta yksilöllisyyttä. Voitaneen sanoa, että nykyaikainen yksilöllistymiskehitys käynnistyi 1960-luvulla.

Kahdeksankymmentälukua on totuttu pitämään yksilöllisyyden vuosikymmenenä. Varmaankin silloinen yksilöllisyys käsitettiin vapautumisena sääntelystä ja varsinkin rahamarkkinasääntelystä. Tällä oli paljon myönteisiä seurauksia. Kuitenkin se kehitys, mikä rahamarkkinoilla ja yhteiskunnassa toteutui, oli katastrofaalinen monessa suhteessa. 1980-luvun lopun holtittomuudella aiheutettiin 1990-luvun alun lama. Tietenkin vain suhteellisen pieni osa käyttäytyi vastuuttomasti (ja osa toimi hyvässä uskossa), mutta tässä lieneekin yksi avainasioita. Sääntöjä ei välttämättä tarvita suurta enemmistöä varten, vaan vähemmistöä varten, joka oikaisee mutkat ja ottaa oikeudet omiin käsiinsä. Eikö sitten voitaisi ”säädellä” tuhmasti käyttäytyviä ja vapauttaa vastuuntoiset kontrollin pannasta? Ei onnistu, koska tällaista rajaa ei voida vetää.

Jotkut haluaisivat vapauksia lisää, mutta vastaavasti kovemmat rangaistukset väärintekijöitä kohtaan. Ei löydy puoltoääntä minulta tällaiseen joko-tahi -yhteiskuntaan.

Voitaneen sanoa, että yhtenäisten hyvinvointipalvelujen luomisen aikakaudella yksilön vapaudet lisääntyivät. Siis progressiivisen verorasituksen kasvu yhdessä elintason nousun kanssa mahdollisti yhä suuremman joukon yksilöllisen käyttäytymisen: oli varaa olla yksilöllinen. Progressiivisesta verotuksesta huolimatta myös hyvätuloisten rahat riittivät kirkkaasti yksilölliseen erottumiseen.

Itse näen asian juuri näin: saadessaan turvaa ja tukea yhteiskunnalta (sosiaaliturva, koulutus jne.) mahdollistuu yksilöllinen itsensä toteuttaminen mahdollisimman monelle.

Tuomas Enbuske irrottelee toteamalla, että ”en halua saada veroistani hyötyä”.

Epäilen, että on kysymys näköharhasta. Yhteiskunta toimii useimpien ihmisten kohdalla mahdollisuuksia lisäävästi. Hyvinvointiyhteiskunta on elämän läpi kulkeva palveluvirta. Eniten palveluita tarvitaan lapsena ja vanhuksena. Siinä välissä nuoret perheet saavat yhteiskunnan palveluita esim. lapsilleen (päivähoito, koulu). Monet ihmiset ovat kuitenkin esim. sinkkuja (tai lapsettomia pariskuntia), joilla saattaa olla pitkä jakso elämässä, jossa yhteiskunnan palvelujen tarve on vähäinen. Tämä saa heidät ajattelemaan, että holhoava koneisto on liian laaja heidän yksilöllisiin tarpeisiinsa. Ihmisten pitäisi oppia näkemään – niin kuin moni näkeekin – että elämä on kokonaisuus, jossa yhteiskunnan palvelujen määrä vaihtelee elämäntilanteen mukaan.

Ajatus, että keskiluokka - sen ohella, että maksaa verot - maksaa omista palveluistaan ilman verosubventiota on mielestäni pitkällä tähtäimellä mahdoton yhtälö: veronmaksumoraali rapautuu.

Ehkä kysymys on osittain siitä, että ihmiset ovat ensin tottuneet julkisen sektorin palveluihin ja sitten kyllästyneet. Ihmiset ikään kuin ”kasvavat ulos” perään katsomisesta, huolehtimisesta, miten vain halutaan sanoa. Vaurastuessaan sosiaaliturvan kyllästämät ihmiset turtuvat hyvinvointiyhteiskunnan yksilöllisyyden takaavaan järjestelmään ja haluavat yksilöllisyyttä ”suoremmin”. Vähän monimutkaista.

Olisin kuitenkin varma, että suuri osa yhteiskunnan palveluista toimii myös tulevaisuudessa mahdollistajina, ei holhoamisen lähteinä. Muutamien viime vuosikymmenien aikana tehty työ ei saa nyt sitä kiitosta, jonka se ansaitsisi.

On mielenkiintoista, että pitkään kestäneen taantuman oloissa korostetaan yhteisvastuun sijasta yksilökeskeisyyttä. Eikö nyt pitäisi vaatia yhteen hiileen puhaltamista?

Otan vielä esimerkin yksilöllisestä käyttäytymisestä liikennevaloista(!).

Jos halutaan vapauksia liikennevaloissa, niin poistetaan valot! Itse asiassa monet käyttäytyvät esimerkiksi Helsingissä jo nyt niin kuin valoja ei olisi – enkä nyt tarkoita autoilijoita, vaan kävellen liikkuvia. Oman seurantani mukaan noin 20-30 prosenttia ihmisistä ei välitä liikennevalojen punaisesta tuon taivaallista.

Kollektiivista yksilöllisyyttä.

Joku sanoi, että liikennevalojen noudattaminen erottelee ihmisiä: sääntöjen noudattajat ovat kaavamaisia, ja vähemmän luovia massaihmisiä ja ne, jotka käyttävät oman käden oikeuksia ylittäen valoristeyksen punaisella - kun tulkitsevat, ettei ole vaaraa - ovat yksilöllisiä, ennakkoluulottomia ja innovatiivisia. Näinkö se menee?

Olenko siis kaavoihin kangistunut, kun pyrin noudattamaan liikennesääntöjä?

Entä kansakuntien väliset erot tässä asiassa? Seurasin kerran Barcelonassa kävelijöiden käyttäytymistä liikennevaloissa. Johtopäätös: katalonialaiset noudattavat paljon tunnollisemmin valoja kuin me täällä Suomessa. Joku voisi sanoa tähän, että ilmankos niillä on mennyt niin huonosti!

Mihin individualismin ja vapausarvojen voimakas korostaminen voi johtaa? Olen havaitsevinani merkkejä ajatuksellisesta irtisanoutumista perinteisestä etuja tasaavasta yhteiskuntamallista. Asettuminen toisen asemaan ei hyvinvointiyhteiskunnassa voi perustua (pelkästään) vapaaehtoistyöhön, vaan tavoitteena on yhteiskunnallisen tasapainon saavuttaminen. Välineenä käytetään verotusta ja kaikille yhteisiä (universaaleja) palveluja, jotka kustannetaan yhteisistä varoista.

Amerikkalaisen kvasifilosofin Ayn Randin kultti kiehtoo joitakin ihmisiä. Rand toimii ikään kuin yhteisenä nimittäjänä tietyille ajatustavoille. Useimmat eivät edes tunnista yhteyttä Randiin, mutta hänen ajattelunsa keskeisiä piirteitä ovat ”järkiperäinen oma etu” (self intrest), itsekkyyden hyve (virtue of selfishness) tai puhdas egoismi, altruismin vastaisuus (altruismi voidaan tulkita viheliäiseksi itsekkyydeksi epäitsekkyyden valepuvussa; ajatellessaan muita ihmisiä, ihminen ajatteleekin omaa etuaan) ja joissakin tapauksissa ateismi (tai uskonnottomuus). Rand liittää kapitalismin ylevänä mallina edellä mainittuihin.

Jatkuuko yksilöllistyminen? Ei se ole itsestään selvää. Voi olla, että globaalilla tasolla tullaan päinvastoin yhä riippuvaisemmiksi toisista ihmisistä, mutta nykyistä paljon laajemmissa puitteissa. Tarvitsemme yhä enemmän toisiamme - ja myös ympäröivää yhteiskuntaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Suomi vuonna nolla

Valitsen tässä nollavuodeksi vuoden 2007. Miksi? Siksi, että niin monet taloustieteilijät tai muuten vaan asiantuntijoina itseään pitävät vertaavat kaikkia sen jälkeisiä vuosia nollavuoteen.

Valinnan peruste on, että silloin Suomen BKT oli korkeimmalla tasolla (tosin vuonna 2008 päästiin vielä hieman korkeammalle, mutta tuon vuoden syksyllä alkoi jo talouden alamäki). Onko vuoden 2007 valinta nollavuodeksi oikeutettua? Mitä sillä halutaan osoittaa?

Olen pannut merkille, että vertaamalla vuoteen 2007 saadaan sen jälkeen seurannut kehitys näyttämään surkealta. Mielestäni tässä on tarkoitushakuisuutta.

Mitä tapahtui ennen vuotta 2008. Katsotaanpa BKT:n kehityksen kannalta asiaa. Vuosien 2004 ja 2007 välille saadaan Tilastokeskuksen mukaan seuraava BKT:n kasvusarja:

2004 +4.1%

2005 +2,9%

2006 +4,4%

2007 +5,3%

Välivuoden 2008 (kasvu +0,3 prosenttia) jälkeen tulee tuo ruma vuosi 2009, jolloin BKT laski 8,5 prosenttia. Seuraamalla käytävää keskustelua tulee tunne, että kehitystä vuosina 2004-2007 pidetään ikään kuin itsestään selvänä, vaikka se on voimakkuudessaan hyvin poikkeuksellisen kasvun aikaa. Yritän sanoa, että on epäreilua verrata vuoden 2007 jälkeen seuranneita vuosia tuohon poikkeukselliseen BKT:n kasvusarjaan. Kun oltiin korkealla ennen finanssikriisin syttymistä myös pudotus oli rankka.

Lisäksi on huomattava, että vuosien 1994-2007 yhtenäinen 14 vuoden plusmerkkinen kasvusarja aiheutti meille hyvänolontunteen, joka ei voinut kohtuudella ajateltuna jatkua.

On tapana piirtää kasvusarja tulevaisuuteen, joka on johdettu noista kultaisista vuosista. Paha olo kasvaa, kun näin lasketusta teoreettisesta kasvusta jäädään jälkeen tuntuvasti. Olisin hyvin varovainen vertailulukujen ja näistä johdettujen kuvaajien kanssa.

Olisi myönnettävä, että meillä on ”vanha normaali” ja ”uusi normaali”. Vanha normaali, jos siksi tulkitaan vuodet 1994-2007 on aivan tavoittamaton tämän päivän näkökulmasta katsottuna. Turha sillä on pahoittaa mieltänsä. Uusi normaali edustaa alempaa kasvu-uraa, eikä siinä ole loppujen lopuksi erityisen yllättäviä piirteitä, sen verran voimakkaita ovat globalisaation vaikutukset.

Mieltä on mukava pahoittaa seuraavilla otsakkeilla: ”Suomi ei vieläkään yllä vuoden 2007 tasolle” tai ”Historian pisin lama”. Tarkoitushakuista mustamaalausta! Olisi myönnettävä, että on mahdotonta pitää yllä vuosien 2004-2007 luokkaa olevaa kasvua. Vuoden 2009 pudotus vei puolet noiden vuosien huippukasvusta, mutta ei enempää.

Syvimmän pudotuksen jälkeen päästiin jälleen selkeästi positiivisiin kasvulukuihin: vuonna 2010 +3,4 prosenttia ja vuonna 2011 +2,7 prosenttia. Kurjuuden saarnaajat yhdistävät vuosien 2012 (ennakkotieto -0,8 prosenttia) ja 2013 (alustavasti -0.4 prosenttia) kasvuluvut vuoteen 2007, jolloin saadaan sopiva kontrasti ikävälle, muttei erityisen dramaattiselle kehitykselle.

Maailmantalouden kasvu 2004-2007 oli epärealistisella tasolla asuntokuplien ym. kiihdyttämänä. Suomi oli hyötyjä, mutta kasvu oli liian hulppealla tasolla kestääkseen. Finanssikriisin ikävät seuraukset olivat tuontitavaraa, mutta niin olivat sitä edeltäneiden kuplavuosien kovat kasvuluvutkin! Vientiriippuvainen Suomi putosi korkealta. Tietenkin samaan aikaan osunut rakennemuutos syvensi taantumaa.

Pidemmällä aikavälillä tästä kaikesta jää arvioni mukaan jäljelle kasvun hidastuminen läntisessä maailmassa Suomi mukaan lukien. Suomella on joitakin lisätekijöitä (esimerkiksi teollisten rakenteiden vinoumia), jotka saattavat alentaa Suomen kasvu-uraa hieman parhaiden länsimaiden vastaavasta.

On selvää, että julkinen sektori on viime vuosien kasvulukujen valossa hieman liian laaja. Hallitus sopeuttaa nyt, mutta on suuri vaara, että leikkaukset ja veronkorotukset ovat tässä tilanteessa kasvua tukahduttavia. Sopeutus ja palkkamaltti olisi syytä venyttää ainakin kahden vaalikauden jaksolle koko ajan seuraten, miten toimenpiteet vaikuttavat. Tarvitaan pitkäkestoista poliittisten puolueiden yhteistyötä riippumatta siitä, mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä oppositiossa.

Tästä tuli neliosainen kirjoitus, jonka aiemmat osat ovat ”Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi”, ”Paniikki on päällä – osa kaksi” ja ”Taantuma vai lama?” Punainen lanka kirjoitusten välillä on odotusten ja toteutuneen välisen eron laajentuminen kuiluksi monien ns. asiantuntijoiden mielissä. Maailmanlopun ennustajat ovat heränneet, samoin suuret ideologit, jotka ovat ”aina” tienneet, että nykymallinen hyvinvointiyhteiskunta on tuhon tie. Olemme karkeasti ottaen vuoden 2007 tasolla, joka on korkea taso. Kymmenillä erilaisilla kansainvälisillä mittareilla mitattuna olimme silloin aivan huipulla tai huipun tuntumassa – ja olemme edelleen!

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Matti Kassila: tähtäimessä presidentti

Matti Kassilan täytettyä 90 vuotta, on hänen elokuvauraansa kunnioitettu näyttämällä koko hänen elokuvatuotantonsa lyhytfilmejä myöten Teemalla. Eilen illalla (23.1.2014) oli vuonna 1987 valmistuneen ”Jäähyväiset presidentille” -elokuvan vuoro. Elokuvaa on pidetty kohtuulisen hyvänä filminä. Sanoisin kuitenkin, että Jäähyväiset presidentille on saanut arvostusta ajan kuluessa lisää. Meillä ei ole valmistunut kovin paljoa kilpailukykyisiä jännitysfilmejä. Pääosan esittäjä Hannu Lauri (palkittiin Jussilla) esittää tarjoilija Asko Mertasta, joka haluaa murhata presidentin. Tarmo Mannin presidentti on ilmetty Kekkonen. Manni tavoittelee Kekkosen irtonaisen rempseää tyyliä ja onnistuu varsin hyvin.

Alun ravintolakohtaukset ovat tuttua luontevasti ohjattua Kassilaa. Elokuvaa katsoessa ymmärtää Kassilan vieroksumisen nykyisiä elokuvia kohtaan. Kassilalla on henkilöohjauksen taito. Se on laji, jonka hän hallitsee varsin suvereenisti päinvastoin kuin moni nykyohjaajista. Ei tietoakaan kankeasta replikoinnista. Kassila hallitsee elokuvan toiminnallisen aspektin erinomaisesti. Elokuvan tapahtumasarjassa ei ole kuolleita kohtia. Alun hiukan viipyilevä tyyli on valmistautumista lopun kiihkeää takaa-ajoa varten. Kiinnittäisin erityisesti huomiota poliisin toiminnan luontevaan kuvaamiseen ja nopeaan leikkaamiseen, jolla vauhti ja toiminnan ripeys saadaan tuntumaan aidolta.

Aikanaan elokuvaa kritisoitiin sen epäuskottavuudesta. Murhalla piti olla jokin enemmän tai vähemmän syvällinen tarkoitus. Nykyisin ei ajatella niin, on tapahtunut järjettömän tuntuisia murhia tai joukkomurhia.

Poliittisia murhia on monenlaisia. Olof Palmen murha edustaa sellaista surmatekoa, jossa motiivia ei tiedetä, koska kukaan ei ole tunnustanut rikosta. Voidaan vain arvailla teon syitä. Useimmissa tapauksissa voidaan murhalle tai murhayritykselle löytää selitys: päämies on kohdellut kaltoin jotain ihmisryhmää tai epäonnistunut väitetysti tehtävässään (Anwar Sadat). Sitten on kolmas ryhmä, jossa teon motiivi on irrationaalinen ja murhan tekijä psyykkisesti epätasapainoinen. Viime mainitusta voisi olla esimerkkinä Lee Harvey Oswald, joka halusi epätoivoisesti ”olla jotain” murhan kautta (yritti murhata kenraali Edwin Walkerin ja sitten murhasi Kennedyn).

Asko Mertasen murhasuunnitelma oli ehkä sukua viimeksi mainitulle ryhmälle. Johtajaviha sai mielen pimenemään, viha Mertasen mielessä kasvoi, eikä hän lopulta voinut pidätellä väkivaltaa sisällään.

Vakuuttaako murhaajan motiivi viime kädessä? Mertanen esittää syiksi toimintaansa herravihan, kabinettisikojen käytöksen, rahan vallan. Jokin juju motiiviin olisi ehkä voitu sijoittaa, mutta tällaisenaankin se toimii kohtuullisesti.

Lee Harvey Oswaldin hahmossa olen näkevinäni jotain samaa kuin Mertasessa. Oswaldkin ”harjoitteli” kenraali Walkeriin, joka selvisi nipin napin murhayrityksestä. Molempien luonteenlaatu teki heistä perin yksinäisiä hahmoja.

Jännäri perustuu Pentti Kirstilän komisario Hanhivaara -dekkariin. En ole lukenut kirjaa, mutta nähdäkseni Kassila on kääntänyt poliisin näkökulman murhaajan näkökulmaksi. Kassilan elokuvien vahvoja puolia ovat olleet käsikirjoitukset, joihin hän usein itse kollegojen kanssa on osallistunut. Tämä on tärkeää, sillä Kassilan kuvallinen näkeminen on käsikirjoitukseen osallistumisen kautta varmistanut lopputuloksen. Näin tässäkin elokuvassa.

Näyttelijöiden valinta on käsikirjoituksen lisäksi ratkaiseva seikka elokuvan onnistumisen kannalta. Hannu Lauri tekee vakuuttavan roolisuorituksen henkisesti epätasapainoisena Mertasena. Myös Antti Litja ja Aake Kalliala ovat mainioita poliiseina, samoin Laila Räikkä tyttöystävänä. Kallialan roolisuoritukseen on saatu sävyjä, kun hänestä on tehty pikkuisen rikkiviisas tyyppi, joka yrittää älyttää kollegojaan. Tällä on pystytty rikkomaan poliisien olemukseen helposti liittyvä yksioikoisuus. Kaiken kaikkiaankin Kassilalla on ollut kyky elokuvaurallaan luoda herkullisia sivuosanäyttelijöiden rooleja.

Elokuva ei ollut kassamenestys aikanaan. On vaikea arvioida, mistä moinen johtuu. Yritän kuitenkin arvailla! Ehkä Kassilan lievä näyttämisen halu eräänlainen ylemmyyden tunne, jolla hän halusi kertoa, että näinhän nämä hommat tehdään, on vaikuttanut varsinkin joihinkin kriitikoihin. Mutta tämä on vain spekulaatio. Jossakin esitettiin arvio, että amerikkalaisten toimintaelokuvien virta käynnistyi vasta tämän elokuvan jälkeen ja Kassila ei päässyt näin imuun mukaan. Hän ei myöskään ollut enää muotiohjaaja, vaan jotkut pitivät häntä vanhan ajan rutiiniohjaajana. Vielä toisin esille Kassilan tavan tehdä väkivallasta inhorealistisen vastenmielistä. Ehkä sekin on vaikuttanut. Kuka tietää.

Yhteenvetona sanoisin, että Kassila on ohjannut tämänkin elokuvansa hänelle tunnusomaiseen tapaan huolellisesti yksityiskohtia myöten. Mielestäni aitouden tuntu on läsnä koko ajan. Ilman muuta nostaisin tämä kuvan heti Palmujen, Elokuun ja Tulipunaisen kyyhkysen jälkeen seuraaville sijoille Kassilan elokuvien rankingissa. Ehkä yllättävästikin elokuva on suoraa jatkumoa varhaisvaiheen Radio tekee murron –elokuvalle: sama intensiivinen ote, sama toiminnallisuus, sama vauhti!

Kyllä Kassilan ura kokonaisuudessaan edustaa Suomen elokuvahistorian vaikuttavinta osaamista. Suuressa maailmassa, isolla kielialueella hän olisi ollut tähti.

Paniikki on päällä - osa kaksi

”Suomiko markkinatalous? kysyy Matti Viren Kauppalehdessä 23.1.2014. ”Hyvinvoinnilla on nykyään liian kova hinta” kirjoittaa ekonomi Pekka Mensonen Helsingin Sanomissa 23.1.2014. Olemme ilmeisesti joukolla ajautumassa synkkään paniikkiin.

Viren manaa esiin julkismenot/BKT -suhteen 58,6 prosenttia todeten, että ”harva varmaan huomasi” tämän valtiovarainministeriön tuoreesta suhdannekatsauksesta. Voin lohduttaa, että moni on huomannut, jopa presidentti huomioi tämän prosenttiluvun Selkärankaseminaarissa Sen sijaan ilmeisesti hyvin harva on huomannut Eeva Hamusen vastakirjoituksen Helsingin Sanomissa 20.1.2014. Hänen kirjoituksensa nimi oli ”Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan”. Miten ihmeessä Hamusen kirjoitus saataisiin esille kaiken kvasitiedon joukosta? Viittasin Hamusen kirjoitukseen ”Paniikki on päällä – pelastukoon ken voi” blogikirjoituksessani, jonka ao. kohtaan liittyvän osan lainaan vielä tähän:

Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin maksamiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin.. …..Epäilen, että presidentinkin lausuma (siis Selkärankaseminaarissa) käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".

Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa, koko BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

Virenin olisi odottanut kommentoivan Hamusta eikä esittävän tietoa (58 prosenttia), joka on jo lähtenyt maata kiertävälle radalle ikuisena erittelemättömänä totuutena.

Viren myöskin noituu ilmoille Suomen muuttuvan Neuvostoliitoksi, eli että 90 prosenttia BKT:stä muuttuu julkiseksi sektoriksi. Hän toteaa tämän ”tiedon” niin painokkaasti, että epäilen hänen uskovan itsekin omia pelkokuviaan.

Viren jatkaa toteamalla, että ”avoin kysymys ei ole se, miten BKT kasvaa lähivuosina, vaan kasvaako se ylipäätään”. Hän viittaa epäuskoisena 1,7 prosentin kasvuennusteeseen. Tähän voisi lisätä, että BKT kasvoi ihmeellisesti kesken taantuman vuosina 2010 ja 2011 3,2 prosenttia ja 2,7 prosenttia. Ei kannata ripotella tuhkaa pään päälle.

Pekka Mensonen epäilee, että meille käy samoin kuin Kreikalle joka on muuttunut hyvinvointivaltiosta pahoinvointivaltioksi. Voin kertoa merkittävänä asiana, että Kreikassa ei ole ollut hyvinvointivaltiota missään vaiheessa, vaan ainoastaan ”hyväksikäyttövaltio”. Kreikan kansalaiset riistivät valtiota sen kuin kerkesivät.

Edelleen hän toteaa, että ”julkisen talouden palkkamenot ovat kasvaneet liian kovaa vauhtia”. Eiköhän oikeampaa ole sanoa, että kaikki palkat ovat nousset liikaa erityisesti vuoden 2008 jälkeen? Useimmat eivät halua tuoda esille myöskään jo päätettyä nollakasvua palkoissa lähitulevaisuudessa, joka tervehdyttää palkkakehitystä.

Sopivasti Davosin Maailman talousfoorumin alla sveitsiläispankki UBS totesi, että ”vuoden 2008 jälkeen valtioiden menot globaalilla tasolla ovat kasvaneet reaalisesti 20 prosenttia, kun taas yksityinen kulutus on kasvanut vain 8 prosenttia ja kiinteät investoinnit 5 prosenttia”. Tästä UBS vetää saman johtopäätöksen kuin mihin päädyin blogikirjoituksessani eli että ”julkisten menojen kasvu on lieventänyt taantuman vaikutusta”.

Meitä on mukana paljon tässä julkisten menojen kasvutrendissä.

Ei ole syytä kieltää talouden alakuloa, mutta paniikin lietsominen ja harhaanjohtavat tiedot eivät vie asioita eteenpäin.

PS

Hallitus tähtää tätä kirjoitettaessa kolmen miljardin euron lisäsäästöihin. Vaikeaa ottaa kantaa, kun konkretiaa ei ole käytössä, mutta säästöjen saaminen aikaiseksi kolmen A:n kunnian säilyttämiseksi (korkovaikutus lienee vähäinen) vaikuttaa hyvin suomalaiselta: halutaan pitää kiinni luokan kilteimmän oppilaan maineesta, sen rippeistä. On oltava tosi tarkkana, ettei tuhota heikoissa kantimissa olevaa kulutuskysyntää alv:n tai tuloveron korotuksilla. Myös valtion omistusosuuksien myynti suuryrityksistä on hyvin kyseenalainen toimenpide tässä tilanteessa (annettaneen myyntivaltuudet toteuttaa myynnit joskus myöhemmin). Halvalla menevät. Mutta jäädään odottamaan esityksiä.

Sitten ovat olemassa olevien etuuksien leikkaamiset, jotka irrottavat todennäköisesti vasemmistoliiton hallituksesta. Mutta ei kiirehditä asioiden edelle.

PS, 26.1.2014

Hesarissa oli 26.1.2014 mielenkiintoinen artikkeli pääkaupunkiseutujen ostopalveluista. Ne olivat vuonna 2012 2,2 miljardia euroa. Lainaan tähän Hamusta vielä kerran: "BKT-osuutta voidaan tarkastella myös julkisen kysynnän kautta: julkisen kulutuksen ja investointien BKT-osuus oli vuonna 2012 vajaat 28 prosenttia. Tässä luvussa ovat mukana myös valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen yksityiseltä sektorilta ostamat palvelut kansalaisten hyvinvointia varten. Näiden osuus 2000-luvulla on tuntuvasti kasvanut". Aivan oikein: pääkaupunkiseudun ostopalvelut yrityksisltä ja kolmannelta sektorilta ovat kasvaneet vuoden 2002 880 miljoonasta eurosta tuohon 2,2 miljardiin euroon! Ja kun muiden kuntien yksityiseltä ostamat palvelut lisätään tähän, saadaan yhteismäärä, joka on 9 miljardia euroa. Eli jos siis julkisen sektorin osuuutta ihmetellään ja halutaan pienentää sen osuutta, niin pesuveden mukana voi mennä samalla paljon yritystoiminnan tarjoamia palveluja!

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan problematiikka

Meillä on kaksi vastakkaista ratkaisuehdotusta työttömyysongelmaan, toinen perustuu työn kysynnän puutteen ja toinen työn tarjonnan puutteen korjaamiseen.

Meillä Suomessa vallitsee kysynnän ongelma juuri tällä hetkellä. Ei ole työpaikkoja, joihin työvoima voisi hakeutua. Pekka Tiainen työ- ja elinkeinoministeriöstä eritteli tätä ongelmaa Helsingin Sanomien haastattelussa vastikään seuraavasti: tällä hetkellä ”syntyy joka päivä 700 uutta työpaikkaaja niitä katoaa 820”. Saldo on siis negatiivinen. Jos saldo kääntyisi positiiviseksi oltaisiin lähellä työn lisätarjonnan mahdollistamaa positiivista vaikutusta, mutta silloinkin pitäisi huomioida aluksi työttömien reservi.

Koko tämä työn tarjonnan tarjoaminen ratkaisuksi meidän työttömyysongelmaan perustunee siihen, että työpalkoista vallitsisi vapaa kilpailu. Tämä johtaisi teoreettisesti siihen, että työpalkat laskisivat ja työnantajilla oli mahdollisuus alemmilla palkoilla palkata lisää työvoimaa. Meillä on kuitenkin työehtosopimuksissa määrätyt palkat, jotka eivät hevillä jousta alaspäin.

Kauppalehdessä oli taannoin mielenkiintoinen haastattelu, jossa haastateltiin yrittäjiä. He totesivat selkeästi, että ratkaisevaa on työntekijän taidot, ei se, että vähäisempää osaamista tarjotaan halvemmalla. Työnantaja haluaa parhaan asiantuntemuksen ja on siitä valmis maksamaan työehtosopimuksen mukaan. Miksi? Koska hän saa kunnon palkkaa maksamalla hyvän työntekijän pysymään paremmin työssään kuin harrastamalla alepalkkausta.

Saksan Hartz-uudistus perustui matalapalkkareserviin. Kun työntekijöiden työttömyysturvaa ja sosiaaliturvaa heikennettiin ja sallittiin alhaiset palkat lisääntyi työntarjonta työmarkkinoilla juuri edellä mainitusta palkkakilpailusta johtuen. Rasitteena on kuitenkin syntynyt matalapalkka-armeija ja palkkaerojen kasvu. Toki työntekijälle maksetaan pieni tuki valtion taholta, mutta se ei kokonaiskuvaa juuri muuta. Saksaan on syntynyt uusi köyhälistö.

Saksan uusi hallitus on korjaamassa syntynyttä matalapalkkajärjestelmää osittain mm. uudella minipalkkalailla.

Meillä Juhana Vartiainen ja monet muut teoreetikot kannattavat työn tarjonnan lisäämistä keinona ongelmiimme.

Meillä on jo pitkään puhuttu työurien pidentämisestä keinona kestävyysvajeeseen. Totta onkin, että eläkkeelle siirtymiset pienentävät työvoimaa ja lisätyötä saataisiin eläkeikää pidentämällä (tai pidentämällä työuraa alusta, keskeltä ja lopusta) tai sitten maahanmuuttoa hyväksi käyttäen. On erilaisia käsityksiä esimerkiksi, miten paljon eläkkeellesiirtymisajan myöhentäminen muuttaa tilannetta. Nämä lienevät pääkeinot työn tarjonnan lisäämiseksi.

Samaan aikaan automaation väitetään (Etla) vievän 1/3 osan työpaikoista 10-20 vuoden kuluessa. On hyvin tyypillistä, että työvoimapulasta ja automaation viemistä työpaikoista ei keskustella samassa yhteydessä. Pinnalta katsoen ne näyttäisivät vaikuttavan päikseen.

Ilmeisesti arviot tulevasta työvoimapulasta perustuvat uusien ammattien syntymiseen ja näihin tarvittaviin uusiin työntekijöihin. Vanhojen työpaikkojen tuho ei tuo työntekijöitä uusiin ammatteihin, koska ammattitaitovaatimukset ovat uusissa työpaikoissa tyystin erilaiset.

Työvoiman tarjonta voisi olla taantumassakin osittainen ratkaisu talouskasvun piristymiseen – tuskin kuitenkaan työttömyyteen – jos uusille toimialoille ja uusiin ammatteihin virtaa koulutettua väkeä ja työlle ja tuotteille on piilokysyntää, ja mielellään kansainvälistä kysyntää.

Taantuma vai lama?

OP-Pohjolan pääekonomisti Reijo Heiskanen nimeää nyt vielä meneillään olevan talouden alakulon lamaksi. Olen hiukan eri mieltä. Heiskanen käyttänee mittarinaan teknisiä lähtökohtia, esimerkiksi sitä, että BKT ei ole vieläkään vuoden 2007 tasolla.

Tarkastellaanpa asiaa historiallisesta näkökulmasta. Otan lähtökohdaksi amerikkalaisen hyvin laajalti käytetyn ”asteikon”. Sen mukaan 1930-luvun lama – sillä iso lama se oli - on nimeltään ”The Great Depression”. Saman ajattelun mukaan kansainvälinen finanssikriisi 2008-2013 on The Great Recession eli suuri taantuma. Nämä sopinevat myös Suomen talouden ahdinkojen nimiksi.

Miksi sitten voitaisiin sanoa 1990-luvun syvää ahdinkoa Suomessa? Minusta siitä voidaan käyttää yksinkertaisesti nimeä ”lama”, sillä tulkintani mukana sen vaikutukset eivät yllä 1930-luvun ”suuren laman” tasolle. Silloinen sosiaaliturva oli vain vaatimaton versio nykyisestä sosiaalisesta turvaverkosta. Ongelmiin joutuneet ihmiset ajautuivat yksiselitteisesti köyhyyteen.

En protestoi, jos 1990-luvun alun lamasta käytetään nimeä ”suuri lama”. Vartia ja Kiander käyttävät klassisessa lamakuvauksessaan vuodelta 1998 jo kirjan otsakkeessa nimeä ”Suuri lama”.

Puhtaasti teknisesti 1990-luvun laman BKT:n aleneva sarja vuosina 1991-1993 (-6,0 prosenttia, -3,5 prosenttia, - 0,8 prosenttia ) on jyrkempi kuin nykyinen taantumakäyrä, joka laski BKT:ta 8,5 prosenttia vuonna 2009. Seuraavina vuosina päästiin jo plussalle. Tilastokeskuksen mukaan BKT kasvoi peräti 3,4 prosenttia vuonna 2010 ja 2,7 prosenttia vuonna 2011. Vuosien 2012-2013 luvut ovat hyvin lähellä nollaa.

Suomen talouteen muodostuu näin W-käyrä (vuoden 2009 jyrkkä pudotus, vuosien 2010-2011 yllättävän nopea toipuminen ja sitten 2012-13 notkahdus ja todennäköisesti vuonna 2014 toteutuva lievä nousu), joka saattaa hämätä pitämään talouden alakuloa pidempänä yhtäjaksoisena ”lamana” kuin mitä ajanjakso ansaitsee.

Lähestyn asiaa hyvin inhimillisistä lähtöasetelmista. Me emme ole olleet läheskään niin syvien tavallista kansalaista koskevien vaikutusten alaisena kuin mitä olimme 1990-luvun alussa. Jo pelkästään silloinen lähes 20 prosentin työttömyys aiheuttaa jyrkän eron nykypäivään. On totta, että lamaa edeltänyt BKT-taso saavutettiin jo vuonna 1996, mutta työttömyysvuori (käytän tätä nimeä, koska työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa vuorta) oli suunnaton ja suli ”pois” 6-7 prosentin tasolle valtakunnallisin luvuin mitattuna vasta vuonna 2007-2008 paradoksaalisesti juuri ennen uutta talouden notkahdusta. Pidän nimenomaan työttömyyttä laman kaikkein kauhistuttavimpana piirteenä, koska sillä on ollut heijastusvaikutuksensa seuraavaan sukupolveen saakka (hyvin lukuisat sosiaaliset ongelmat). Myös yritysten velkavankeus tuhosi monien unelman paremmasta elämästä.

Yhdeksänkymmentäluvun ruokajonoja silloisessa laajuudessaan ei ole nyt nähty eikä liioin väkivaltaa uhkuvaa mielenosoitusta eduskuntatalon edessä. Ihmisten raivo oli lähellä kreikkalaisten tuntoja tänä päivänä. Pankkijärjestelmän osittainen romahtaminen täydentää kuvan.

Nykyisen suuren taantuman vaikutukset työttömyyteen ovat olleet kaikkien asiaan perehtyneiden mielestä yllättävän lievät. Työttömyys on noussut 2-3 prosenttia maksimissaan vuodesta 2007-2008. Ei ole nähtävissä, että työttömyys tästä juurikaan pahenisi. Osa maltillisesta työttömyyskehityksestä johtuu huomattavasta suurten ikäluokkien eläköitymisestä.

Yhdeksänkymmentäluvun laman vaikutus yritysten toimintaan oli tuhoisa. Devalvaatio musersi monen velkaa ottaneen yrityksen talouden 1990-luvun alussa. Tällaista ei voi nyt edes tapahtua, koska valuutta ei voi devalvoitua kuin koko EU:n tasolla. Vuoden 1991 devalvaatiolla oli kaksisuuntainen vaikutus: se paransi suomalaisten tuotteiden kilpailukykyä 1990-luvun puolta väliä lähestyttäessä, mutta toisaalta tuhosi monen yrityksen talouden, jotka ottivat valuuttaluottoja ennen devalvaatiota. Seurasin hyvin läheltä erästä tällaista kujanjuoksua ja näitä tapauksia oli tuhansittain.

Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.

Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen-Rehn halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkoihin. Näistä - paradoksaalista kyllä – Rainer von Fieandtin säästötoimenpiteet 1958 olivat kaikkien järjettömimmät suhteessa talouden periaatteessa hyvään tilaan.

Rehn edustaa tässä ketjussa EU-aikaa ja hänen vaikutuksensa Suomeen ovat olleet korkeintaan välilliset. Itse asiassa Suomen hallitusten (sekä porvari- että sateenkaarihallituksen) toimet ovat olleet suuressa kuvassa melko järkeviä. Hallituksen nyt asettamia sopeutustoimenpiteitä ei pitäisi tiukentaa ennen kuin nähdään nykyisten toimien vaikutukset (edellyttäen, että sovitut toimenpiteet toteutetaan). Muutoin ollaan jatkamassa eilispäivän ”kuristusketjua”. Panikoiminen ei tässä tilanteessa auta ja erityisen kriittisesti on syytä suhtautua niihin puheenvuoroihin, joilla haluttaisiin käyttöön talouden poikki ja pinoon -menettelyt.

Melko yksimielisiä ollaan siitä, että 1990-luvun lama oli kotimaista perua ja 2000-luvun taantuma kansainvälislähtöinen syntymekanisminsa osalta. Lähemmässä tarkastelussa voitaneen huomioida joitakin varauksia. Erityisesti 1980-luvun kovan markan politiikka oli selvästi keskieurooppalaista tuontitavaraa. Muut pärjäsivät paremmin kovan valuuttansa kanssa kuin me. Meillä olisi mahdollisesti toteutunut devalvaatio ilman kovaa markkaakin (devalvaatioiden 10-vuotisykslit!). Myös uusliberaali rahamarkkinoiden vapauttaminen oli 1980-luvun trendi maailmalla. Syytä on kuitenkin muistaa, että Suomi itse kuitenkin päätti soveltaa näitä oppeja talous- ja rahapolitiikassaan.

Tulevaisuuden ennustaminen on sitten oma epäkiitollinen lukunsa. Ollaan tilanteessa, jossa nykyisen suuren taantuman vaikutuksia ei voida vielä nähdä. Olen kuitenkin melko varma tulevasta noususta. Se ei tule olemaan missään tapauksessa vuosien 1994-2008 Euroopan ennätysluokkaa olleen kasvun tasolla, vaan paljon vaatimattomampaa. Voitaisiinko puhua ”uudesta normaalista”, jolloin BKT:n kasvu jää 1-3 prosentin väliin näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Usva on kuitenkin vahva tällä kohtaa: muutoksen suuntaa on vaikea esittää muutoin kuin arvailuna.

Olemme siis siirtymässä uuteen normaaliin, so. pysyvästi matalamman kasvun tasoon. Tällä hetkellä on vaikeaa arvioida saumakohtaa meneillään olevan taantuman ja uuden normaalin välillä.

Mielestäni siis nykyinen – ja koettu - talouden harmaus ei ole missään tapauksessa lama, vaan alkavan alemman kasvu-uran lähtölaukaus. Sitä voidaan reivata ylemmälle tasolle vain kovien ponnistelujen avulla.

Lainakatto vihdoinkin!

Olen useissa blogikirjoituksissa ottanut kantaa lainakaton puolesta nykyisen asuntojen hintakierteen katkaisemiseksi ja ylisuurten lainojen myöntämisen estämiseksi. Pankit ovat olleet toista mieltä. Nyt pankit (Finanssialan Keskusliitto) ovat vihdoin taipumassa Suomen pankin, Finanssivalvonnan (Fiva) ja ”kansainvälisten tahojen” painostuksen edessä jonkinlaiseen myönnytykseen.

FK:n esittämä malli vaikuttaa väistöliikkeeltä. Se puolustaa näköjään loppuun saakka pankkeja kansantaloudesta tulevia paineita vastaan.

FK:n mallissa lainakatto olisi 90 prosenttia suhteessa lainan reaalivakuuksiin (95 prosenttia ensiasunnon ostajille). Annetaan juuri se verran periksi, että täkyn oletetaan menevän läpi.

Käytännössä siis mittarina ei ole asunnon hinta, vaan sitä varten hankitut vakuudet. Asiakkaan esittämien lisävakuuksien avulla lainaa saisi edelleen 100 prosenttia asunnon arvosta.

Halu vaikuttaa asuntojen hintoihin ja velkojen määrään rauhoittavasti ei onnistu tällä tavalla tyydyttävästi. Joskus kuulee väitettävän, että miksi sellaiset, joilla on jo asunto haluavat ”estää” asunnon hankkimisen joltain toiselta. Eihän tästä ole kysymys. Ne jotka hankkivat asunnon sanokaamme 1980-luvulla tai 1990-luvulla saivat taistella rahoituksen saamiseksi paljon kovemmissa paineissa (ehkä poikkeuksena aivan 1980-luvun viimeiset vuodet). Itse hankin asunnon vuonna 1989. En havainnut mitään tyrkyttämistä pankkien taholta edes silloin. Takaaja lainalle vaadittiin asiallisesti.

Pitäisi siis olla malttia vaurastua. Yksi tapa osoittaa malttia on säästää etukäteen ja säästämisvaraa pitäisi olla senkin jälkeen, kun asunto on hankittu. FK pelkää ilmoituksensa mukaan heiluttavansa asuntomarkkinoita, jos käytetään isompia säästöosuuksia. Samoin ei haluta lainakaton säätelyä (esim. siis Tanskasen työryhmän mallin mukaista lainakaton joustoa 80 ja 100 prosentin välillä asunnon hinnasta). Perustelut ovat hätävarjelun liioittelua.

Rohkeampi asteittain toteutettu ratkaisu lainakatossa ja korkojen verovähennysoikeuden asteittainen kaventaminen (nykykäytännön edelleen tiukentaminen) voisivat pitkällä aikavälillä tervehdyttää asuntomarkkinoita. On useita kehittyneitä maita, joissa ei ole lainkaan korkojen verovähennysoikeutta.

Ei ole järkevää, että kotitalous pistää rahansa seiniin ilman puskuria elämisen riskejä ja odottamattomia tilanteita vastaan. Sitä paitsi kulutuskysyntään tarvittaisiin nyt ja tulevaisuudessa varoja, koska ollaan tilanteessa, jossa sekä vienti että kotimainen kulutus sakkaavat.

Kuulostaako edellä esitetty julmalta? Haluanko estää asuntojen oston? Tarkoitusperänä on kuitenkin vilpittömästi päästä uuteen normaaliin, jossa kaikkea ei tarvitse eikä voi saada heti. Kyllä me olemme niin suurten haasteiden edessä, että on syytä vähitellen tottua ajatukseen, että unelmien täyttymystä joudutaan odottamaan.

Ja tämä koskee kaikkia talouden yksiköitä.

Näkisin lainakaton yhtenä pitkään jatkuneen velkaantumiskulttuurin pysäyttämiskeinona (johon FK:n esitys on vaatimaton parannuskeino). Mitään äkkikeinoja en kuitenkaan kannata. Esimerkiksi julkisen sektorin velka jatkaa vielä kasvuaan sekä absoluuttisesti että BKT:hen suhteutettuna johtuen taantumasta.