Herravihassa

Tällä hetkellä suosituin harrastus – olympialaisten katselun lisäksi – on hallituksen haukkuminen. Siitä on tullut kansanhupia. Siitä on muodostunut kansalaisia yhteen sitova liike. Pitäisikö minunkin lähteä tähän liikkeeseen mukaan? Muutoin kyllä, mutta omatunto ei jotenkin salli.

Suosittu slogan on, että hallitus on liian laajapohjainen. Sillä tarkoitetaan, että hallituksessa on edustettuna politiikan kirjo, joka ulottuu äärestä ääreen. Ideologista vastakkainasettelua onkin, mutta ei läheskään niin paljon kuin sitä teeskennellään olevan.

Poliittiset suunnat ovat samankaltaistuneet, mutta asia joka unohdetaan usein on, että niin ovat ihmisten tahtotilatkin. Yhteisenä tavoitteena on ollut, että kansalaisilla on suurin piirtein kohtuullinen elintaso ja elämisen taso. Se on suurin piirtein saavutettu, joskin nyt on uudelleen tapahtumassa repeämistä, mutta siitä hiukan myöhemmin.

Mistä johtuu, että kansalaiset tarvitsevat yhteisen ”vihollisen”? Yksi vastaus on että poliitikoista on tullut kulutustavaraa. Johtavat poliitikot kuluvat puhki muutamassa vuodessa, koska käyttö on niin rankkaa.

Ihmettelin naivisti, kun Matti Vanhanen joutui omituisen henkisen pahoinpitelyn kohteeksi. En yritä väittää, etteikö hän itse olisi ollut synnyttämässä itseensä kohdistuvia antipatioita, mutta lopputulema meni aivan järjettömäksi. Hän kului pois politiikasta.

Samaa ihmettelin aikanaan, kun Harri Holkeriin kohdistui silmitön vimma. Hän edusti jotain muutosta, mitä monet ihmiset eivät missään tapauksessa voineet hyväksyä. Kuitenkin muutokset kehittyneessä yhteiskunnassa ovat varsin maltillisia.

Erkki Liikanen on esimerkki ihmisestä, jota jotkut keskustelupalstojen ihmiset rakastavat vihata. Monesti on tullut mieleen, että Liikasen täytyy olla tosi kyvykäs, muutoin häntä ei moitittaisi niin kyvyttömäksi.

Kun arvostellaan nykyistä hallitusta verrataan sitä johonkin toiseen hallitukseen, jota kukaan ei ole muodostanut. Uutta tilannetta ei oikeastaan voi konkretisoida, koska tuleva hallitus sisältää yhden tai todennäköisesti useita nykyisen hallituksen puolueita. Mutta niin kauan, kun meillä ei ole ”sitä” hallitusta voimme kohdistaa kaiken raivon nykyiseen.

Mitä suurimmalla todennäköisyydellä, mikä tahansa hallitus joutuu äärimmäisen koville nykyisten ongelmien edessä (joita vielä mediassa paisutellaan). Suuri osa asioista, jotka nyt ovat pöydällä, olivat esillä jo edellisten hallitusten esityslistoilla. Ja edellisissä hallituksissa oli edustettuna koko poliittinen kirjo.

Historiakatsannossa pahimmasta on toki päästy irti: meillä ei ole enää Italian tautia (hallitus/vuosi), niin kuin oli ensimmäiset 50 vuotta itsenäistymisestä lähtien. Kekkosen jälkeen päästiin normaaliparlamentarismiin, jolloin hallitus on saanut istua koko nelivuotiskauden säännönmukaisesti. Hallitusta on rangaistu vasta vaaleissa eli säädetyssä järjestyksessä.

Nyt tarvitsisimme vielä pitkäjänteisempää ajattelua. Ei tarvita yksityiskohtaista tekojen listaa kahdeksaksi vuodeksi eteenpäin, mutta tietyt reunaehdot täytyisi luoda pari vaalikautta eteenpäin. Muutoksen voimakkuus vaatii sitä. Kyllä politiikalle silti jää tilaa yllin kyllin.

Yhdeksänkymmentäluvun lamasta selviytyminen ja kiivas talouden kasvu sen jälkeen ovat peittäneet muutoksen tarpeen, jonka ei itse asiassa tarvitse olla pitkälle aikajänteelle levitettynä dramaattinen.

Muutos on tuleva! Mikä muutos? On selvästi nähtävissä, että globalisaatio ja teknologinen kehitys muuttavat - ja ovat jo muuttaneet - kansallisvaltion demokratiaa ja hyvinvointiajattelua. Nykykehitykseen sisältyy paine erojen kasvamiseen ja kasvattamiseen ihmisten välillä ja jotkut tietoisesti jopa toivovat sitä.

Samaan aikaan meillä on yhteinen ideologinen paine omillaan pärjäämisestä. Sitä vaatii muodikas yksilöllistymisen trendi. Omillaan pärjääminen tarvitsee kuitenkin tuekseen ”edellytysten luonnin”. Kuka parhaiten osaa perustella tämän? Ihmisille on tärkeää, että heillä on tunne, että he selviävät omillaan. Käytännössä asia on aivan toisin, yhteiskunnallista tukea nimenomaan tarvitaan.

Moniarvoinen politiikka on tärkeää. Ketä me muutoin moittisimme pahasta olostamme? Maailmalla näkyy runsaasti ”vaihtoehtoja”. Ne ulottuvat epäkohdista vaikenemisesta poliittisen epävakauden kautta katujen mielenosoitusdemokratiaan.

Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman

TV1:stä tuli 19.2.2014 todella mielenkiintoinen dokumentti ”Mies, joka pelasti maailman”. Dokumentti tarkasteli Kuuban kriisiä neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistön ja erityisesti sen upseerin Vasili Arhipovin toimenpiteiden näkökulmasta. Arhipov ei antanut lupaa käyttää ydinlatauksella varustettua torpedoa ratkaisevalla hetkellä, kun aluksen päällikkö olisi halunnut laukaista sen. Dokumentissa arvioidaan amerikkalaisten ja venäläisten suulla, että Arhipov oli ”tärkein ydinsodan estäjä” Kuuban kriisissä.

Dokumentissa annetaan ymmärtää, että aluksella oli todellakin itsenäinen päätösvalta laukaista torpedo. On vaikeaa sanoa oliko dokumentissa ylidramatisointia vai oliko sen tarina prikulleen totta. En halua asettaa tässä kyseenalaiseksi dokumentin lähteitä, mutta Kuuban kriisistä on muitakin näkemyksiä. Yritän seuraavassa luodata tapahtumia niin kuin olen ne itse ymmärtänyt.

Kuuban kriisi 16.10-28.10. 1962 oli ehkä kylmän sodan kaikkein vaarallisin tapahtumasarja. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan, ehkäpä lopulta napin painalluksen päässä.

Kuuban kriisissä oli toki muitakin sankareita kuin Arhipov. Mielenkiintoista on tarkastella asiaa erilaisten tahojen näkemysten ja sankaruuden valossa. Elokuvassa ”Kolmetoista päivää” (v. 2000) sankariksi nostettiin melko tuntematon Kennedyn avustaja Kenneth O´ Donnell. Hänen roolinsa on todellisuudessa asetettu kyseenalaiseksi monen miehen voimin, mm. Robert McNamara ja Theodore Sorensen ovat hämmästelleet sankarin viittaa O´ Donnelin yllä. Viittaisi siihen, että elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat halunneet hätkäyttää valitsemalla odottamattoman tahon ykköshahmoksi. Sivumennen kannattaa panna merkille, että Kevin Costner näytteli elokuvassa O´ Donnellia ja hänellä oli pääosarooli myös elokuvassa ”JFK”, joka käsitteli Kennedyn murhaa. Kummankin elokuvan faktapohja on heiveröisellä pohjalla. Näitä elokuvien historiasuodatuksia kannattaa aina tarkastella tiukalla kriittisyydellä.

Ketkä sitten olivat Kuuban kriisin todellisia sankareita? Minusta pelastajan rooliin sopii moni henkilö, mikä on täysin ymmärrettävää, koska kyse oli monimutkaisesta vyyhdestä, jota ei yksi ihminen ratkaise. Varsinkin amerikkalaisilla on tapana kaventaa pelastajan/sankarin rooli missä tahansa draamassa yksinäisen tähden ratsastajalle, mikä tietysti sopii suurelle yleisölle, koska juoni pelkistyy.

John F. Kennedyä ei voida ohittaa pelastajakeskustelussa. Hänen merkittävin panoksensa oli rauhallisuuden säilyttäminen kenraalien ja muiden verenhimoisten tahojen painostuksessa. Kennedy pohti kriisiä eri näkökulmista johtoryhmän avulla: hän kokosi asiantuntijoita tuekseen ja teki päätökset heidän konsultointinsa pohjalta. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara tarjosi hyvän selkänojan Kennedylle. Hänestä lisää tuonnempana.

Toiseksi VIP-henkilöksi nostaisin Robert Kennedyn, joka kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa. Neuvostoliitto valitsi juuri Dobryninin vastapariksi amerikkalaisille, ja tämä tuotti hyvä tuloksen.

Lisäksi nostaisin esiin muutamia yllätyshahmoja. Yksi näistä oli Yhdysvaltain entinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Tommy Thompson. Kun Nikita Hrustsev lähetti kriisin kaikkein kuumimpina hetkinä kaksi sähkettä, ensimmäisen perjantaina 26.10. ja toisen lauantaina 27.10., Robert McNamara epäili, että jälkimmäinen kirje (hard message) oli lähetetty humalassa tai äärimmäisen hermojännityksen vallassa. Kirje oli täynnä uhkaavia sävyjä. Ensimmäinen viesti (soft message) oli selvästi sovittelevampi. Amerikkalaisilla oli ongelma: mitä pitäisi vastata ja mihin?

Pysäytyskuva dokumentista "Fog of War": Robert McNamara: Olimme näin lähellä ydinsotaa

Presidentti Kennedy näytti näkevän molemmat kirjeet sotaa uhkaavina eikä eritellyt niitä. Juuri tässä vaiheessa nousi esille Tommy Thompson ja ilmoitti rohkeasti olevansa eri mieltä presidentin kanssa ja kehotti vastaamaan ensimmäiseen kirjeeseen – ja vain ensimmäiseen kirjeeseen! Thompson perusteli kantaansa oivaltavasti sillä, että Hrustsev on liemessä Moskovassa ja hänen täytyi kääntää kriisi – jonka hän on itse käynnistänyt – sellaiseksi, että Neuvostoliitto pelastaa Kuuban amerikkalaiselta aggressiolta! Robert McNamara ymmärsi, mistä oli kysymys: hänestä itsestään kertovassa loistavassa dokumentissa ”Fog of War” hän tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu lauseeseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan.

Yhdeksi sankariksi nostaisin kaikesta huolimatta Nikita Hrustsevin. Vaikka venäläisistä lähteistä on vaikeaa saada selkoa, epäilen vahvasti, että Neuvostoliitossa oli Yhdysvaltain tapaan haukkoja, jotka olisivat halunneet sodan käynnistyvän. Hrustsev sai käännettyä kriisin niin päin, että amerikkalaisten piti vetää juuri asennetut Neuvostoliittoa vastaan kohdistetut ohjukset pois Turkista, jotta Neuvostoliitto vastaavasti menettelisi Kuubassa. Amerikkalaiset suostuivat tähän, kunhan Turkki hoidettaisiin julkisuudelta piilossa. Tästä menettelystä sovittiin Robert Kennedyn ja Anatoli Dobryninin välityksellä.

Ketkä sitten olivat kriisin antisankareita. Nostaisin esille kaksi henkilöä: Fidel Castron ja kenraali Curtis LeMayn. Fidel Castro vaati Hrustsevia ”iskemään ensin”, vaikka tiesi saattavansa oman kansakuntansa kuolemanvaaraan. Robert McNamara tapasi Castron vuonna 1992, kolmekymmentä vuotta kriisin jälkeen eikä ollut uskoa korviaan, kun Castro ilmoitti, että ”minä suosittelin Hrustseville ydinohjusten käyttöä”.

Castro on helppo tuomita vastuuntunnottomaksi sodanlietsojaksi. Eisenhower, Kennedy ja myöhemmin Johnson olivat kuitenkin yrittäneet murhauttaa Castron, ja CIA Eisenhowerin ja Kennedyn hyväksymänä yritti maihinnousua Kuubaan Sikojen lahdella vuonna 1961, mutta ovatko nämä asiat yhteismitallisia?

Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä heidät jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Mikä ohjasi LeMayn käytöstä Kuuban kriisissä? Mielestäni hän yksinkertaisti sodan logiikan. Kun hän tunsi, että USA:lla oli juuri tuolloin ydinase-arsenaalissa ylivoima hän katsoi, että se velvoitti käyttämään tuota ylivoimaa. Piti siis käyttää tilaisuus hyödyksi ja nujertaa vihollinen ”lopullisesti”. Kun näin ei menetelty, hän turhautui. Kennedy taas näki Neuvostoliiton pystyvän iskemään varsin suvereenisti Berliiniin kostoksi ja sitä kautta sytyttämään kolmannen maailmansodan.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Minulla olisi kuitenkin ollut kysymys McNamaralle, jos hän olisi vielä keskuudessamme. Toisessa maailmansodassa hän laski amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Silloin hänen esimiehensä oli Curtis LeMay! LeMayn johtamissa palopommein tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena. Silloin McNamara toimi esimiehensä käskyjen mukaisesti, mutta hyväksyi nuo käskyt. Kuuban kriisissä osat vaihtuivat, McNamara oli nyt esimies, mutta he olivat eri puolella itse kriisin ratkaisun suhteen.

Kun ajattelen McNamaran kaltaista ihmistä, jonka kliininen äly hakee vertaistaan, niin Japanin - eikä myöskään Vietnamin sodan - pommitusten perusteena voida pitää ”järjen käyttöä”. Sitä pitää perustella jollakin muulla, mutta millä? Osaselitys on, että haluttiin nopeuttaa sodan päättymistä. Kostonhimo Japanin aiheuttamista tappioista saattaa kuitenkin jäädä ainoaksi perusteeksi. Vietnamissa oli näennäisesti kysymys dominoteoriasta, joka ei koskaan toiminut käytännössä. Mutta ehkä viimeinen kyyninen sana on LeMaylla: toiminnan hyväksyttävyys riippuu siitä, kuka voittaa sodan.

Länsi voitti kylmän sodan. Ehkä Kuuban kriisin dokumentit kirjoitetaan tästä syystä niin kuin ne ovat nyt meidän luettavissamme. Tarinat kertovat, että sankareita oli molemmin puolin. Ehkä lopulta vain yksilöiden oikea-aikaiset esilletulot estivät suursodan syttymisen.

Kylmän sodan vainoharhainen maailma oli järjen ulottumattomissa. Hyvällä onnella siitä kuitenkin selvittiin ilman suuren luokan katastrofia. Kun nyt on havaittavissa merkkejä uudesta kylmästä sodasta, joka saa ehkä kybersodan luonteen, on syytä palauttaa mieliin, mihin varustelun loputon kierre saattaa johtaa.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei se paha velka, vaan hyvä kasvu….

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston edustajat ovat viime aikoina muuttaneet suhtautumistaan velkaan ja kasvuun siihen verrattuna, mitä mieltä ne ovat olleet muutamien viime vuosikymmenien aikana. Tarkoitan tällä sitä, että tarpeeton ja tuhoisa vyönkiristys on heitetty romukoppaan ja on alettu ymmärtää, että liiallisilla talouden kiristyksillä voidaan tukahduttaa kasvu.

Nyt (helmikuu 2014) IMF julistaa työpaperissaan IMF Working Paper: ”Debt and Growth: Is There a Magic Threshold?”, että ”mitään maagista velkarajaa ei ole”, ts. ei voida mitenkään väittää, että ylitettäessä tietty velan prosenttiosuus bkt:stä talouskasvu tukahtuisi ja jouduttaisiin itseään toteuttavaan velkakierteeseen. Sen sijaan voi tapahtua toisin päin eli hidas talouskasvu voi johtaa valtionvelan kasvuun. Niinpä talouspolitiikan prioriteettina tulisi olla pakonomaisen velan vähentämisen (so. kurjistamispolitiikan) sijasta kasvuun panostaminen.

Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin kuuluisan excel-virheen paljastuminen selvitti tätä problematiikkaa itse asiassa jo aikapäiviä sitten. Eksaktisti sanottuna Rogoffin ja Reinhartin väite kuului, että jos velka ylittää 90 prosenttia bkt:stä seuraa siitä kasvun heikkeneminen ja velan ja velkasuhteen kumuloiva kehitys. Tämä osoittautui laskuvirheeksi. Kun siis tämä erikoistapaus, ”90 prosentin sääntö”, on osoitettu jo aiemmin vääräksi, niin nyt IMF:n tutkijat ovat yleistäneet säännön koskemaan myös muita mahdollisia prosenttirajoja. Ei ole mitään rajoja!

Kuva on Rogoffin ja Reinhartin mainion klassikkoteoksen "This Time Is Different kannesta.

Kiusallinen tämä havainto on esimerkiksi Olli Rehnille, koska hän on viitannut aiemmin (ennen virheen paljastumista) 90 prosentin sääntöön. Nyt häneltä häviävät kaikki muutkin rajat horisonttiin. Käytännössä kuitenkin älytöntä, sanokaamme 300 tai 500 prosentin velkaantumissuhdetta, on mahdotonta hyväksyä. Millään myöhemmällä talouskasvulla ei voida tällaista velkasuhdetta kuitata. Mutta tämä on tietenkin ääriesimerkki.

IMF:n tutkijat korostavat, että velan trendi (kehityssuunta) on yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpi kuin velan taso. Niinpä tutkijat päätyvät kannelle, jossa ”maat, joilla on korkea velka, mutta laskeva velan suunta, voivat kasvaa yhtä nopeasti kuin velattomammat maat”.

Muutos IMF:n ajattelussa on merkittävä. Mutta niin ovat muuttuneet ajatkin. Velkaantumisesta on tullut kehittyneiden maiden kroonisen tuntuinen ongelma. Mistä tiedämme, ettei ole käynyt niin, että IMF on tehnyt vain välttämättömyydestä hyveen? Toisin sanoen, jos lännessä on velkaannuttu massiivisesti, niin IMF vain myötäilee tapahtunutta kehitystä ja muuttelee ajattelutapaansa tapahtuneiden tosiasioiden mukaiseksi, kun se ei oikein voi muutakaan tehdä. No, tämä näkemys on liian kyyninen. Lähempänä on ajatus, että IMF on tullut vihdoinkin järkiinsä.

Kuitenkin IMF:n tutkimuksessa on joitakin asioita, joihin ainakin minä haluaisin puuttua. IMF toteaa mm. että Japanin valtionvelka kasvoi 133 prosentista vuonna 1943 jopa 204 prosenttiin vuonna 1944. Vastaavasti Englannin ja Yhdysvaltain velkaantumissuhteet olivat toisen maailmansodan kustannuksista johtuen jättimäiset.

Tässä on minusta villakoiran ydin: miten talous kasvaa tästä eteenpäin? Toisen maailmansodan jälkeisessä kasvubuumissa velat hävisivät jäljettömiin. Näin tapahtui myös Suomessa, jossa 1950-luvun lopulla velka oli vaivaiset 10 prosenttia bkt:stä. Oikeastaan kautta koko läntisen maailman voidaan puhua toisen maailmansodan jälkeisitä kultaisista vuosikymmenistä. Mutta mistä tiedämme, että nykyisessä globalisaation vaiheessa kehittyneillä mailla riittää kasvupotentiaalia veloista selviytymiseen, kun kehittyvät maat haalivat kasvusta merkittävän osan?

Juuri tämä kohta on IMF:n arvioissa spekulatiivisinta. He arvioivat velka- ja kasvutrendejä historiasta käsin, mutta jatkuuko kehitys lineaarisesti myös tulevaisuudessa? Onko jo nyt nähtävissä merkkejä paradigman muutoksesta?

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa hahmotellut Suomen talouteen ”vanhan normaalin” aikavyöhykettä ja ”uuden normaalin” tulevaisuutta. Tässä vanha normaali edustaa ajanjaksoa 1994-2007 (kasvu keskimäärin lähes neljä prosenttia) ja uusi vuoden 2008 jälkeistä aikaa (kasvu ehkä 1-3 prosenttia 2010-luvulla). Jos tämä ajattelu siirretään hiukan laajempiin puitteisin niin kehittyneissä maissa vanha normaali kattaa ajanjakson 1940-luvulta 1970-luvulle (ja osin finanssikriisiin saakka) ja uusi normaali ajanjakson 1980-luvulta eteenpäin, mutta kuitenkin painottuen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tässä tarkastelussa vanhan ja uuden ”päällekkäisajanjakso” 1980-luvulta 2000-luvun puoleenväliin edustaa ”siirtymävaihetta”, jossa esiintyi monia muutosta enteileviä piirteitä (finansialisoituminen, suuret tuloerot, talouden kuplailmiöiden tiheys, internet-teknologian läpimurto, voimakas globalisoituminen jne.).

Tietenkin uusi normaali on spekulaatiota. Mutta velasta käytävään keskusteluun tällä on aika ratkaiseva merkitys. Voimmeko luottaa, että velkaantumiskauden jälkeen seuraa uusi ”vanhojen hyvien aikojen nousu” vai siirrymmekö uuden normaalin - minun oletukseni mukaiseen - aneemiseen kasvuun kehittyneissä maissa? Tuskin kukaan tietää. Jos kasvu jää vaatimattomaksi, käyvät kumuloituneet velat rasitteeksi. On tapahtunut ikään kuin pysyvähkö siirtymä velkavetoisen talouden suuntaan.

Historiallisesti tässä ei ole ihmeellistä. Satojen ja tuhansien vuosien aikana on talouden voimasuhteissa tapahtunut lukemattomia painopistemuutoksia idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Uskoisin kuitenkin, että useimmat ovat sitä mieltä, että kasvu kuitenkin jatkuu, mutta heiveröisempänä, kuin mihin on totuttu.

Toisen maailmansodan jälkeisiin kultaisiin vuosikymmeniin verrattuna erottavina tekijöinä (1980-luvulta eteenpäin) ovat nimenomaan tuloerojen kasvu, tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja rahamarkkinoiden vapauttaminen. Nyt on puututtu kaikkein räikeimpiin rahamarkkinoiden ylilyönteihin (ja puuttuminen jatkuu). Kehitys on kesken, siksi on vaikeaa arvioida päästäänkö lähellekään vanhaa normaalia lähivuosina.

IMF:n arvio on siis historiasidonnainen. Periaatteessa pidän IMF:n linjaa oikeana. Vasta tulevaisuus näyttää odotammeko liikaa velat siivoavalta kasvulta. Ja viime kädessä IMFkin on varovainen: se varoittaa, että senkään laajaan aineistoon perustuvat velka/kasvu -skenaariot eivät takaa ehdotonta korkean velan ja hyvän kasvun kausaliteettia.

Entä Suomessa? Ongelmamme ei selvästikään ole velan suhteellinen osuus tällä hetkellä, vaikka siitäkin on luotu kauhukuvia. Velan suhteellinen osuus (alle 60 %) on vaatimaton läntisen maailman mittasuhteessa. Meidän ongelmamme on - viitaten IMF:n edellä esitettyyn skenaarioon – sortuminen mahdollisesti liian kireään talouspolitiikkaan, ylimitoitettuihin säästöihin ja veronkorotuksiin eli siis velkakehityksen äkkipysäytykseen.

Odotusarvoni on, että uuden normaalinkin aikana talouskasvua on jonkin verran, mutta samaan aikaan palkkakehitystä ja julkisen talouden menokehitystä on selvästi maltillistettava. Olisi löydettävä sopiva kompromissi uuden ja vanhan väliltä.

Jotkut haluavat käsittää suhdeluvun 60 prosenttia absoluuttisluontoisena (”velkakehitys on katkaistava”). Siitä ei ole kysymys. Tällä velkatasolla on tärkeintä pysäyttää suhteellinen velkaantuminen jollakin aikavälillä. Velkaantuminen absoluuttisin luvuin voi kasvaa tulevina vuosina jonkin verran, kunhan se ei ylitä bruttokansantuotteen kasvua. Kahden prosentin kasvu 200 miljardin bkt:hen tekee 4 miljardia euroa bkt:hen lisää.

Oikeastaan avainasia on, miten lisävelka jaetaan investointina tulevaan kasvuun ja toisaalta verotulovajeiden kattamiseen palvelujen säilyttämiseksi. Jos sijoitetaan painotetusti investointeihin joudutaan sopeuttamaan palvelutuotantoa enemmän.

Meitä uhataan korkomenojen kasvulla. En kuitenkaan näe tämänkään perusteella tarvetta paniikkitoimenpiteisiin.

IMF:n linjantarkistus on tärkeä osviitta tuleville talouspoliittisille päätöksille.

Työvoimamaaottelu Ruotsi vastaan Suomi

TV:n ajankohtaisohjelmassa A-studio: Talk: ”Töissä tappiin asti” käytiin 12.2.2014 keskustelua erityisesti ikääntyvien työllistymisestä. Keskustelu oli monilta osin paikallaan ja siinä tuli esille useita hyviä näkökohtia.

Jokin kuitenkin jäi mietityttämään. Ehkä tällaisessa keskustelussa pitää olla poliittisesti tai muuten korrekti. Epäsuosittuja ajatuksia ei voi oikein esittää. Pitää siis puhua yleisesti hyväksyttyjä asioita.

Mitä oikein tarkoitan?

Aloitetaan jostakin. Kun ohjelmassa puhuttiin ikääntyvien tai kenen tahansa työllistymisestä, niin keskustelun ulkopuolelle rajattiin kaksi isoa syytä: globalisaatio ja teknologinen kehitys (viime mainittuun viitattiin aivan muutamalla lauseella). Kun keskustelu hetkeksi keskittyi näihin asioihin, tuli puheenjohtajalle kiire ilmoittaa, että kiireesti helikopteriperspektiivistä alas ja juttelemaan ruohonjuuritasolla. Ymmärrän toki, että keskustelua pitää yrittää rajata, jotta se pysyisi edes jotenkin hanskassa, mutta silloin on vaara, että oleelliset asiat sivuutetaan kokonaan.

Oma kantani on seuraava: globalisaatio ja teknologinen kehitys (ja näihin sopeutumattomuus) aiheuttavat työllisyys/työttömyysproblematiikasta ehkä 80 prosenttia, mukaan lukien ikääntyvien työttömyys. Jäljelle jäävä keskustelualue muodostuu sitten niistä asioista, jotka olivat esillä A-studion keskustelussa. Ja näitä olivat seuraavat:

-työhyvinvointi (itse asiassa koko elämän hyvinvointi, kuten eräs keskustelija totesi).

-ikärasismi (Suomessa heitetään työelämästä ulos ensimmäisenä ikääntyneet).

-ei arvosteta kokemusta (jopa 40-50-vuotiaat ovat liian vanhoja, hiljainen tieto häviää työpaikoilta).

-eläkeiän alarajan nostaminen 63 vuodesta (toisaalta lähellekään tätä ei ole päästy todellisissa eläkkeellesiirtymisissä).

-eläkeiän ylärajan nostaminen 68 vuodesta.

-työttömät turhautuvat, kun ei edes kutsuta haastatteluun (vuokrafirmasta välitetty viesti ohjelmassa: työantajat ilmoittavat jo etukäteen, ettei alle 50- tai 40-vuotiaita kannata tarjota tilaajalle).

-”jokainen lakiesitys on turha” (byrokratia jyllää, kaikki aika menee paperien pyörittelyyn).

-yrityksen perustaminen eli itsensä työllistäminen on liian vaikeaa, liikaa kontrollia (Liian vaikeaa? Meillä perustetaan yli 30 000 yritystä vuositasolla!).

-omasta terveydestä ei pidetä huolta (alkoholiongelmaisia hyssytellään, ollaan liian lihavia, omasta kunnosta ei pidetä huolta).

-työkyvyttömyyseläkkeellä on 200 000 henkeä (2012), joista 76 000 mielenterveyssyistä.

-huono johtaminen.

Tässä ehkä pääosa keskustelussa esille tuoduista teemoista. Mielestäni kaikkien näiden yläpuolella on siis kansakunnan yritysten ja julkisen sektorin kilpailukyky juuri noilla kahdella keskeisellä alueella eli globalisaatiossa ja teknologisessa kehityksessä.

Jos sivuutetaan ”helikopteriperspektiivi” ja keskustellaan em. ruohonjuuritason ongelmista, niin purnaan monista A-studiossa esille otetuista asioista. Tapani ei ole ollut ottaa muita maita Suomen malliksi, koska nämä maat vaihtelevat: ollaan milloin millekin valtiolle kateellisia. Teen nyt poikkeuksen. Tarkastelen Ruotsin parempaa työllisyysastetta (Ruotsi n. 74 prosenttia, Suomi 69 prosenttia). Tuo ero työllistettyinä on noin 200 000 henkeä. Se selittää valtaosan Suomen heikommasta tilanteesta. Työttömyydessä Suomen ja Ruotsin ero vain hiuksen hieno.

A-studion keskustelussa vastustettiin yksimielisesti Ruotsin periaatetta, että ”ensimmäisenä lähtee viimeksi tullut”. Ruotsissa siis suositaan vahvasti kokeneita työntekijöitä.

Keskustelussa käytettiin kyllä korkealentoisia puheenvuoroja työhyvinvoinnista ja hyvästä johtamisesta ja kauhisteltiin, kuinka meillä ikääntyneet lähtevät ensimmäisenä. Mutta silti Ruotsin malli ei kelpaa. Katsottiin, että Ruotsissa ikärasismi kohdistuu nuoriin, josta ei suinkaan ole kysymys. Ruotsin mallissa pyritään tasapainottamaan eri ikäryhmien osuuksia, ei painamaan nuoria alas. Nuoria tulee joka tapauksessa työmarkkinoille. Ruotsin käytäntöä pidetään liian kontrolloivana ja sehän on monille se kaikkein pahin asia: liikaa pykäliä! Entä, jos asioita tarkastellaan tulosten kannalta ja unohdetaan ideologiat ja korkealentoiset, teoreettiset haihattelut?

Ruotsissa 55-64-vuotiailla on yli 10 prosenttia parempi työllisyys kuin Suomessa, johon on varmaan monia muitakin syitä kuin tuo ”ensimmäisenä lähtee viimeksi tullut” -ikäpykälä. Joka tapauksessa en lähtisi tyrmäämään Ruotsin mallia suoralta kädeltä.

Ruotsissa julkisen sektorin osuus työllistyneistä vuonna 2011 oli noin 26 prosenttia (Suomessa 22-23 prosenttia). Olisiko tässä osviitta tulevaisuuteen? Ei käy, sanovat arvostelijat, koska Suomessa ”julkisen sektorin osuus bkt:stä on jo nyt 58 prosenttia”. Tämä on harhaanjohtavaa tietoa. Tosiasiassa julkisyhteisöjen arvonlisäys, so. julkisten palvelujen palkkamenojen osuus on noin 19 prosenttia meidän bruttokansantuotteestamme. Asioita sotketaan keskenään.

Avainasia on mielestäni, että julkisella sektorilla on kyky - ja toivottavasti myös halu - työllistää työmarkkinoilta muutoin syrjäytyviä. Yksityiseltä sektorilta on vaikeaa löytää vetoapua työttömyysongelmaan taantumassa. Yritykset haluavat kuitenkin palkata parhaat päältä. Kun talous kääntyy nousuun löytyy työpaikkoja tietenkin paremmin myös yksityiseltä sektorilta.

Käteen jää siis Ruotsin malli, jossa työllistytään julkiselle sektorille meitä huomattavasti laajemmin ja työpaikoista meitä paljon suurempi osuus on osa-aikaisia. Käsitän niin, että Ruotsissa julkinen sektori toimii korostuneesti joustoelementtinä kansantaloudessa.

Näiden mielestäni varsin konkreettisten asioiden lisäksi en lainkaan vähättele A-studion keskustelussa esitettyjä ehdotuksia.

Mutta vielä asian ytimestä eli kansakunnan selviytymisestä. Meidän on löydettävä keinot tunkeutua globaalien ja teknologiahaasteiden kärkeen. Suuri osa edellä esitetyistä ongelmista katoaa, kun menestystä saadaan teknologialäpimurroista ja globaalit markkinat avautuvat tuotteillemme ja palveluillemme nykyistä paremmin.

Mielestäni Suomessa on tunnistettu oikeat asiat. Nyt tarvitaan onnistumisia käytännössä.

PS/18.2.2014

Sitran hankkeen "Impact investing" tarkoitus on tuoda yksityistä rahaa esimerkiksi työttömyyden vähentämiseen. Tämä olisi uusi lähestymistapa työllisyyskeskusteluun ja voisi laajentaa esittämääni julkisen sektorin roolia. Seurataan hankkeen etenemistä.

Mafian, Yhdysvaltojen ja sosialismin Kuuba

TV1:stä tuli Kuubaa käsittelevä keskinkertainen dokumentti ”Historia: Kuuba - mafian paratiisi” 12.2. 2014. Se kuljetti meidät läpi 1900-luvun alkupuolen kohti vallankumousta 1950-luvun lopulla. Dokumentti oli vahvasti kuubalaisen tulkinnan värjäämä, joten siihen on suhtauduttava tietyllä varauksella. Riveiltä ja rivien välistä kuitenkin paljastui kuubalainen todellisuus viimeisen sadan vuoden ajalta kohtuullisella luotettavuudella.

Pääasiat käsiteltiin oikein. Mafian, CIA:n ja Yhdysvaltain hallituksen yhteistyö Kuuban säilyttämiseksi uskollisena lännelle ja kapitalismille oli dokumentin läpi kulkeva punainen lanka. Kuuba oli kuitenkin paljon muutakin. Siitä tuli eräänlainen rikollisvaltio, jonka kautta kuljetettiin huumausaineita ja jonka pankkien kautta pestiin Yhdysvaloissa tienattuja rikollisia rahoja. Kaikkein tunnetuinta toimintaa olivat kuitenkin rikollisten pyörittämät kasinot. Räikeimmästä päästä oli luonnehdinta Kuubasta ”amerikkalaisten satamabordellina”. Valitettavasti tähän sisältyy suuri totuus.

Fulgencia Batista nousi valtaan vuonna 1952 demokraattisin ja vallankumouksellisin tunnuksin. Näistä ei jäänyt mitään jäljelle, niin korruptoitunut Batista oli. Hän liittyy yhtenä osana Karibian meren väkivaltaisten diktaattorien ketjuun, jossa muut olivat Rafael Trujillo ja Francois Duvalier. Kasinoiden tuotot jakautuivat diktaattori Batistan, mafian sekä heidän liittolaistensa eli kuubalaisen eliitin kesken. Oliko Mafialla todella aikomus perustaa Kuubaan ”rikollisvaltio”? Ehkäpä johtopäätös on liioiteltu. Siitä dokumenttiin saatiin kuitenkin sensaatiota tavoitteleva juoni. Ilman rikollisvaltioleimaakin Kuuban tapahtumat hakevat vertaistaan.

Kuuba varsinkin 1950-luvulla jää esimerkiksi rikollisuuden, laillisen liiketoiminnan ja imperialismin epäpyhästä kolminaisuudesta.

Kuubassa menestyi kaikki uhkapelin muodot hevosista kukkotappeluihin ja kulta- ja timanttikauppaan saakka. Prostituoituja dokumentissa esitettiin olleen 100 000. Samaan aikaan kansa kärsi nälkää. Päävientituotteet sokeri ja tupakka olivat amerikkalaisten suuryritysten hallussa. Viljelmien työntekijät elivät epäinhimillisissä olosuhteissa. USA tuki korruptoitunutta yläluokkaa, joka puolestaan harjoitti yhteistoimintaa Mafian kanssa.

Vähitellen opiskelijat ja kansalaiset nousivat vastarintaan turmeltunutta Batistaa vastaan. Tämä taas johti opposition vastaiseen terroriin, jossa laskettiin kuolleen 20 000 ihmistä. Vuonna 1953 tapahtui Fidel Castron ensimmäinen kumousyritys. Se epäonnistui, mutta samalla Castrosta tuli opposition symboli ja hänen suosionsa kasvoi. Vuonna 1958 uusi yritys tuottikin tulosta. Suuri osa kansalaista oli kypsynyt diktatuuriin ja siirtyi vapaasta tahdostaan Castron puolelle. Batista pakeni maasta ja Mafia menetti kasinonsa ja koko kukoistaneen rikollistoimintansa.

Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja suoritettiin maareformi. Aluksi amerikkalaisille oli epäselvää, missä tarkoituksessa Castro otti vallan haltuunsa. Itse asiassa Castroon suhtauduttiin neutraalilla odotuksella. Amerikkalaiset itsekin olivat saaneet Batistasta tarpeekseen ja tervehtivät Castroa vapauttajana. Vain vuoden sisällä Castro ilmoitti Kuuban kuuluvan sosialistiseen leiriin ja amerikkalaisten vastavallankumoukselliset yritykset käynnistyivät. Kuubalaisten pakolaisten ja CIA:n yhteistyönä suoritettu Sikojen lahden maihinnousu epäonnistui surkeasti keväällä 1961. Castroa ei vastustettu Kuubassa niin kuin vastavallankumoukselliset odottivat, päinvastoin Castron suosio kasvoi.

Todistettavasti CIA yritti murhata Castron yhteistoiminnassa mafian kanssa lukuisia kertoja varsinkin Kennedyn aikana. Kuuban kriisi vei maailman ydinsodan partaalle vuoden 1962 lokakuussa, mutta Castro selvisi tästäkin haasteesta.

Mitä sanoisin dokumentista? Siinä oli valittu keskushenkilöksi mafian ja Yhdysvaltain osuutta Kuuban 1950-luvun alennustilaan tutkinut kuubalainen, mutta amerikkalaisilla tutkijoilla oli myös sijansa dokumentissa. Kaiken kaikkiaan dokumentti oli hiukan sekava kokonaisuus ja varsinkin loppupuolella asioiden läpi harpottiin faktoja yksinkertaistaen.

Mafian osalta - ilmeisesti puutteellisista tiedoista johtuen - esitettiin arvailuja ja ”tietoja”, joita on esitetty muissa yhteyksissä toisenlaisin tulkinnoin. Tärkeää olisi ollut hahmottaa Meyer Lanskyn ohella viimeisen suuren mafiapomon Santo Traficanten osuutta kasinojen omistajana ja hänen osallisuuttaan Castron murhayrityksiin. Kennedyn murhaa ei sentään sekoitettu tähän dokumenttiin.

Kaiken kaikkiaan dokumentti esitti surullisen kuvan 1950-luvun amerikkalaisen kapitalismin korruptoituneimmasta ja turmeltuneimmasta puolesta. ”Vapautta” puolustanut Yhdysvallat sorti tavallisia kuubalaisia yhteistyössä diktatuurin ja rikollisjärjestön kanssa. Enää näin räikeä menettely ei tietenkään onnistuisi, sen verran tiukka on median kritiikki. Mutta onhan meillä Guantanamo…..

Entä Kuuba vallankumouksen jälkeen? Moni sanoo tähän: suo siellä, vetelä täällä. Kuuba on edelleen köyhä maa, mutta suuri syy siihen on amerikkalaisten mielestäni täysin järjetön ja aiheeton kauppasaarto. Se ei hyödytä enää ketään. Kuubasta ei ole vallankumouksen lähteeksi, eikä se muutenkaan uhkaa millään tavalla Yhdysvaltoja. Kylmän sodan kauhukuvat hulluista napinpainajista ovat kaukana takana päin.

Kuuba on pitänyt kiinni sosialismistaan ja kohdellut kaltoin toisinajattelijoita omassa maassaan. Suuret joukot ovat paenneet Floridaan, ainakin ne, joilla oli paljon menetettävää. Osa pakolaisista on hakenut kiistatonta oikeutta parempaan elämään pohjoisesta naapurista. Tämä on tahra, josta Kuuba ei pääse eroon.

Ehkä päällimmäiseksi tunteeksi jää surumielisyys siitä, miksi tällainen historia on ollut mahdollinen viimeisen 100 vuoden ajan. Ikuiseksi arvoitukseksi jää minkälaisen valtion Castro olisi voinut kehittää Kuubasta, jos sosialismin sovellusta olisi voitu kehittää ”vapaasti” Kuubassa. Nyt meillä on nähtävänä korkealaatuinen kuubalainen lääketiede ja koko kansan lukutaito, mutta joissakin länsimaissa totuttuun hyvinvointiin Kuuballa ei ole ollut mitään mahdollisuutta. Kuubasta on kehittynyt yksi sosialismin harvoista ulkomuseoista.

Sosialismiin orientoituneet kuubalaiset voisivat sanoa tähän, että ei ole ollut tarkoitustakaan sortua länsimaiseen hapatukseen. Castro taisi joskus finanssikriisin ollessa pahimmillaan sanoa jotenkin niin, että ennen Kuuba oli koko maailman kasino, nyt koko Kuuban ulkopuolinen maailma on kasino.

Amerikkalaiset halusivat Kuubasta paratiisisaaren omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, rikolliset halusivat ainakin teoriassa oikean rikollisvaltion ja Fidel Castro sosialistisen mallivaltion. Historia on joskus niin selittämätön, niin absurdi, että ainakin minulta loppuvat keinot sen erittelemiseen.

Ehkä siihen tarvitaan Luis Aguilen laulun sanoja kaipuusta Kuubaan: ”Cuando sali de Cuba” tai Jose Martin ”virallista” sanoitusta Guantanamerasta.

Mieleltään haavoittuneet

”Murtuneet mielet” -teos perustuu Ville Kivimäen väitöskirjaan ”Battled Nerves: Finnish Soldiers´ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941- 44”, joka käsittelee talvi- ja varsinkin jatkosodassa koettuja psyyken murtumisia. Sotaa ei ole juurikaan käsitelty Suomessa tästä näkökulmasta. Siksi teos on tärkeää tutkimusta vähän puhutusta aiheesta.

On selvää, että sodan aikana ja sen jälkeen pyrittiin vaikenemaan vähemmän sankarillista tapahtumista, vaikka hermojen menetykset olivat tuiki tavallisia ja koskivat tuhansia sotilaita. Liioin sotilaiden henkisiä murtumisia ei voi pitää yllättävinä, niin koville rintamamiehet joutuivat.

Selvästikään Suomen armeija ei ollut varautunut psyykkisesti vaurioituneiden tulvaan. Erityisen paljon tapauksia tuli ilmi hyökkäyssodan aikana syksyllä 1941 ja sodan loppuvaiheessa kesällä 1944. Tämä on ymmärrettävää, koska hyökkääjän tappiot hyvin puolustautuvaa, sitkeää vihollista vastaan nousevat tunnetusti korkealle. Isot tappiot (8000 miestä ) elokuussa 1941 koettelivat miesten kestävyyttä.

Samoin kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton infernaalinen suurhyökkäys osoittautui lamaannuttavaksi kokemukseksi monelle sotilaalle.

Kirjassa tarkastellaan kiintoisasti psyykkisen romahtamisen syitä. On helppoa ymmärtää, että kun on kokenut kerran tai pari läheltä piti tilanteen, psyyke kuormittuu. Monien psyykkisesti järkkyneiden taustalla oli talvisodassa koettu haavoittuminen ja vaikka tuo haavoittuminen ei välittömästi aiheuttanutkaan psyykkistä reaktiota jäi se kaivertamaan mieleen ja uuden järkytyksen tullessa jatkosodassa johti psyyken murtumiseen.

Minusta tämä on hyvin oireellinen ja terävä havainto: ihmisen psyyke toimii ikään kuin viiveellä. Muistikuvat haavoittumisesta ja siihen johtaneesta tilanteesta palaavat mieleen ja lamaannuttavat toimintakyvyn. Yhtä analyyttinen havainto on, että jollain toisella sotilaalla vastaavaa reaktiota ei tapahdu. Psyyken toimintamekanismi vaihtelee tavattomasti.

Yleensäkin kirjasta syntyy käsitys, että sodan jatkuminen ”loputtomiin” söi miestä. Tavallaan katkeamispiste odotti ajankohtaa, jolloin mitta oli täynnä. Monissa tapauksissa esimerkiksi kranaatin räjähtäminen lähellä – vaikkapa aiheuttaessaan hetkellisen tajunnan menetyksen - saattoi toimia laukaisevana tekijänä psyyken romahtamiseen. Kun mieli järkkyy perusteellisesti ei se parane sillä, että mies palautetaan etulinjaan. Näin kuitenkin usein meneteltiin varsinkin sodan alussa, ennen kuin kokemus kasvoi.

Oma lukunsa ovat rajatapaukset, jossa poistuminen rivistä tapahtui hetkellisesti tai hermojen pettäminen oli tilapäistä laadultaan. Näissä tapauksissa mies pyrittiin palauttamaan takasin joukko-osastoihin.

Kaiken kaikkiaan lääketieteen taso ei ollut läheskään riittävä arviomaan miesten henkistä kuntoa. Tapahtui karkeita virheitä, joissa taistelukyvytön mies palautetiin rintamalle ilman riittäviä perusteita.

Monet järkkyneet toimivat avustavissa tehtävissä tai palautettiin kotikuntaansa, koska sielläkin oli erilaisia tehtäviä tarjolla. Kirjassa tarkastellaan runsain esimerkkitapauksin hermonsa menettäneitä eli ns. ”tärähtäneitä”. Tämä tuo kliiniseen kerrontaan verrattuna toden tunnun sattuneisiin tapauksiin.

Oli toki muitakin tilanteita, joissa sodan jatkaminen monen mielestä ei ollut perusteltua. Sadat miehet kieltäytyivät jatkamasta, kun vanha raja ylitettiin ja alkoi huonosti miehille perusteltu valloitussota Saksan aseiden rinnalla.

Psyyken ongelmat, karkuruus eri syistä ja sotaväsymys yhtyivät monessa tapauksessa oireyhtymäksi, jota ei pystytty selvittämään. Keinot, joita sovellettiin olivat yksioikoisia ja summittaisia. Rintamalääkäreillä ei ollut tarvittavaa psykiatrista osaamista. Nuoret upseerit ymmärsivät usein paremmin tavallisten sotilaiden tilaa. On ymmärrettävää, että upseerin tai aliupseerin näkökulmasta sotilas, josta ei ollut hyötyä tai joka oli jopa itselleen tai tovereilleen vaaraksi pitikin saattaa pois rintamalta.

Mutta eivät ainoastaan suuria miestappioita aiheuttaneet hyökkäyssodan vaiheet olleet psyykkisesti vaikeita. Myös jäytävä asemasota jatkuessaan vuosia (1941 vuoden lopulta pitkälle vuoteen 1944) aiheutti runsaasti – itse asiassa hyvin runsaasti – psyyken kuormitusta ja romahduksia. Kirjassa pannaan merkille aivan oikein, että psyykkiset vammat tulivat monesti esille uuvuttavassa asemasodan mitään tekemättömyydessä.

Tuon ajan psykiatrit etsivät syitä henkisiin häiriöihin välittömästi edeltävistä tapahtumista. Ihmisen psyyke toimii paljon pidemmällä aikajänteellä kokemuksia taltioivasti. Oma lukunsa ovat sodan jälkeen mielenterveyden vaurioista kärsineet miehet, joka jos mikä osoittaa, että sodan jäljet ovat pitkät.

Hyvin tuhoisaa moraalille ja henkiselle kunnolle oli sotaväsymys. Psyykettä rasitti jatkuva loppumattomalta tuntuva rintamalla olo. Pettymykset ja turhautumiset ahdistivat monien mieltä niin, että itsemurhat lisääntyivät aina kevääseen 1944 saakka.

Psyyken ongelmat rasittivat yleensä enemmän vanhempia ikäluokkia kuin nuoria, joilla ei ollut vielä perhettä. Vanhempia vaivasi huoli perheen pärjäämisestä ja miten sitten kävisi, jos rintamalta ei palata.

Sodan kuluessa toki opittiin oikeita toimintatapoja. Niinpä vaikeasti sairastuneita ei viety sodan kestäessä enää lähelle rintamaa edes avustaviin tehtäviin, vaan työyksiköitä perustettiin kauas rintaman taakse.

Monista periaatteista jouduttiin kuitenkin luopumaan sodan loppuvaiheessa, kun sodan uhrimäärä nousi. Rintamalle jouduttiin palauttamaan myös puolikuntoisia sotilaita.

Ville Kivimäki käsittelee kymmenillä sivuilla suomalaisen sotapsykiatrian tilaa ja luonnetta. Psykiatreihin oli iskostunut lähinnä saksalaisten vaikutuksesta halu leimata sodan aiheuttamat psyyken vammat ”sielusyntyisiksi”, ts. ei fyysisiksi. Tällä pyrittiin todistamaan, että psyyken vammat osoittivat henkilön olevan heikkohermoinen (henkiseltä rakenteeltaan heikko) tai ”vähä-älyinen”. Vain harva tapaus, mikä ei näkynyt fyysisenä haavoittumisena, oli kelvollinen selitys rintamalta poistumiseen. Fyysinen aivovamma oli kunniallinen sotavamma! Psykiatrisia potilaita piti välttää nimeämästä sotainvalideiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisesta sotapsykiatriasta syntyy jokseenkin vastenmielinen kuva. Hoitokeinot olivat kokeellisia, rankkoja ja epäeettisiä. Käytössä olivat ns. shokkihoidot. Insuliini-, Cardiazol- ja sähköshokit muodostivat keskeisen shokkihoitovalikoiman (kohdistettiin useisiin tuhansiin potilaisiin). Jää vaikutelma, että tavoitteena oli ensi sijassa potilaiden henkisen vastarinnan nujertaminen.

”Murtuneet mielet” tarjoaa monipuolisen erittelyn psyykeen ongelmista ja niiden käsittelystä sodan aikana myös lääketieteen ulkopuolelta. Rivisotilaiden keskinäisistä henkisten paineiden käsittelystä annetaan valaiseva kuva. Miesten rintamatoveruuden ja henkisen kestokyvyn yhteys näyttää dramaattisen selvältä. Joukkuehenki sodassa koettuna antaa varmaan osviittoja sille, mihin toimiva joukkuepelaaminen yrityselämässä tai urheilussakin perustuu.

Kirjan lopussa on tiivistetysti käyty läpi sodan aikana käytössä olleet diagnoosit. Jokainen voi lukemansa perusteella päätellä, millä tasolla diagnoosit tuohon aikaan olivat. Ja paljon diagnosoituja olikin: jatkosodan aikana 15 700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon.

Ainutlaatuinen kansakunta?

Yhdysvaltain historiaa tarkasteltaessa ei voida ohittaa käsitettä ekseptionalismi (exceptionalism). Termi voidaan kääntää poikkeuksellisuudeksi, mutta ehkä on parempi puhua ainutlaatuisuudesta (uniqueness).

Tässä termillä tarkoitetaan jonkin kansakunnan ainutlaatuisuutta muihin kansakuntiin nähden. Olen käsitellyt osin tätä aihetta arvioidessani Arthur Goldwagin kirjaa ”The New Hate”. Silloin lähestymiskulmana olivat vihapuheet Yhdysvalloissa. Ja toden totta puhuminen ainutlaatuisuudesta johtaa helposti vihapuheisin ainutlaatuisuuden kyseenalaistavia kohtaan. Eihän ainutlaatuisuutta kannattava voi hyväksyä ketään tai mitään rinnalleen. Perustan faktat Peter Beinartin artikkeliin tuoreessa Atlantic-aikakauslehdessä. Johtopäätökset ovat omiani.

Historiassa on esimerkkejä ainulaatuisina itseään pitäneistä kansakunnista. Näitä ovat olleet esimerkiksi Saksa ja Japani. Tuorein esimerkki on Yhdysvallat, tosin senkin ainulaatuisuuden historia ulottuu kansakunnan perustajaisiin saakka. Alexis de Tocqueville määritti jo 1800-luvulla amerikkalaisuuden joksikin poikkeavaksi kirjassaan ”Demokratia Amerikassa”.

Ketkä sitten edelleen tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta.

Ekseptionalismin attribuutteina nykyinen konservatismi käyttää Beinertin mukaan kolmea määritettä: usko organisoituun uskonnollisuuteen, usko, että Amerikalla on erityinen tehtävä vapauden sanoman levittämisessä koko maailmalle ja usko luokattomaan yhteiskuntaan, missä hallituksen valta on rajoitettu, ja jossa vallitsee vapaa yrittäjyys.

Nämä arvot eivät kuitenkaan enää merkitse monille nuorille amerikkalaisille samaa kuin vanhemmille sukupolville. Suoraan sanoen monet alle 30-vuotiaat kokevat ne eurooppalaisten tavoin väljähtäneiksi muistoiksi Amerikan suurilta päiviltä.

Amerikkalaisen ainoalaatuisuuden nimiin vannovat konservatiivit ovat pistäneet käsitteen hapertumisen Barack Obaman piikkiin. Beinart aivan oikein torjuu tämän väitteen helposti.

Obamaa syytetään sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan seurataan pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainoalaatuisuuden oletus, olisi hän saanut synninpäästön, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: Obamalta olisi haluttu kieltää koko käsitteen käyttö.

Beinart osoittaa konkreettisesti, miten tilanne on muuttunut. Niiden amerikkalaisten määrä, jotka kieltävät uskonnollisen henkilökohtaisen kytköksen on noussut vuoden 1972 viidestä prosentista tämän hetken 20 prosenttiin. Alle 30-vuotiailla tuo asenne on nykyisin joka kolmannella. Varsinkin nuorten amerikkalaisten kanta on lähestynyt eurooppalaisten vastaavaa. Beinart tosin selittää, että kysymys ei ole ensisijaisesti uskonnon vastaisuudesta, vaan kirkon vastaisuudesta.

Sitten Beinart viittaa hyvin oireelliseen asiaan nykyajan Yhdysvalloissa. Kun ennen suhtautuminen uskontoon ei erotellut liberaaleja ja konservatiiveja, on tilanne kääntynyt sellaiseksi, että uskonnollinen oikeisto (Religious Right) on ominut uskonnollisen oikeamielisyyden sanoman itselleen. Äärioikeisto on jopa pyrkinyt kieltämään liberaaleilta uskonnollisen viiteyhteyden.

Amerikkalaisen polarisoitumisen eräs haara on selvästikin uskontoon liittyvää perua.

Toinen äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.

Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa. Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.

Yksi syy muuttuneisiin asenteisiin on latinojen määrän kasvu suhteessa kantaväestöön. Nuorille latinoille yltiöisänmaallisuus on vierasta. George Bush nuoremman aggressiiviset kannat olivat myös vastenmielisiä monille nuorille amerikkalaisille. Myös Amerikan asemaa koskevissa kysymyksissä Obaman syyttely on harhaanjohtavaa. Nuoret ovat jo ennen Obaman presidenttiyttä omaksuneet kriittisiä kantoja Yhdysvaltojen kaikkivoipaisuutta kohtaan.

Kolmas konservatiivien korostama asia on luokka-ajattelun merkityksettömyys Yhdysvalloissa. Sitä, ettei Yhdysvallat omaksunut sosialismia pidetään amerikkalaisen elämänmuodon ansiona: amerikkalaiset nuoret eivät jääneet vauraudessa vanhempiensa tasolle, vaan pyrkivät ja onnistuivat pääsemään parempaan (proletariaatti rikastui, vallankumous estyi!). Konservatiivit pitävät Yhdysvaltoja sosiaalisen liikkuvuuden mallimaana.

Nyt on pystytty osoittamaan, että amerikkalaisten väitetty pystyvyys sosiaaliseen nousuun on nykyisessä tilanteessa myytti (johon tosin moni vanhemman polven amerikkalainen yhä uskoo). Nuoret ovat Yhdysvalloissakin omaksuneet eurooppalaista ajatusmaailmaa: keskiluokkainen elämäntapa ei ole enää itsestään selvä (ei ole ollut sitä pitkään aikaan), sosiaalinen nousu on vaikeutunut. Nuoret ovat keskimäärin vähemmän koulutettuja kuin edellinen sukupolvi. Monet amerikkalaiset nuoret haluaisivat yhteiskunnan laajempaa panosta palvelujen tuottamisessa. Konservatiivit taas sysäävät itselleen vastenmielisen yhteiskunnan roolin kasvattamisen Obaman vastuulle (terveydenhuoltouudistus!). Jälleen näytöt ovat vähissä.

Sosiaalisten luokkien väliset erot ovat kasvaneet USA:ssa. Rikkaat ovat rikastuneet ja keskiluokka on köyhtynyt. Tätä ei voi kieltää kukaan, niin räikeitä ovat faktat. Kehitys alkoi Reaganin kaudella ja jatkui George Bush nuoremman kaudella. Muutokset tapahtuivat suurelta osin veropolitiikan keinoin: rikkaiden veroprosentteja pudotettiin dramaattisesti. Toki teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat myös lisänneet tuloeroja.

Ei ihme, että poliittinen taistelu Yhdysvalloissa on kiertynyt osittain käsitteen luokkataistelu (class warfare) ympärille.

Yhteenvetona voisi sanoa, että ideologia (Beinert tosin puhuu politiikasta) määrittää konservatiivien ja äärikonservatiivien suhtautumisen edellä mainittuihin kolmeen arvoon. Nuoret kokevat nämä oikeistoideologiset asenteet vastenmielisiksi.

Monet amerikkalaiset pitävät käsitykseni mukaan hurskasteluna monen konservatiivin oikeamielisinä kokemia arvoja, kuten muiden opastamista kohti amerikkalaistyyppistä vapautta. Myöskään amerikkalainen kaksinaismoralismi ei herätä luottamusta nuorten keskuudessa. Miten opettaa muita, kun oma uskottavuus horjahtelee.

Eurooppalaisen mielestä moinen kansallisen ainutlaatuisuuden ylistys voi toimia vanhalla mantereella vain joissakin äärioikeiston marginaaliryhmissä, jotka ovat usein – omasta mielestään - isänmaan asialla. Näiden marginaaliryhmien kritiikki kohdistuu nykyajan poliittisen järjestelmän väitettyä mädäntyneisyyttä vastaan. Ääriryhmien uskottavuus on kuitenkin ollut vähissä ehkä aivan viime aikoja lukuun ottamatta.

Onko Suomessa koskaan ollut edellä kuvatun kaltaista ekseptionalismia?

En oikein jaksa uskoa, että Suomessa ajateltaisiin Suomea vertaansa vailla olevana kansakuntana, ja hyvä niin. Korkeintaan 1920-luvulla ja 1930-luvun ja 1940-luvun alussa saattoi esiintyä yltiöpäistä äärinationalistista ”ekseptionalismia”, so. korostetiin Suomen erinomaisuutta ulkoista vihollista vastaan sotaisin ääri-ilmauksin.

Tarvitsemme kuitenkin tänä päivänä kansakunnan parhaita piirteitä selviytyäksemme päälle kaatuvista haasteista. Mitkä olisivat meidän vahvuutemme tulevissa globaaleissa selviytymistaisteluissa?

Minä ajattelisin seuraavia ”suomalaisuuksia” (mutta en ainutlaatuisuuksia):

1) Luokka-ajattelun puuttuminen, laaja kaikki kansanryhmät läpäisevä sivistystyö ja sosiaalinen koheesio.

2) Sitkeys, sisu ja periksiantamattomuus positiivisessa mielessä.

3) Käytännöllinen, yksilöistä lähtevä terve järki ja kekseliäisyys.

Vai teenkö saman arviointivirheen kuin vanhoilliset amerikkalaiset?

PS

Amerikkalaisen konservatismin olemuksesta ja ulottuvuuksista lisää blogikuvassani ”Movement Conservatism kuvana”.