Fakta, valhe, paniikki, hysteria……

Tapaus Airiston Helmi on herättänyt valtavaa huomiota viime päivinä. Enemmän kuin itse tapahtuman yksityiskohdat minua kiinnostaa mekanismi, jolla synnytetään sensaatiota ja aiheutetaan huolta, hysteriaa ja paniikkia.

Tietenkin median tehtäviin sananvapauden vallitessa kuuluu vapaa tiedonvälitys, vaikka joukossa saattaakin olla spekulaatioita. Vastuunsa kantava media kuitenkin karsii epävarmimmat ja spekulatiivisimmat tiedot pois uutisoinnistaan.

Oma tietämykseni Airiston Helmi -tapauksesta on mediatietojen varassa (tai pikemminkin niistä vedettyjen päätelmien varassa). Joudun ottamaan tämän huomioon kirjoittaessani. Mistäpä minä tietäisin, mistä viime kädessä on kysymys. Siksi yritän pysyä siinä, mitä tiedetään.

Minkään tahon ei kannata kiirehtiä asioiden edelle. Spekulaatioilla voidaan aiheuttaa melkoista vahinkoa kansalaiskeskustelussa. Kun suurin osa netin kannanotoista tapahtuu nimimerkin suojissa, on kirjoittaja tosiasiassa vastuista vapaa. Lisäksi on otettava huomioon erilaiset trolli-ilmiöt: asioihin voidaan vaikuttaa tarkoitushakuisesti nettipalstoilla harhauttamalla julkista keskustelua.

Peräänkuuluttaisin median vastuuta. Kyllä esimerkiksi Helsingin Sanomien Airiston Helmelle uhraamat 13 sivua neljässä päivässä ovat huikea tapahtumalle osoitettu huomio. Voidaanko tätä perustella pelkästään lukijoiden tiedon tarpeella, vai onko mukana halua herättää huolta ihmisissä, jotta he olisivat alttiimpia esimerkiksi turvallisuuspoliittisen linjan muutokselle Helsingin Sanomien haluamaan suuntaan?

Erikseen ovat sitten iltalehtityyppiset aviisit. Sanoma konsernissa näyttää työnjako järjestyvän niin, että Helsingin Sanomat kirjoitta asioista vähän maltillisemmin kuin Ilta-Sanomat. Ilta-Sanomissa spekulaatiot viettävät riemujuhliaan. Mitään kiveä ei jätetä kääntämättä, jotta lehteä myytäisiin maksimaalisesti. Oikein pahaa teki lukea Airiston Helmi -tapauksessa spekulaatiorummutusta. Kaikki oli pöydällä aina Ahvenanmaan valtausta myöten: kysymys kuului, kuka ehtii ensin? Myös Medvedevin ja Sipilän lehdistötilaisuus uutisoitiin epämiellyttävän negatiivisessa sävyssä sivuuttaen kaikki Suomen ja Venäjän väliset positiiviset asiat ajanhukkana.

Ns. asiantuntijat ovat luku sinänsä. Jos sattuu olemaan tavallista reippaammin kantaa ottava asiantuntija saa odottaa melkein mitä tahansa ”analyysiä”. Asiantuntija voi esiintyä myös anonyymina halutessaan olla tavallista railakkaampi arvauksissaan. Sehän tässä onkin epämiellyttävää, että tarkemmin asioita seuraava lukija huomaa pian, että asiantuntija käyttää ilmaisuja liian rempseästi. ”Asiantuntija” on taikasana, jonka taakse kätkeytyy usein kaikkien selkeimmät ohilaukaukset.

Kannattaa kiinnittää huomiota viranomaisten toimintaan. Meilläkin luottamus viranomaisiin on heikentynyt, mutta ei läheskään siinä määrin kuin monissa muissa maissa. On onni, että meillä on pääsääntöisesti viranomaisluottamus säilynyt. Airiston Helmi -tapauksessa mielestäni viranomaiset ovat hyvin rajanneet tutkimukset faktojen varaan, ei yhtään enempään. Supon mukana olo tutkimuksissa on vain eduksi.

Myös useimmille johtaville poliitikoille annan synninpäästön. Useimmat ovat käsittäneet, että nyt ei ole oikea hetki levittää jostain huhumyllystä kuultuja väitteitä. On selvää, että jotkut haluavat profiloitua ”totuudenkertojiksi”, voidakseen joskus sanoa: ”mitä minä sanoin”.

Meillä on kuitenkin sellaisiakin kansanedustajia, jotka aivan oikein ovat kiinnittäneet yleisellä tasolla huomiota ulkomaalaisomistukseen turvallisuuspoliittisista näkökohdista lähtien. Tällä ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tekemistä Airiston Helmen kanssa.

Valtionjohto on hyvin ymmärtänyt vastuunsa ja on ollut erityisen varovainen kannanotoissaan, mikä on esimerkillistä: nyt ei ole syytä herättää huolta kansalaisissa, kun näytöt puuttuvat. Rahanpesusyytökset ja kirjanpitorikokset ovat sitten erikseen. Niiden tutkiminen vaikuttaa erittäin perustellulta. Vasta kun aineisto on perattu, on mahdollista nähdä – jos silloinkaan – mistä oli kysymys.

Viimeisenä ryhmänä ovat tavalliset nettikirjoittajat, jotka nimellä tai nimimerkillä ovat avanneet sanaisen arkkunsa. Kommentit on laadittu usein suurten tunteiden vallassa. Medvedev leimasi – tietämättä nettikirjoittelun luonnetta - uskaliaimmat väitteet helikopterien maahanlaskupaikoista vainoharhaisiksi. Moni sanoo tähänkin: valehtelee se kuitenkin.

Onneksi nettikirjoitteluun sisältyy myös vastuuntuntoisten kansalaisten maltillisia kannanottoja, jotka saavat uskomaan, että yleissivistys on vielä vahvoilla Suomessa.

PS

Hesarin artikkelissa ”Airiston oppi: Venäjältä puuttuu sotadoktriini” 28.9.2018 asetetaan aivan oikein kyseenalaiseksi ”sotastrategiset” helikopterien laskeutumispaikat, jotka on merkitty oikein värillä, että ne huomataan sekä Moskovassa että Helsingissä. Medvedeviä nauratti pääministerien tiedotustilaisuudessa varmaan osin senkin takia, että he osaavat tehdä nämä asiat hieman taitavammin, kuin mitä jotkut suomalaiset kuumakallet luulevat.

HS:n artikkelissa puhutaan venäläisistä ”poliittisista yrittäjistä”, joiden arvellaan pyrkivän Kremlin suosioon tekemällä enemmän tai vähemmän oma-aloitteisesti ”hyviä palveluja” Venäjän johdolle. Ihan kaikkea se Putinkaan ei ehdi kontrolloimaan. Tässä voi olla jotain perää joissakin julkisuudessa olleissa tapauksissa, mutta tätäkään linjaa en lähtisi ilman vähäisimpiäkään todisteita etenemään Airiston Helmi -tapauksessa.

Vihan sanansaattajat

Saska Saarikoski kirjoitti hyvän kolumnin Helsingin Sanomiin 23.9.2018: ”Amerikkalaiset eivät osaa lopettaa vihaamista”. Hän viittaa meneillään oleviin vihakampanjoihin Yhdysvalloissa sikäläisen vasemmiston ja oikeiston kesken. Saarikoski on oheisen kirjoituksen imponoija, mutta tekstistä vastaan tietenkin itse.

Vihaa on toki ollut ennenkin. Esimerkkejä amerikkalaisten yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vihaisuudesta voidaan poimia runsaasti lähihistoriasta, aiheuttajina esimerkiksi Vietnamin sota sekä Richard Nixoniin, Bill Clintoniin ja Barack Obamaan liittyvät pelot ja inhot. Näiden jälkeen amerikkalainen polarisaatio on kiihtynyt. Sen ilmiasua voisi sanoa vihaksi, jota tunnetaan vastakkaiseksi koettua osapuolta kohtaan.

Nykyisin tunnetun vihan alkulähteiltä voidaan poimia Lyndon B. Johnsonin 1960-luvulla läpiviemät kansalaisoikeuslait ja taistelu köyhyyttä vastaan (”War on Poverty”), jotka herättivät ristiriitaisia tunteita. Johnson hyvää tarkoittaen aiheutti paljon mielipahaa konservatiivipiireille suomalla mustille liikkumatilaa yhteiskunnassa. Tämä suututti valkoisen enemmistön tai pikemminkin sen oikeistolaisimman osan. Ja silloin puhutaan jo miljoonista ihmisistä.

Oikeastaan em. teemat ovat kulkeneet yllä mainittujen henkilöiden ja tapahtumien kautta punaisena lankana läpi koko nykyhistorian. Nykyvihassa on menneen raskas painolasti mukana!

Viha ei ole mikään irrationaalinen käsite. Jos erittelen omaa näkemystäni, niin ensimmäisenä vihan aiheuttajana tulee mieleen voimattomuuden tunne. Olisi suuri halu muuttaa yhteiskuntaa, mutta tarvittava voima puuttuu, sillä vastassa on valtava talouden ja eri elinkeinojen sekä sotilaiden lobbauskoneisto. Jäljelle jää vain raivon puhkuminen ulos tilaisuuden tullen. Tähän tarvitaan tulkkeja, joina toimivat etevät kansalaisten manipuloijat.

Se, että muutosta ei saada aikaan johtaa kahteen osin erisuuntaiseen jatkoajatukseen. Ensinnäkin liberaali demokratia on kriisissä. Se on tunnustettava tosiasia. Periaatteessa kaikki on kunnossa, vaalit pidetään ja sananvapaus vallitsee. Ongelma on, että muutoshalun ääni ei kovasta volyymista huolimatta kuulu.

Amerikkalaiset poliitikot ovat kehittäneet keinon, jolla heidän äänensä kuuluu. Otetaan esimerkiksi vasemmiston Bernie Sanders. Kun kuuntelin hänen vaalikampanjaansa demokraattien presidenttiehdokkuudesta hän toisti toistamasta päästyään samoja teemoja puheesta puheeseen , paikkakunnasta toiseen. Hänen oli pakko, sillä muutoin sanoma ei olisi iskostunut perille. Suomalaisesta näkökulmasta syntyi omituinen pakkosyöttämisen tunne, vaikka sanoma sinänsä on aivan kelvollista muutoksen hakemista.

Tietenkin poliittiset vastustajat toistivat vastaavasti omia iskulauseitaan. Ja polarisaatio jyrkkeni.

Toinen muutoksen este koskee erimielisyyttä muutoksen suunnasta. Karkeasti ottaen kansakunta on jakautunut kahtia. Molemmat osapuolet haluavat muutosta omaan suuntaansa. Pattitilanne ei anna mahdollisuutta antaa periksi.

Syvimmällä ihmisessä ovat arvot ja ideologiat. Tarpeeksi voimakkaina nämä menevät kirkkaasti tiedon ja järkiperäisen ajattelun edelle. Yhdysvalloissa on nähtävissä, että kannatusta saavat sellaiset konservatiivi- ja oikeistotahot, jotka näyttäisivät toimivan tosipaikan tullen kannattajiaan vastaan!

:::::::::::::::

Löytyykö kauempaa historiasta ratkaisua vihaisuuden synnylle? Yritän hakea yhden punaisen langan pään.

Uskonnollista syrjintää tai vainoja kokeneet eurooppalaiset pakenivat aikoinaan vanhalta mantereelta Amerikan mantereen vapaampiin oloihin. Olivatko he uskonnonvapauden kannalla niin kuin pinnalta olisi voinut päätellä. Ei suinkaan, he vain halusivat pitää kiinni omasta uskontokunnastaan viimeisen saakka. Niinpä he linnoittautuivat oman uskontonsa taakse muita vieroksuen myös Yhdysvalloissa. Tästä asennemaailmasta voisi ajatella olevan heijastusvaikutuksia nykypäivään.

Usko amerikkalaiseen unelmaan on kärsinyt haaksirikon, kun suuri osa kansalaisista ei pysty saavuttamaan sitä. Liberaaleilla on vahva myötätunto heikompiosaisia kohtaan – rikkaillakin liberaaleilla – mutta omantunnon tuska ei pääsen realisoitumaan läheskään täysipainoisesti, sillä osa oikean reunan kulkijoista on sitä mieltä, että jokainen on ”oman onnensa seppä”. He ovat nimenneet kirjailija Ayn Randin ”asianajajakseen”, joka pääteoksessaan korostaa pienen eliitin oikeuksia. Aikuisten satua muistuttavassa tarinassa ahkerat ja muita etevämmät ihmiset vetäytyvät luvattuun maahan putipuhtaan kapitalismin pariin. Näinkö se on käsitettävä? Rand on hyödyllinen palvelija eliitille, koska tekee kirjoillaan likaisen työn kannattajiensa puolesta: kenenkään ei tarvitse yli kohtuuden tuoda esille oman rikastumisensa pakkomiellettä.

Bernie Sanders kirjassaan ”Mahdollisuuksien maa” (2016) kajoaa oleelliseen kysymykseen eli tuloeroihin, jotka ovat synnyttäneet vihaisuutta. Rikkain prosentti amerikkalaisista tienasi 1920-luvulla - edellisellä laissez faire kaudella - peräti 25 prosenttia kokonaistuloista. Sittemmin kehittynyt amerikkalainen versio hyvinvointiyhteiskunnasta tasasi eroja 1960-luvulle tultaessa siten, että rikkaimman prosentin osuus putosi alle 10 prosentin. Sen jälkeen osuus on noussut jälleen 20 prosentin tasolle. Trumpin veronkevennysten vaikutukset rikkaille jäävät nähtäväksi. Kannattaa huomioida, että rikkaimmasta prosentista 75-80 prosenttia kuuluu rikkaimpaan puoleen prosenttiin.

Vastaavasti aikajaksolla 1947-1973 palkat nousivat sitä nopeammin, mitä pienipalkkaisimmista ihmisistä oli kysymys! Kaiken kaikkiaan keskiluokka laajeni valtavasti ja Yhdysvallat näytti siltä, mikä kuva meillä siitä on ollutkin. Sen jälkeen muutos on ollut dramaattinen. Bernie Sandersin mukaan kokopäivätyötä tekevien yhdysvaltalaismiesten reaaliset mediaanitulot ovat 2144 dollaria pienemmät kuin 43 vuotta sitten! Viimeisen vuosikymmenen aikana kaiken kaikkiaan 81 prosenttia maan kotitalouksista on kohdannut tulokehityksen pysähtymisen tai laskun! Ei ihme, että kansalaiset ovat tyytymättömiä ja suuttumuksen merkkejä on näkyvissä. Kuva täydentyy sillä, että negatiivisen palkkakehityksen lisäksi työpäivät ovat pitkiä ja lomat lyhyitä.

Kuinka suuri osa vihaisuudesta selittyy sillä, että on vauraus on kovemman taistelun takana tänä päivänä kuin kultaisina päivinä, vaikka elämä muuten on helpottunut?

Sanders ottaa esille mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaisten vihaisuuteen, toivottomuuteen ja pelkoon: amerikkalaiset ovat vihaisia, koska he ovat hyvin huolissaan lastensa tulevaisuudesta. Monien lasten elintaso tulee olemaan alempi kuin heidän vanhempiensa. Luulenpa, että meillä Suomessakin vähitellen herätään tähän ilmiöön.

:::::::::::::::::::::::

Donald Trump on vihan sanansaattaja. Hän ilmaisee suorasukaisesti inhonsa kohteen. Hän saattaa muuttaa mieltään – epätasapainoinen kun on – vuorokauden sisällä. Tässä on yksi ongelma: Trumpin vihaisuus on epäjohdonmukaista. Viha kohdistuu koleerisen luonteenlaadun seurauksena melko sattumanvaraisen tuntuisesti eri ihmisiin ja asioihin. Hän tekee yhteiskuntaan juurtuneesta polarisoivasta vihasta entistä sotkuisempaa. Asemansa puolesta hän aiheuttaa ”pelkopolarisaation”: vastustajien kanta on muuttunut vihasta inhoksi ja kannattajien on pakko kannattaa Trumpia oman etunsa vuoksi, vaikka eivät pitäisikään miehestä.

Demokratia näyttää ainakin näennäisesti pettäneen kannattajansa. Vaikuttamismahdollisuus demokraattisen päätöksentekokoneisto kautta on heikentynyt. Äänestämättä jättäminen on mielipiteenilmaus järjestelmää kohtaan. Vaaleista vaaleihin osallistuminen on jäänyt alhaiselle tasolle. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset pudokkaat hakevat epätoivon hetkellä apua jopa aiemmista poliittisista vastustajista. Vauraiden talouksien puolestapuhujat ovatkin yhtäkkiä köyhien ystäviä - siis teoriassa.

Nykyaikainen kaiken jakava ja pirstova kehitys luo edellytyksiä jatkuvalle vihanpidolle: aseet, uskonto, poliisi, seksiaddiktit, sosialistit, kapitalistit, vasemmistoliberaalit, oikeistokonservatiivit, viihteen jumalat, vaalit, rikollisuus, lahjonta, toteutumaton onnellisuuden tavoittelu, unelmien ja todellisuuden ristiriita ovat kaikki elementtejä vihanpidossa.

Tunnevaltaisuus on ristiriitojen synnyssä tavattoman vaikuttava elementti. Kysymys on tahtojen taistelusta, jossa vaikuttaminen tapahtuu syvällä tunteiden tasolla. Traumat ja turhautumiset on kehittyneet vähitellen. Niitä ei voida liittää yhteen ihmiseen tai johonkin tapahtumaan. Kysymys on itseään toteuttavasta kierteestä.

Se, mistä poliitikkoja syytetään on ihmisissä itsessään. Paha ulkoistetaan poliitikkoihin, jotta saataisiin omalle mielelle rauha. Saska Saarikosken lainaama Washington Post on oikeassa: ihmiset haluavat kompromisseja, mutta rakastavat vihata niitä.

Trump katsoo, että muut ovat imemässä Yhdysvaltoja kuiviin. Iskulause kuuluu nyt: Amerikka ensin. Tilanne on täysin muuttunut 50 vuoden takaisesta: toisen maailmansodan jälkeen Marshall-avun tarkoituksena oli itse asiassa sitoa Eurooppa Yhdysvaltoihin. Apu käsitettiin sijoitukseksi, jonka avulla amerikkalaisten tuotteiden markkinointi avautui. Nyt ”ulkomaat” koetaan taloudellisena uhkana, Yhdysvallat on omaksunut vetäytyjän roolin.

Trumpistien käsite ”vaihtoehtoinen totuus” on tarkoitettu lieventämään vihanpitoa. Annetaan ymmärtää, että yhtäpitäviä totuuksia on useampia ja ihmiset voivat valita niistä ja silti pysyä totuudessa kiinni. Ajattelevat ihmiset näkevät asiat juuri päinvastoin: totuuden arvoa vesitetään.

Ja taas on yksi vihanpidon väline käytettävissä.

Suomessa on vaikea edetä yhtä pitkälle totuuden manipuloinnissa ja vihan kerryttämisessä, mutta miedompana vihanpidon merkit ovat nähtävissä täälläkin. Moniarvoisesta yleissivistyksen tasosta huolehtiminen on paras keino suojautua vihapuheelta.

Ruotsi vuonna 1968: nuoriso haluaa vallan käsiinsä

Vuosi 1968 oli ylioppilasnuorison vallankumouksellisen nousun aikaa. Vietnamin sodan vastaisuus, Pariisin levottomuudet , Prahan kevät ja nuorison voimanosoitukset ympäri läntistä maailmaa muodostivat kehyksen tuon ikimuistettavan vuoden muutostrendeille. Hurjimmillaan maailma näytti mullistuvan aivan konkreettisesti.

Ruotsi ei ollut uuden aikakauden avaaja, mutta länsinaapurimme radikaalit nuoret olivat nopeita omaksujia ja seuraajia. Niinpä ruotsalaiset ylioppilaat olivat jo keväällä 1968 valmiina toimintaan. Vietnamin sodan vastaisuus konkretisoi toiminnan suunnan. Heidän mielestään sota oli osoitus teollisuuskapitalismin häikäilemättömyydestä. Tätä ajattelun punaista lankaa sovellettiin ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Ruotsissa sosiaalidemokraattien yhteistyö pääoman kanssa oli luonut selvän inhon kohteen, jota vastaan vasemmistonuoret hyökkäsivät. Olof Palmen johtama opetusministeriö oli arvostelussa tikun nokassa. Palme oli uudistamassa opetusta ja uudistukset eivät vastanneet vasemmiston tavoitteita. Palmen suunnitelmia pidettiin byrokraattisina ja niitä pidettiin osoituksena kapitalistisesta hyötyajattelusta. Suoraan sanottuna kysymys oli – väitteen mukaan - pääoman ja työväenliikkeen epäpyhästä allianssista.

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä pieni vasemmistolainen vähemmistö yritti saada haltuunsa keskusteluhegemonian. Päämäärä oli varmaankin aito: koettiin, että työläiset oli alistettu vuosikymmenien ajan ”järkeistämisprosesseihin”. Nyt samaa pyrittiin soveltamaan opiskelijamaailmaan. Korkeakoulujen opintosuoritukset muuttuisivat tämän mukaan yhä enemmän teollisuusproletariaatin työn kaltaisiksi suoritteiksi. Radikaalit halusivat vapaasti valittavia opintoja, joita opiskeltaisiin ”omaan tahtiin”. Pois pakkopulla! Vapaus ennen kaikkea!

Itse asiassa opiskelijoiden tavoitteissa oli osin vanhoja sivistysihanteita. Palme vain näki, että työelämässä ei ollut paikkoja kaikille valmistuneille humanisteille ja yhteiskuntatietelijöille: tarvittiin suunnitelmallisempaa opiskelijoiden valmistumisprosessia. Myös monet professorit – jotka eivät jakaneet muutoin vasemmisto-opiskelijoiden näkemyksiä – kritisoivat ankarasti Palmen suunnitelmia. Opiskelijat laajensivat vapauden vaatimuksen koko yhteiskuntajärjestelmää koskevaksi. Tietenkin professorit kannattivat opiskelijoiden tavoitteita vain valikoiduilta osin. He eivät tukeneet opiskelijoiden osallistumista yliopistojen hallintoon.

Toukokuun alussa 1968 poliisit hyökkäsivät Sorbonnen yliopistoon kukistaakseen opiskelijoiden kapinan. Ruotsalaiset opiskelijat olivat heti ajan tasalla ja käynnistivät oman mielenosoituksen - ja mellakan – Båstadissa. Keskellä Pariisin väkivaltaisia mielenosoituksia käynnistivät tukholmalaiset oman manööverinsa ja valtasivat 24.5. ylioppilaskunnan talon.

Joku irvileuka totesi jo vuoden 1848 levottomuuksien aikaan, että ”kun ranskalainen näytelmä halutaan esittää ruotsiksi, se menettää käännettynä aina paljon”. No, ehkä oli onni, että pariisilaisen näytelmän eliksiiriltä vältyttiin.

Ylioppilastaloon virtasi lisää väkeä pitkin 24. päivän iltaa ja lopulta paikalla oli 600 ihmistä, joukossa tunnettujakin henkilöitä – muitakin kuin vasemmistolaisia - jotka halusivat antaa tukensa opiskelijoille. Olof Palmea vaadittiin paikalle. Kun lastenhoito (!) oli järjestetty, syöksyi opetusministeri paikalle (vaimo Lisbet oli synnytyssairaalassa).

Palme oli tulta ja tappuraa, eikä antanut puheessaan periksi aikomuksistaan. Joitakin vuosia sitten Suomenkin elokuvateattereissa nähtiin laadukas Palme-dokumentti, jota olen useissa yhteyksissä kehunut. Siinä on hieno kuvaus valtauksesta. Palmen rohkea murtautuminen vellovan ylioppilasjoukon läpi esiintymislavalle ja hänen mistään periksiantamaton puheensa demokratian puolesta (ja väkivaltaa vastaan) on Palmen ja dokumentin tähtihetkiä.

Palme oli sinänsä omaksunut vaikutteita sekä kotimaisilta että ulkomaisilta vasemmistoradikaaleilta ymmärtäen nuoria, mutta nyt oli kysymys hänen omasta opetusministerin rootelistaan, jonka tavoitteet hän oli kiteyttänyt mielessään.

Vaikka Henrik Berggren Palmen elämäkerrassa sanoo, että opiskelijat olivat ylioppilastalolla Palmea vastaan (”Lopeta!”, ”Puhu lyhyesti!”), olin kuulevinani dokumenttifilmiltä suosionosoituksia opiskelijoiden itsensä taholta tuona ikimuistettavana iltana. Palme joka tapauksessa suutahti vastarinnasta ja antoi palaa: ”puhukaa te vallasta ja muusta niin paljon kuin haluatte; kun kyseessä on demokraattisen hallitustavan vartioiminen, minä edustan Ruotsin kansan ylivoimaista enemmistöä”.

Palmen puhe polarisoi suurta yleisöä: radikalisoituminen kiihtyi, samoin vastustus, kuten muuallakin, mutta samalla Palmen rohkeus sai voimakasta tukea kansalaisilta.

Myöhään illalla 600 miehittäjän joukko lähti kaupungille, pysähtyen useissa paikoissa hakiessaan työväestön sympatiaa joukkovoiman käytölle. Runsaslukuinen poliisi oli hälytysvalmiudessa. Paluu tapahtui kuitenkin ylioppilastalolle melko vaimeissa merkeissä. Enin into oli puhkuttu ulos ja väsykin painoi.

Kaiken jälkeen Ruotsin kesä 1968 oli hyvin seesteinen. Oli aika valmistautua syksyn parlamenttivaaleihin.

::::::::::::::::::::::.

Valtauksen saama tuomio kansalaisilta oli jyrkkä. Mielenosittajia pidetiin hemmoteltuina hyvinvointiyhteiskunnan kasvatteina, jotka eivät osanneet antaa arvoa heitä hyödyttäville palveluille.

Jotkut porvaripuolueita edustaneet tosin oivalsivat, että käymällä opiskelijoiden puolelle, he voivat rokottaa sosiaalidemokraatteja, olihan opiskelijoiden kritiikin kohde nimenomaan demarit. Porvaripuolueiden kannatukseen vaikutus oli kuitenkin vähäinen.

Mielenkiintoista koetussa tapahtumasarjassa oli, että monissa muissa länsimaissa syntyi vastareaktio vasemmistosuuntaukselle ja valtaan nousivat konservatiivihallitukset (myös Suomessa vastareaktio oli selvä, vaikka ei realisoitunut hallituskokoonpanossa silloisessa suomettuneessa ilmapiirissä).

Palmella oli suuri ansio sosiaalidemokraattien suureen vaalivoittoon syksyllä 1968. On vaikea kuvitella, että joku puolue demokraattisissa maissa saavuttaisi sellaisen ylivoiman kuin mitä sosiaalidemokraatit Ruotsissa saivat. Demarit saivat yhden kaikkien aikojen suurimmista voitoista, 50,1 prosentin kannatuksen. Näytti siis siltä, että ruotsalainen yhteiskuntamalli absorboi itseensä kansainvälisen vasemmistoprotestin. Voitaneen sanoa, että Palme henkilökohtaisesti otti pehmeästi vastaan vasemmiston aggressiiviset iskut.

Ehkä 1970-luvulla Palme oli mahtavimmillaan. Vallan lakipisteessä häneen hiipi vallantäyteys. Palme kertoo dokumentissa, että hänestä on ärsyttävää, kun hän joutuu pidättelemään sanaista arsenaaliaan, koska vastustajaa kohtaan voidaan alkaa tuntea sääliä! Palme oli pidetty, mutta myös vihattu mies, osin omasta syystään – sanallinen haavoittaminen puri ja poliittinen ylivoima teki loput.

::::::::::::::::::::

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myös Suomessa ”Vanha” ylioppilastalo toimi maailmankatsomuksen avartumisen foorumina. Nuoriso otti kantaa demokratiakysymyksiin, militarismiin, nälänhätään, Vietnamin sotaan, köyhyyteen……

Tämän kaiken huipentumana opiskelijat valtasivat ”Vanhan” ylioppilastalon 25.11.1968. Vanhalla piti olla HYY:n virallinen 100-vuotisjuhla seuraavana päivänä, mutta epävirallinen tilaisuus esti juhlallisuudet. Virallinen tilaisuus siirrettiin muualle. Minua on aina häirinnyt Vanhan valtauksen mainostaminen spontaanina tapahtumana, jota ei kannattanut ottaa kovin vakavasti. Puuhamiehet ja erityisesti -naiset näkivät ilmeisesti paljon vaivaa, jotta tilaisuus toteuttaisi tarkoitusperänsä: haluttiin, että Vanha on opiskelijoiden oma talo. Paikalle toki osui satunnaisia kulkijoita, joille tilanne oli vähemmän totinen.

Valtauksen perimmäisenä tarkoituksena oli – kuten Ruotsissakin - yliopistodemokratian lisääminen. Itse valtausiltana yleispoliittisena alkanut tilaisuus muodostui puolen yön jälkeen vasemmiston voimannäytökseksi.

Mistään valtarakenteiden kumouksesta ei ollut kysymys: ylioppilaskapina integroitiin osaksi normaaliyhteiskuntaa Ruotsin tapaan, mutta ehkä on oikein sanoa, että yleinen radikalisoituminen (yli)politisoitui samalla….

Ylioppilastalon valtaus oli yksi osa kansainvälistä ylioppilasliikehdintää. Kun tänään puhutaan eliitin eriytymisestä, niin tuolloinkin 50 vuotta sitten oli kysymys protestista valtaa pitäviä vanhoja ja vanhoillisia vastaan.

Suurpankin johtaja: Jumalan sanansaattaja?

Yhtenä osana finanssikriisin tarinaa Helsingin Sanomat on tutkaillut, miten finanssikriisi aikaisille amerikkalaisille pankinjohtajille kävi. Artikkelin nimi on ”Wall Streetin menetetty maine” (HS 14.9.2018) Ohessa viittaan vain lyhyesti lehtijuttuun ja keskityn joihinkin omasta mielestäni omituisuuksiin tapahtumien vyöryssä.

Pankinjohtajien suuret bonukset olivat yksi suuri inhon aihe suuren yleisön keskuudessa, kun johtajia on tuomittu tai päästetty pälkähästä. Aiheutettuihin vaurioihin nähden johtajat pääsivät vähällä, sillä he saivat pitää vähintäänkin sen, minkä olivat ehtineet ansaita – ja se ei ollut ihan pikkusumma.

Artikkelissa käytiin läpi seuraavien liikepankkien johtajien historia finanssikriisin jälkeen: Richard Fuld (Lehman Brothers), John Thain ((Merril Lynch), Fred Goodwin (Royal Bank of Scotland), Kenneth Lewis (Bank of America). Tarinat muistuttavat toisiaan sikäli, että he kaikki selvisivät vähällä ottamiinsa riskeihin verrattuna. Monet ovat hiljaisen kauden jälkeen palaamassa tai palanneet bisnekseen. Heitä on kohdeltu kaiken kaikkiaan silkkihansikkain. Suurin rankaisu, minkä he ovat kohdanneet on ollut putoaminen korkealta. Onko se tuntunut heissä? Vaikea sanoa. Ainakin pehmusteet ovat olleet tuntuvia, sillä useat olivat ehtineet tienata jättimäisen omaisuuden pankkiirin uran varrella. Sen sijaan monet heidän asiakkaansa tai asiakkaan asiakkaansa ovat kärsineet verisesti suuresta hulluudesta, johon raha- asuntoluotto- ja kulutusluottomarkkinat syöksyivät 10 vuotta sitten.

Goldman Sachsin toimitusjohtaja Lloyd Blankfein on monella tavalla merkillisin tapaus finanssikriisin aikuisista pankinjohtajista. Ensinnäkin Blankfein selvisi kriisin jälkeisistä selvityksistä kuin koira veräjästä. Hän on toiminut pankkinsa johtajana aivan viime aikoihin saakka, kunnes siirtyi tai on siirtymässä eläkkeelle. Hesari käsittelee hänen uraansa melko ohuesti. Yritän miettiä miehen ominaispiirteitä tarkemmin. Jää vaikutelma, että hän ei ole kärsinyt huonosta omastatunnosta, puhumattakaan, että olisi katumassa tehtyjä päätöksiä.

Blankfein tuli kuuluisaksi, kun hän vuonna 2009 vertasi itseään ja pankkiirin uraansa ”Jumalan työksi” (”I am doing God´s work”). Näin hän totesi The Timesin haastattelussa. ”Olemme erittäin tärkeitä. Autamme yrityksiä kasvamaan ja nostamaan arvoaan”, totesi Blankfein. Hän kehuu saaneensa aikaan ”hyvän kierteen” luomalla varallisuutta ja kasvua sekä työpaikkoja. ”Meillä on sosiaalinen tarkoitus”, väitti Blankfein.

Haastattelussa hän myönsi olevansa suuren yleisön raivon kohteena: ”ihmiset riemuitsisivat, jos viiltäisin ranteeni”. Blankfein vetosi siihen, että monet muut pankinjohtajat eivät tehneet pankilleen tulosta, mutta ottivat silti vastaan bonuksia! Jättimäisten henkilökohtaisten bonusten lisäksi ihmisiä järkytti ja ärsytti se, että ilman liittovaltion apua vuonna 2008 Blankfeinin pankki olisi tuhoutunut finanssikriisin myllerryksessä.

Finanssikriisin yhteydessä tuli esille, että ilman tiukkaa valvontaa pankeilta on mahdotonta vaatia vastuullisuuta koko yhteiskunnan menestystä ajatellen. Blankfeinin kaltainen johtaja ajattelee vain omaa ja pankin etua. Siispä ainoa mahdollisuus on kiristää pankkien sääntelyä, vaatia pankeilta isompia pääomavaatimuksia sekä vedota pankinjohtajien suurempaan vastuullisuuteen.

Omantunnon ongelma ruotsalaisittain

Ruotsissa käydään parhaillaan kovaa taistelua vallasta vasemmisto- ja porvariblokin välillä. Tässä en lähde arvailemaan, miten kamppailussa käy. Sen sijaan pohdin nykyisen taistelun taustalla näkyvän ”ruotsalaisen omantunnon” juuria ja selityksiä 1960-luvun ajattelua peilaten. Yksi osa tätä omatuntoproblematiikkaa on maahanmuutto- ja turvapaikanhakijakysymys. Faktalähteenäni on Henrik Berggrenin Olof Palme -elämäkerta ”Edessä ihana tulevaisuus. Olof Palme ja kansankoti” (2006).

Ruotsissa niin kuin monessa muussakin maassa tapahtui 1960-luvun puolessa välissä henkisen rakenteen muutos: vallitsi vahva ideologinen usko vapauteen, moderniuteen ja tasa-arvoon, vaikka arkielämä saattoi olla hyvinkin sovinnaista. Kuvaan astuivat huumeet, vapaampi suhtautuminen seksiin, tapakulttuurin uusiutuminen (sinuttelu!), etnisten ravintoloiden yleistyminen, muodin vapautuminen….. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

On syytä muistaa, että myös konservatiiviset vastaliikkeet heräsivät taistelemaan vanhojen arvojen puolesta. Vuonna 1965 virisi myös ensimmäistä kertaa maahanmuuttajakeskustelu, kun ammattiyhdistysliike alkoi vaatia maahanmuuton lisäämistä. Ruotsissa oli tuolloin noin 400 000 ”ulkomaalaista” (maahanmuuttajakäsite omaksuttiin vasta 1960-luvun lopulla). Muuttajia tuli erityisesti Suomesta ja Etelä-Euroopasta. Helppoa ei ollut silloinkaan: kriitikkojen mielestä ruotsalaisilla oli voimakas tunne kokea moraalista ylemmyyttä ulkomaalaisia kohtaan.

Mutta käydäänpä ajan ilmiöihin kiinni taustoista käsin….

Yhtenä tuon ajan muutostrendinä oli keskushallinnon voimakas laajentuminen. Tapahtunut paradigman muutos oli yhteydessä opiskelijoiden ryntäykseen yliopistoihin. Nuoret miehet täyttivät kiivaaseen tahtiin avoimet työpaikat (”nuoret kunnianhimoiset miehet silmillään neliskulmaiset silmälasit”). Myös elinkeinoelämä kehittyi ripeästi: perustetiin uusia tehtaita kiivaaseen tahtiin. Kaupungistumista edistettiin, ”tehostaminen” oli avainsana. Tukholma muuttui jättimäiseksi rakennustyömaaksi, silti se oli uudistajien mielestä liian pieni.

Oppaana toimi Herbert Marcusen ”Yksiulotteinen ihminen”, jossa ylistettiin moderniutta ja uutta teknologiaa edistyksen airuena. Muuallakin tapahtui samaa kuin Ruotsissa, mutta ”Ruotsi oli luokkansa paras”.

Tage Erlander ja Olof Palme olivat ennakoineet tulevaisuuden jo vuonna 1956 arvioidessaan ihmisten kasvavien odotusten johtavan tyytymättömyyden lisääntymiseen. Piti tulla ihmisten tarpeita vastaan hyvin valmistautuneena. Sosiaalidemokraatit halusivat ”kansan ja valtiovallan liiton uusia herroja eli kapitalisteja vastaan”. Vanhat ”herrat” olivat aatelisia.

Sotaa käymätön Ruotsi liukui asetelmaan, jossa valtiovallan laajentaminen ja kehityshankkeet hyväksyttiin laajalti yli ideologiarajojen. Kaiken edellytyksenä oli taloudellinen kasvu ja sitähän riitti: vuonna 1964 bkt kasvoi 7 prosenttia. Valtion tarjoamat palvelut irtaannuttivat ihmiset suvusta, perheestä, hyväntekeväisyydestä, kirkosta, kansanliikkeistä, työnantajista……

Kuusikymmentälukua ilmensi odotus, ihanan tulevaisuuden odotus. Kaikki ei mennyt toiveiden mukaan, mutta siinäkin, mikä realisoitui, Ruotsi onnistui paremmin kuin muut. Olisin valmis myöntämään, että Ruotsin kuusikymmentäluku oli historiallinen saavutus: harvoin jos koskaan niin suurten kansanosien tarpeet tulivat tyydytetyiksi tai ainakin voitiin antaa uskottavasti lupaus paremmasta.

Ruotsin kuusikymmentäluku oli kulttuurisesti – mieluummin kuin poliittisesti - radikaali. Silloin nähtiin ilmiö, jossa nuorisoa alkoi toistuvasti kerääntyä Tukholman keskeisiin kokoontumispaikkoihin, jotka muodostivat uusien ajatusten ja myös levottomuuksien purkautumisväylät. Nämä ”modit” (mods = moderns) pukeutuivat huomiota herättävästi. Nuoriso ei suinkaan lähtenyt suinpäin mukaan Erlanderin ja Palmen ”vahvaan yhteiskuntaan”, vaan he kapinoivat sitä vastaan: alettiin vaatia laajempaa yksilönvapautta ja vähemmän mekaanista yhteisöllisyyttä. ”Valtion turvaama individualismi” ei riittänyt.

Samaan aikaan alkoivat Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset eli miltei heti, kun sota eskaloitui vuoden 1965 alussa. Mistä Ruotsin radikalisoituminen johtui? Oliko siinä muista maista poikkeavia piirteitä? Henrik Berggren vastaa: kyllä. Radikalisoituminen ei johtunut niinkään kansainvälisen uusvasemmiston ohjelmista, vaan enemmänkin yltäkylläisyyden herättämästä syyllisyydentunnosta. Huono omatunto lisääntyi kaikkialla länsimaissa 60-luvun puolessavälissä. Kritiikki lännessä kohdistui omahyväiseen maapallon ”yläluokkaan”. Se, että Ruotsi oli välttänyt toisen maailmansodan kauhut lisäsi ruotsalaisten syyllisyydentunnetta. Pahimmillaan ajauduttiin melkoiseen itseruoskintaan (Göran Palm, P.C. Jersild). Hyökkäykset kohdistuivat myös sinänsä hienoon hallintokoneistoon, joka oli valjastettu tekemään Ruotsista uusi uljas yhteiskunta.

Kenen joukoissa seisoi Olof Palme, joka usein on symboloinut noita radikaaleja aikoja? Palme kuului edelliseen sukupolveen, eikä välittömästi syttynyt radikaaleille ajatuksille. Lähtökohdiltaan hän kuului yläluokkaan ja rajasi poliittisen katsantonsa konkreettisiin ongelmiin ja haasteisiin: syyllisyyden vatvominen ei oikein sopinut hänen pirtaansa.

Palme kuitenkin asemoi itsensä taitavasti siten, että ei joutunut vasemman laidan taklaamaksi. Hänen ehkä hiukan nuhjuinen olemuksensa (hänet valittiin mm. kymmenen huonoimman pukeutuvan miehen joukkoon) pelasti paljon. Palmen käytännönläheinen tasa-arvoajattelu näkyi tavallisena rivitalossa asumisena sekä tavassa, jolla molemmat sekä Lisbet että Olof kävivät töissä ja jakoivat lastenhoidon. Palme vaikuttaa keksineen laatuaikakäsitteen jo 1960-luvulla! Osa käsityksestä oli kiiltokuvaa, osa todellisuutta. Palmen kuoren alta paljastui ”keskiluokan sankari”, joka poliittisesti vastasi hyvin kannattajakunnan rakennetta. Palmen valttina näytti olevan, että hän osasi käsitellä lehdistöä. Hän menestyi loistavasti median kanssa sekä kotimaassaan että ulkomailla. Jotenkin hän pystyi asemoimaan itsensä myös radikaalien hyväksymäksi henkilöksi. Palme oli liian vikkelä jäädäkseen tuleen makaamaan. Pikanttina yksityiskohtana Berggren tuo esille Hannu Salaman Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, johon Palme otti aktiivisesti kantaa tietenkin kirjailijaa puolustaen. Kirja herätti Ruotsissa suurta huomiota.

Vihastusta hän herätti suostumalla Vilgot Sjömanin (”Olen utelias keltainen”) haastateltavaksi – ja itse elokuvassa. Mutta sekin sopi hänen profiiliinsa.

Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kohdistui paineita, että se tuomitsisi Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa. Radikaalit syyttivät Ruotsia nahjusmaisuudesta, joka toistui monessa muussakin yhteydessä. Aluksi virallinen Ruotsi pysyi neutraaleissa kannanotoissa, eikä Palme astunut ulkoministerin varpaille.

Vihdoin Gävlessä kesällä 1965 Palme puhui Vietnamista, mutta silloinkin verhotusti, kuitenkin riittävän selkeästi, että puhe huomioitiin (yleisellä tasolla hän asettui ”sorrettujen puolelle sortajia vastaan”). Palme napautti pienellä vasaralla, mutta jälki oli kuin lekalla lyöden. Porvaripoliitikot ja lehdistö hermostuivat kerta kaikkiaan. Iso askel kohti muutosta oli otettu. Vietnam säilyi kestoaiheena vuosia, mutta tässä en jatka asian käsittelyä.

Yhteiskunnan raju muutoksen uhka 1960-luvun lopulla pelästytti äänestäjiä (kuten muuallakin Euroopassa) ja näytti siltä, että porvariblokki voittaa vuoden 1968 vaalit. Näin ei käynyt. Sosiaalidemokraatit saivat 50,1 prosenttia äänistä, 8 prosenttia enemmän kuin vuoden 1966 vaaleissa. Sekä oikealla että äärivasemmalla puolella olleet puolueet menettivät kannatustaan. Mediatähti Palme oli vaalituloksen johdosta ihailun kohteena yhdessä Erlanderin kanssa.

Palme oli onnistunut saamaan kannattajikseen radikaaleja, mutta veti silti rajat kommunistien suuntaan samoin kuin oikealle.

:::::::::::::::::::

Mitä kaikkea noista ajoista on siirtynyt tähän päivään?

Jo 1960-luvulla tunnetulla syyllisyydentunnolla ja huonolla omallatunnolla on ollut pitkät jäljet ruotsalaisten muistissa. Vasta aivan viime aikojen turvapaikanhakijarynnäkkö (vuonna 2015 turvapaikanhakijoita tuli Ruotsiin 163 000) on pelästyttänyt alkuperäisväestön samoin kuin lähiömellakat murhineen ja autojen tuhoamisineen.

Ruotsidemokraatteihin suhtautuminen heijastaa ainakin osittain sitä ajatusmaailmaa, jonka ruotsalaiset omaksuivat 1960-luvulla. Monien on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ruotsidemokraattien nationalismia varsinkin kun se muistuttaa – nyt jo taka-alalle häivytettynä - natsihistoriasta. Ruotsin edistysmielinen 60-luku oli milteipä antiteesi nationalistisille ideologioille.

Kysymys ei ole enää pelkästään omantunnonkysymyksestä, vaan melkeinpä velvollisuudentunnosta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet sodan jalkoihin. Sen lisäksi käydään taistelua elintasopakolaisuudesta: ovatko ihmiset hakeutumassa kriisialueilta pohjoiseen enemmänkin paremman elämän toivossa kuin henkensä kaupalla: onko Ruotsilla tässäkin velvoitteita?

En yritä tässä peitellä Ruotsin varsin myöhään tapahtuneita rotuhygienisiä kokeiluja, mutta ne olivat joka tapauksessa väistyviä painajaisia jo 1960-luvulla.

:::::::::::::::

Ruotsissa maahanmuutto on pysynyt vuosittain korkealla 100 000 muuttajan tasolla ainakin osin teollisuuden ja palvelujen työnantajien tavoitteiden mukaisesti.

Vuosina 1982–2001 Ruotsi otti vastaan Sveitsin jälkeen eniten pakolaisia tutkittujen 20 eurooppalaisen ja amerikkalaisen maan joukosta.

Vuonna 2014 ulkomailla syntyneitä oli Ruotsin väestöstä 1 603 551.

Erään asuntolainan tarina

Julkaisin oheisen yhtä finanssikriisin tarinaa koskevan blogikirjoituksen 16.12.2011 silloisen ymmärrykseni pohjalta. En usko, että siinä on kuitenkaan periaatteellisia virheitä, joten julkaisen sen nyt uudelleen kokonaisuudessaan.

::::::::::::::::::

Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua, tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.

Jos nyt hypätään 2000-luvulle, niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.

Ja tarina alkaa…..

Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.

Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana. Ongelmat alkoivat siitä, kun Jamesilla ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin postilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.

Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA-luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa!

Elettiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntojen hintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta!” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti lainkaan. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista!

Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki, joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.

Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.

Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmettelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veronmaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...

Ja tarina päättyy….

Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaperi oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoluokittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.

Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne.), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.

Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.

Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijoittajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asunto- ja autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopaperistettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.

Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperistamisessa oli viheliäistä. Samalla, kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.

Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..

Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.

Arkhimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annettaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.

Puolueista heimoihin ja lahkoihin

”Itse en kerta kaikkiaan ymmärrä, enkä kyllä usko suomalaisten enemmistönkään ymmärtävän, miksi lasta ei saisi sanoa tytöksi tai pojaksi. Ollaan kestämättömällä tiellä, jos aikuisten ahdaskatseisten ideologioiden vuoksi, ylhäältä annettuna aletaan häivyttää tyttönä tai poikana olemista.” Näin toteaa tuohtuneena keskustan kansanedusraja Sirkka-Liisa Anttila syyttäen julkistamassaan tiedotteessa ”punavihreää” vasemmistoa leimakirveiden heittelystä.

Anttila jatkaa: ”Poliittista korrektiutta” vaaditaan Anttilan mukaan nykyisin ”järjettömyyksiin asti jokaisessa asiassa – taidetta myöten.”

Tällaisen politiikan Anttila nimeää identiteettipolitiikaksi. Oikeaksi identiteetin muodoksi hän määrittää ”aidon suvaitsevaisuuden”, jota hänen mielestään edustaa esimerkiksi naisten ja miesten palkkaerojen kurominen umpeen. Samoin ilmastonmuutos koskee kaikkia, sekä miehiä että naisia. Poikia on voitava sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi – ei sukupuolineutraliteetin mukaisesti käyttämällä esimerkiksi ilmaisua ”palohenkilö”.

”Se ei tee kenestäkään rasistia, jos on huolissaan maahanmuuttoon liittyvistä kiistattomista ongelmista ja yhteiskuntamme turvallisuudesta”, jatkaa Anttila ärtyneenä.

Anttila on minun määritykseni mukaan konservatiivi, mutta ei oikeistokonservatiivi. Häntä ärsyttää (vasemmisto)liberaalin tahon yritys ”sanella” erilaisilla tasa-arvoa kuvaavilla ilmaisuilla keskustelun luonne. Minusta näyttää, että Anttilalla on paitsi halu sanoutua irti tietyistä käsitteistä niin myös poliittisen leiman lyöminen paheksuvassa hengessä omasta katsantokannasta poikkeaviin tahoihin. Anttila siis heittelee leimakirveitä takaisin. Vaalitkin painavat päälle.

::::::::::::::::

Anttilan puheenvuorosta minulle nousi mieleen käsite ”heimottuminen”, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että pahimmillaan vihaisten puheiden syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

::::::::::::::::::

Samaa keskustelua käyvät monet eri tahot hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Otanpa tähän esimerkin: Kanadan liberaalipuolueen johtajan Justin Trudeaun hallitus teki kaksi vuotta sitten esityksen uusien sukupuolineutraalien persoonapronominien käyttöönotosta: ze, zir tai they.

Tämä kimmastutti kanadalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin, joka esitti jyrkän vastalauseensa moiselle pronominipelille. Tyypillistä tälle ajalle on, että poliittisen korrektiuden vastustaja Peterson nousi esittämänsä vastalauseen johdosta maineeseen ja kunniaan. Tuo hallituksen esitys käynnisti professorin rynnistyksen kohti kuuluisuutta. Nyt hän kiertää maailmaa oppeineen suurella menestyksellä – Suomi mukaan lukien.

Peterson protestoi sitä, että vasemmistolaisella maailmankuvalla halutaan poistaa maailmasta ”luonnolliset hierarkiat”, jotka perustuvat ansaittuun ”miesten pätevyyteen”, eikä suinkaan ”heidän harjoittamaansa sortoon”. Petersonin kannattajat näyttävät olevan lähellä alt-right-oikeistoliikettä.

Professorin kritiikin kohde on ”postmoderni vasemmisto”, joka on väitetysti ottanut hegemonian käytävässä keskustelussa esimerkiksi yliopistoissa.

Peterson on osa konservatiivista ”backlashia”, jolla on nyt presidentti Trump puolellaan. Mutta vastapuolikin on vahva. Tilanteen kehitystä kannattaa seurata tarkoin.

Anttila mainitsi, että ilmastonmuutos on kaikille sama, eikä sisällä poliittista korrektiusongelmaa, mutta Peterson tekee tästäkin ”identiteettikysymyksen”: hänellä ei ole luottamusta ilmastonmuutostodisteisiin. Selväkään asia ei ole selvä.

::::::::::::::::::::

Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.

Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet - väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön ne vaikka heimoiksi.

Heimottumiseen liittyy oleellisesti johtajakeskeisyys. Sille on selvä sosiaalinen tilaus tämän päivän politiikassa ja elämässä yleensä. Johtajan kaipuu kumpuaa epävarmuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää maailmaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten asiat ovat. Uudella, tämän päivän olosuhteisiin sovitetulla epävarmuuden sietämiseen tähtäävällä sivistysliikkeellä olisi tehtävää!

Toisenkinlaisia ääniä onneksi kuuluu – 2000 vuoden takaa. Jaakko Lyytinen lainaa kolumnissaan (HS 15.9.2018) Juhana Torkin suomentamaa valtiomies, filosofi Senecan ”Elämän lyhyydestä” -teosta, jossa kirjoittaja toteaa osuvasti, että ”jos joku seuraa jotakuta yhtä ihmistä joka asiassa, hänen paikkansa ei ole senaatti vaan lahko”.

:::::::::::::::::

Liberaalidemokraattinen – ei niin johtajakeskeinen – tapa hallita on joutunut kovaan puristukseen. Sehän perustuu ajatukseen, että ihmiset osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnallisten asioiden hoitoon, jos ei muuten niin äänestämällä vaaleissa. Kuitenkin tuossa samassa äänestäjäjoukossa on Petersonin ”seuraa johtajaa” -kannattajia, joiden päämääränä on toimia heimottumisen sanansaattajina ja autoritaarisuuden edistäjinä.

Johtajakeskeisestä lahkosta tai heimosta olkoon meiltä Suomesta esimerkkinä Hjallis Harkimon Liike Nyt - liike. Hjallis Harkimon liikettä ei voi yhdistää ainakaan suoralta kädeltä poliittisen korrektiuden agendaan, mutta siinä haetaan politiikan kentältä tilaa toimia ahtaassa raossa, jolla arvioidaan olevan sosiaalinen tilaus.

”Liike Nyt”, on perustajiensa mukaan kansanliike, johon on liittynyt tai liittymässä joitakin vaikuttajiksi haluavia ihmisiä tai ryhmiä. Eiköhän tämäkin liike paljastu lopulta yhden miehen showksi – vaikka ilmoittaa tavoitteekseen juuri päinvastaisen. Se siis liittynee osaksi heimottumisen rakennetta.

Taustalla tämän tyyppisissä esille tuloissa on ollut johdon toimiminen merkittävillä paikoilla joillakin muilla elämänalueilla ja sitten pyrkiminen suoraan huipulle politiikassa. Kun pääsy huipulle on estynyt valittua suoraviivaista reittiä pitkin, kyllästytään odottamaan ”omaa ministerivuoroa” ja perustetaan oma liike, jonka tavoitteena on pyrkiä erottumaan jollakin omintakeisella tavalla muista.

Tämä kaikki on osa (oikeisto)konservatiivista liikettä, jossa yritetään ottaa keskusteluhegemonia omiin käsiin väitetyltä vasemmistohegemonialta. Suomessa tavoite ei ole ihan helposti saavutettavissa, sillä vasemmiston lisäksi keskellä ja oikeallakin poliittista karttaa on vapaamielisiä voimia, jotka antavat kannatuksensa liberaalille demokratialle.

Ovatko ultraliberaalit tai muuten vain identiteettiherkät ihmiset ylilyönneillään itse pilaamassa sinänsä tasa-arvoa vahvistavia pyrkimyksiään? Ainakin polarisaatio on vahvistumassa eri tahojen kesken. Valitettavaa on, että asiallinen keskustelu kärsii ja erinäiset ääriajatukset voimistuvat. Tässä eliksiirissä Anttilan säyseä kritiikki on maltillisimmasta päästä.

Jotenkin Petersonin ajamassa linjauksessa on astian maku: tämä on jo kuultu monta kertaa ilman kattavia todisteita . Mutta ehkä aina uudet nuoret – sillä nuorista miehistä on kysymys – ryntäävät avatusta aukosta sisään johtajansa perässä.

Itse asiassa Suomessa tämän ”ylikorrektiuden” vastaisen mielenosoituksen käynnisti Timo Soini nimitellessään ”vihervasemmistoa” kulttuurimarxistiseksi plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Soini käytti ilmaisua leimakirveenä epämiellyttäviksi kokemiaan aatteita ja virtauksia vastaan. Hän liitti kulttuurimarxilaisuuden seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Valitettavaa on, että monet yhteiskunnan moniarvoisuutta vahvistavat ja suvaitsevina pidetyt asiat pyritään leimaamaan joillakin haukkumanimillä (kuten kulttuurimarxilaisuus) epäkelvoiksi.

:::::::::::::::::

Vähän päästä tupsahtaa jostakin näitä jonkin tuntemattoman joukon mielenilmauksia, jotka herättävät kummastusta. Niillä ei välttämättä ole ideologista yhteyttä keskenään.

Vastikään uutisoitiin suomalaisryhmän erikoisesta esilläolosta Puolassa. Asiasta uutisoi mm. MTV: ”Helsinkiläisten lukiolaisnuorten perinteinen historian kurssin teemamatka Puolan Krakovaan sai tyrmistyttävän päätöksen …... Lukiolaiset olivat päättämässä illallistaan juutalaisravintolassa, kun samassa tilassa olleessa toisessa suomalaisseurueessa intouduttiin natsitervehdyksiin.”

Edellä kuvatun kaltaisiin ilmiöihin joudutaan tottumaan. Puoluekenttä on pirstoutunut ja pirstoutuu edelleen, samoin kansalaisryhmät. Politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen markkinoille ilmestyy uusia onnentavoittelijoita. Netti on tehokas väline synnyttämään näitä tunteita kohottavia ilmiöitä, mutta helposti ne myös marginalisoituvat ja kuolevat pois.